näist tykkään näist en

Jee ou wau onpas taas tipahdellut lukijoita. Pitää tehdä erikoisekstrapostaus! En tosin keksi mitään koska mielikuvitukseni ei veny tällaisena ihanan rentona vapaapäivänä yhtään sen suurempaan aloitteellisuuteen kuin syönkö muroja vai keitänkö puuroa (ja sekin oli hyvin vaikea valinta). Itse asiassa kaiken miettmisen jälkeen olisin päässyt vähemmällä jos olisin syönyt kumpaakin. Mutta tehdään nyt vaikka tällainen lempiasiajuttu, kun tuli mieleeni jostain ties mistä että onpas lempiasiat muuttuneet pienessä ajassa päälaelleen. Eli siis:

Lempiasiani ennen:
- valittaminen
- itkeminen
- laihduttaminen
- puuro
- liikuntavaatteiden ostaminen (kalliiden, niin että elin köyhyydessä loppukuun, ja sitten söin sitä puuroa)
- viiltely
- kirjoittaminen
- tupakointi
- punaiset asiat
- oksentaminen (oh my...)
- kynttilät
- viiniä ja kirja - illat (kirja piti lukea alusta loppuun illan aikana, viiniä en olisi saanut juoda thanks to the meds)
- itsensä ylittäminen (ainoastaan liikunnallisessa mielessä, käytännössä "kuinka heität järjettömän juoksulenkin mahdollisimman pienellä nautitulla energialla")
- runojen tajuaminen (olen aina ollut huono tajuamaan runoja, sitten tuli hyvä mieli kun harvoin tajusi)
- sisustaminen (mission impossible: kuinka sisustat alle 10m2 näyttämään asuttavalta tilalta)
- ystävien tapaaminen
- jäätelö (katso kohta "oksentaminen")
- avantouinti

Lempiasiani nyt:
- kotona oleminen
- mies
- ystävien tapaaminen
- seurakunnassa käyminen
- leipominen ja ruuanlaitto
- kirjoittaminen
- pinkit asiat
- nauraminen
- suomen kielen kummallisuuksien ihmetteleminen
- lautapelien pelaaminen
- runojen tajuaminen
- tupakointi
- oivaltaminen
- tasapainoinen olo
- muiden tukeminen
- jännittävät tilanteet
- treenaaminen (paitsi jos on nälkä)
- halaaminen


Inhokkiasiani ennen:
- painon nousu
- painon nousu
- painon nousu

Inhokkiasiani nyt:
- pelottavat elokuvat
- ristiriidat ja niistä seuraavat riidat
- yksiulotteisuus, toisen katsantokannan huomiotta jättäminen
- laihduttaminen
- oksentaminen (vahingossa, ei tule edes mieleen että tekisin sen tahallani yyh)
- tupakointi
- perinteiset häät (en todellakaan tiedä mitä minulla on niitä vastaan)
- ylikontrolli
- infektiot
- kuukautiskivut
- kun mp3-soittimesta on yllättäen loppunut akku
- ruuat jotka tuntuvat suussa limaisilta
- sytkärin rikkoutuminen
- asiat jotka menevät rikki ja joita en osaa korjata (onneksi kotona on mies)
- isot eläimet jotka irvistelevät (koira on jo iso)
- stressi ja kiire
- kun pitää kuunnella radiota josta tulee vain huonoja biisejä (ja mainoksia)
- lehtien laihdutusvinkit (noouuu!)
- biisit joissa lauletaan rumista asioista
- kun levittää rasvaa ja sitä tulee liikaa ja lopuksi kädet on ihan rasvaiset ja pitää ottaa paperia (tämä on hyvin inhottavaa, kerrassaan)

Niin siinä niitä nyt sitten oli. Tämä nyt oli kaikki erittäin tärkeää informaatiota mutta ehkäpä paljastaa vähän siitä, millaiseksi elämäni on muuttunut ja mikä on ollut lähtötilanne (johon on enää aika vaikea samaistua). Lempiasioista on tullut inhottavia, jotkut asiat (tupakointi!) ovat kummallakin listalla. Että ota tästä nyt sitten selvää...ja kun nyt lopetan niin tulee vielä sata asiaa mieleen mitkä oiskin kivoja ja mitkä inhoja hih. Eli tervetuloa uudet lukijat!

ongelmanratkaisua illun tapaan

Olen löytänyt niin hienon asian, että olen aivan häikäistynyt! Tämän asian ansiosta ymmärrän todellakin vielä vähemmän, mikä ihmeen järki normaalipainoisella ihmisellä on laihduttaa. Tai ei laihduttamisessa kyllä mielestäni ole järkeä muutenkaan, kun puhutaan perusterveestä ihmisestä ja yhdistetään laihdutus kaikkeen siihen shittiin mikä minun päässäni viittaa puhtaasti syömishäiriöön. Mutta siis niin, kaikkein vähiten ymmärrän tätä "nyt kesäkuntoon" ja "nyt karppaamaan" ja "nyt 5kg pois kahdessa viikossa" ja "nyt eroon pömppövatsasta" ja "nyt timmiksi mimmiksi" ja mitä näitä nyt on. Urg. Aivan oman postauksensa saisi aikaan siitä, mistä näitä otsikoita oikein tulee - joka viikko vähintään yhden naistenlehden kannessa on joku noista, parhaissa kaksi. Ja siitä, onko yhteiskuntamme vinoutunut (on).

Mutta, nyt unohdetaan kaikki yhteiskunnallinen valitus ja myönnetään, että minuakin hieman häiritsee että ostin eräisiin hääjuhliin mekon, jossa näytän siltä että olisin raskaana. Siis ihan oikeasti, mekko on vatsan kohdalta kireä, minulla on selässä notko joka työntää vatsani eteen ja - voilà! Minusta tulee äiti! Or not. Ja nämä ovat sukujuhlat, joihin tulee sukulaisia, joita en ole nähnyt vuosiin. Joihin menen avomieheni kanssa, jota kukaan suvustani ei ole nähnyt. Haluttaako muistuttaa mother-to-be? Ymmärtänette yskän vaikken valitakaan siitä kuinka yhteiskunta yrittää pakottaa minut laihaksi ja laihduttajaksi. Olen normaalipainoinen, minua ei pätkääkään kiinnosta laihduttaa, ja vatsani näytti samalta vaikka BMI:ni oli minimaalinen joten tässä ei ole kyse laihtusvimman alkamisesta. Tässä on kyse turhamaisuudesta. Ja liian kireästä mekosta. Ja pyrkimyksestä välttää kasvojen punehtuminen joka ikisen sukulaisen tullessa taputtelemaan vatsaani "monennellakos kuulla sitä jo ollaan?".

Niin siis pohdin sitten vaihtoehtoja:
1. tee paljon vatsalihaksia
- ei toimi, aikaa kaksi viikkoa, ja tässä ei ole kyse lihaksista koska vatsani on aina ollut tämän muotoinen. Sitäpaitsi teen niitä jo nyt sen verran kun jaksan, ei ole terveellistä jauhaa satoja toistoja ilta illan perään. Sitäpaitsi siitä tulee kipeäksi, niin päästä kuin kropastakin
2. laihduta
- NOT! Ensinnäkin, ei ole tarvetta, toisekseen minä en koskaan enää laihduta, kolmannekseen se ei ratkaise ongelmaa vaan tuo kymmenen uutta. Sitäpaitsi ei kiinnosta.
3. ratko mekkoa saumoista auki
- en osaa, ei onnistu. Sitäpaitsi siitä tulisi sotku ja mekko menisi rikki.
4. vedä koko juhlien ajan vatsaa sisään ja pidä ryhti
- no haloo, kuka jaksaa pitää vatsalihakset jännityksessä monta tuntia! Niin, en ainakaan minä. Sitäpaitsi siellä syödään ja silloin se vasta hankalaa onkin.
5. unohda koko juttu ja go with the flow
- hyvä vaihtoehto, mutta minut tuntien ei onnistu. Sitäpaitsi tähän sisältyy iso riski, ne kommentit tai vähintäänkin takanapäin puhuminen uudesta sukulaisesta.

Niin, pelkkiä huonoja vaihtoehtoja. Kunnes (nyt tulee tarinan kohokohta) keksin erään vaihtoehdon ja ystävältäni tiedusteltuani marssin kauppaan: muotoilevat sukkahousut! Siis sukkahousut, nehän nyt pitää aina olla, ja sitten niissä on sellainen paksunnus MIKÄ PÄÄLLÄ MEKKO ISTUU TÄYDELLISESTI! Ekstreemea. Siis en voi kuvitella, että kaikki naiset aina valittavat vatsoistaan (minä mukaanlukien) ja homma on ratkaistu yksillä kympin sijoituksen vaativilla sukkiksilla! Hääpäivä pelastettu, ei mielenkiintoisia kommentteja ja ei häiritsevää ajatusta "mitänoinymustaajattelee". Kun ostin sukkahousut. Vähänkö tulin onnelliseksi. Miksi ne on siellä kaupassa piilossa, miksei niitä mainosteta? Tässä on joku laihdutusbisneksen kartelli. Että te ette saa mainostaa toimivaa tuotetta kun nää markkinat on meiän. Sillä laihdutus jos mikä on iso bisnes.

Tässä nyt oli se pointti (tässä oli joku pointti?) että minäkin olen länsimaisen sairaalloisen kauneusihanteen uhri. Joskus vuosina menneinä pyöreä vatsa oli kaunis. Minulla on pyöreä vatsa (sellainen pömppö mitä kohtaan lehdissä suunnataan vihapuhetta). Ja se häiritsee minua silloin tällöin, taitaa olla ihan tervettäkin että välistä häiritsee kun takana on 14 vuotta taistelua omaa kroppaa vastaan. Ei kukaan voi aina olla täydellinen tyytyväinen itseensä. Mutta siis niin, tällainen vatsa on lehtien mukaan jotain, mikä pitää tyystin hävittää ja hivuttaa ja kadottaa ja mille pitää ehdottomasti tehdä jotain. Eli laihduttaa. Ja sitten ihmiset menee vaikka naimisiin ja aloittaa laihdutuksen puoli vuotta aikaisemmin, että mekko näyttäisi hyvältä. Tai on yo-juhlat (näin tein minä). Tai mikä tahansa tärkeä tapahtuma jossa "pitää näyttää hyvältä" - eli vatsan pitää olla litteä. Minullakin oli kriisi tämän mekon kanssa. Kun vatsani ei ollut litteä. Ja sitten se kriisi meni ohi kun ostin sukkahousut. Siis myönnän, alistuin siihen että minäkin haluan tavoitella ei-niin-pömpöttävää vatsaa, mutta että olisin yhden päivän vuoksi sairastunut uudelleen syömishäiriöön (niinkuin tein ennen yo-juhlia) - no thanks. Siitä olen aika ylpeä. Jos joskus menenkin naimisiin, ostan sukkahousut. Se on huomattavasti terveempi valinta kenelle tahansa, joka odottaa jotakin suurta päivää. Tai pientä. Mitä tahansa päivää, jota varten tavoittelee jotain uuh-unelmakroppaa. Sitäpaitsi olen jo vähän oppinut, että vatsani on aika kiva. Aina kun sitä ei tarvitse esitellä koko suvulle liian kireässä mekossa - note to self: seuraavan kerran mekkokaupoilla osta tyttö hyvä oikeaa kokoa!

kemikaaleista

Onpas harvinaista että olen jo ylhäällä...heräsin 3.30 kun alkoi yhdenlainen infektioepisodi (tämä on taas näitä, ei siitä sen enempää), valvoin muutaman tunnin ja nukahdin sohvalle. Ihana yö. Ja tulipa mieleeni, että varmaan siksikin heräsin kun näin aivan kammottavaa unta! Siis todella, yyh! Ystäväni näki hetki sitten samansisältöistä unta ja minun uneni nyt oli vain versio siitä, jostain alitajunnasta tämäkin putkahti. Juttu meni niin, että päätin että minun pitää päästä eroon käsikarvoistani. Päätin, että ne lähtevät veitsellä. Aloin irrottaa niitä ja aina tuli pieniä viiltoja, välillä vedin ohi ja viilloista tuli syviä. Kohtapian koko käteni oli aivan järkyttävän näköinen, täynnä pieniä ja syviä ja isoja ja kammottavia viiltoja. Se näytti aika paljon siltä, millaiseksi olen käteni välillä viiltänyt tarkoituksella. Ne näyttivät aivan aidoilta (no ei hirvitys). Sitten äiti tuli paikalle ja aloin selittämään että "ei mua ahdista tai mitään, yritin näitä käsikarvoja ja sitten kävi näin". Muistelisin, että itkin vähän. Olin paniikissa vähän. Äitini reaktiota en enää nähnyt kun uni loppui, mutta huh. Onneksi ei enää tee mieli viillellä. Se oli ihan tarpeeksi järkyttävää unen verhon läpi.

Eilen tein kaikkia kauneudenhoidollisia asioita. Olen alkanut vähän tekemään, se on mukavaa. Hienointa ja ihmeellisintä oli hiusnaamio (ottaen huomioon että keksin hoitoaineen olemassaolon aika lyhyt aika sitten). Paitsi että se ei kylläkään toiminut, hiukseni muistuttavat yhä rusehtavaa heinäpeltoa (sen siitä saa kun permanentti kasvaa pois, kuivaksi hampuksi menee koko hiusmassa). Sitten minulla on kasvojenkuorinta-aine (ottaen huomioon että jos en meikkaa mitä tapahtuu usein, en vaivaudu edes pesemään kasvojani kuin suihkussa). Se tuoksuu hyvälle ja tulee naisellinen olo, tykkään siitä että kylppärissä on vaunu täynnä kaikkia purnukoita. Hyvin tärkeitä asioita, kuten rasvoja ja pesuaineita (on hyvin keskeistä että omistaa varmaan kymmenen suihkugeeliä ja kuitenkin aina käyttää sitä yhtä ja samaa, go me!). Tärkeimmät purnukkani ovat tuoksut, parfyyymit ovat aina paikallaan. Yksi tuoksuu kesältä, toinen tuoksuu minulta, kolmas on liian makea käytettäväksi ja neljäs on kaapissa vain, koska siinä on hieno pullo. Pakko vielä mainita, että sain mehevät naurut kun ostin hyväntuoksuista rasvaa, jossa luki että "pese kädet kun olet levittänyt" - no hah, siis eihän siinä nyt ole mitään järkeä! Ilmeisesti sitä ei sovi levittää käsiin, tai ainakin se pitää pestä heti pois. Mahtava homma...

Kaikki tämä purnukkapeli on seurausta uudenvuodenlupauksestani, joka oli että alan laittautumaan enemmän. Olen luistanut siitä aika lailla, mutta välillä huomaan nauttivani siitä, että käyn suihkussa pitkän kaavan mukaan ja levittelen aineita ja kemikaalein kruunattu kroppani tuntuu pehmeältä ja niin - hyvältä. Yllättävää. Ehkä tällä on jonkinasteinen liitos siihen, että anorektisena en halunnut, että kroppani missään määrin tuntuisi hyvältä, sitähän piti kiusata ja se oli inhottava ja kammottava ja ruma ja ties mitä vielä. Siispä en nähnyt ulkonäköni eteen pienintäkään vaivaa. Kävin suihkussa jos jaksoin ja pesin hiukseni jollain halpashampoolla. Pistin olohousut jalkaan ja laahustin yliopistolle tai hoidollisiin tapaamisiin. Ei sillä, että kyseinen toiminta olisi jotenkin väärin, mutta motiivi oli väärä - en todellakaan tarkoita että kaikki nyt käyttämään kuorintavoidetta, tarkoitan että jos itseinho ajaa kieltäytymään asioista, joista omana itsenään pitäisi, kannattaa miettiä uudestaan. Minä olen tyytyväinen purnukoideni keskellä kun vihdoin tunnen, että saan niitä käyttää. Ja tätä ihmettelee kyllä jo moni, siskoni naureskeli kun näki purnukkakärryni ja pyöritteli päätään, sillä hän toimii juuri niinkuin minä ennen, mutta ei tunne tarvetta muuhun. Sillä homma voi toimia myös toisin päin - on niin epävarma itsestään, että kokee tarvetta hukuttaa itsensä kemikaalikaruselliin. Itse en uskoisi toimivani näin, sillä oikeasti tykkään tuosta puuhasta. Ja siskoni - hänen ei tarvitse sillä olen aina ihaillut hänen ihmeellistä itsevarmuuttaan. Hän omistaa meikkejä ja jonkin putsarin eikä koe tarvitsevansa muuta. Ja nauraa minulle. Eikä ole koskaan sairastanut missään määrin syömishäiriötä, eli nämä nyt ovat aivan heittoja (sitäpaitsi voisin edelleen kuvitella lähteväni olohousuissa yliopistolle jos siellä kävisin, sillä ne ovat mukavat).

Joo-o, mainittakoon vielä, että olen kovapäinen kuin muuli kun yhtä asiaa en opi millään...nimittäin sitä, että kaapin ovet on hyvä sulkea. Kirjoitin lapun tiskikaapin oveen "sulje minut" - ja sitten muistan juuri sen kaapin enkä mitään muuta. Vaikea asia nuo kaapinovet. Ja kovapäinen minä kun en ole kolmessa kuukaudessa oppinut (olen asunut kodissani jo kolme kuukautta!). Eipä muuta, siirryn sulkemaan ovia ja tutkimaan tuoksukaappia. Tervetuloa miellyttävän rauhaisa sunnuntai!

opiskelusta

Tajusin tässä päivinä menneinä erään tärkeän asian nimeltä opiskelun merkitys. Jostain syystä opiskelu on aina, teinistä asti, ollut minulle hyvinvointia rakentava tekijä luokkaa high priority. Ennen kun sairastuin olin alisuoriutuja - pelkkä ajatus niistä ilkkuvista sanoista, joita koulumenestys olisi saattanut aiheuttaa (ei minusta oikein muutenkaan koulussa pidetty), sai minut tahallani mokaamaan kokeissa. En niinko mukamas osannut (oikeasti leikin etten osaa enkä edes yrittänyt). Opettajat luultavasti huomasivat että keksin vääriä vastauksia päästäni vaikka olisin tiennyt oikeatkin, mutta ei heitä huvittanut puuttua asiaan millään tavalla. Tai sitten hei eivät tienneet miten puuttua, no hard feelings, miten nyt tuollaiseen voi puuttua.

Sitten olin pitkään nuorisopsykiatrisella ja palasin kouluun, kertasin yhden luokan. Paras päätös ikinä. En enää jaksanut alisuoriutua, on hankalaa jatkuvasti teeskennellä ettei osaa kun asiat jäävät päähän jo tunneilta. En minä vieläkään kokeisiin lukenut, mutta silti yläasteen päättyessä todistukseni oli koulun paras. Oho. Lukioon, sama meininki. En vieläkään nähnyt itseäni työskentelevänä opiskelijana, kunhan tanssin. Silti kirjoitin aika kummalliset paperit ja todistuksen, jota vähän ihmettelen vieläkin. Eikä kukaan kiusannut. Oho. Nautin lukiosta aivan mielettömästi, olen kai aika tiedonjanoinen kun lempiaineen valinta oli hankalaa yksin siksi, että tykkäsin kaikesta.

Yliopisto olikin outo paikka, kun piti tehdä töitä. Arvosanat eivät tipahdelleet hups vain niinkuin lukiossa. Tai lopulta tipahtelivat, mutta työn takana se oli. En ymmärtääkseni oikein suostunut siihen, että kolmonen on kiva numero. Kaiken piti olla ah-niin-täydellistä, joten työskentelin itseltäni aivotoiminnan hiljaiseksi. Niin hiljaiseksi, että anoreksia pääsi läpi (jos järjellä ajattelee siinä ei loppuviimeksi ole hirveästi mieltä). Kevään viimeiset koulutyöt lähetin postina sairaalasta. Mutta että olisin luopunut opiskelusta? No way. Aloitin lukukauden aina intoa puhkuen (nyt minusta tulee se osaava opiskelija, nyt minä pärjään, nyt minä en enää mokaa, nyt tämä toimii), jouduin sairalaan parin kuukauden sisään. Mutta ei siinä mitään, opiskelin sairaalasta käsin. Useammilla luennoilla olen käynyt osastolta, osastoilla olen lukenut tentteihin, kaikkeni tein jotta ei kävisi se worst scenario - joutuisin keskeyttämään. Olen ollut työkyvyttömänä eläkkeellä vuosia. Mutta että en opiskelisi? Hah hah.

Yliopisto-opintoni ovat menneet kiertokautta. Kahteen otteeseen olen vaihtanut opiskelupaikkaa ammattikoulu-tasoiseen koulutukseen kun olen menettänyt hermoni siihen ettei yliopisto valmista ammattiin. Ja keskeyttänyt. Ja palannut yliopistolle. Vaihtanut pääainetta, tottunut kolmosiin. Tehnyt kandintyön kahdessa viikossa. Esitellyt sen sairaalasta käsin. Valmistunut kandiksi. Ollut sairaalassa valehtelematta joka lukukausi ensimmäistä syksyä lukuunottamatta. Muuttanut paikkakuntaa. Palannut häntä koipien välissä. Mutta kaiken aikaa olen nauttinut sisäisesti siitä faktasta, että minä olen opiskelija. Oikeasti eläkkeellä, leikisti opiskelija. Ja sitten. Laadin loistavan suunitelman tälle keväälle, kuinka jatkan vihdoin opintoja täysjärkisenä ja menen eteenpäin ja aloitan syksyllä gradun väsäämisen ja kyllä tämä tästä. Ja sitten. Jouduin sairaalaan jo ennen opintojen alkamista, joten tipuin kaikilta alkavilta kursseilta. Minä en enää opiskele. Sairaanhoitajani oli sitä mieltä, että tällä hetkellä olisi parasta että jatkan opintoja vasta, kun olen vuoden päivät ollut poissa sairaalasta - hämmentävä vaatimus, mutta fiksun kuuloinen. Että jos oikeasti antaisi itselleen aikaa, siitä voisi olla hyötyä. Ainakaan tästä jatkuvasta yrittämisestä ja hajoamisesta ei ole ollut suuremman mittakaavan hyötyä. Olkoonkin, että minulla on paperi, mutta se ei paljon lohduta kun en todellakaan tiedä olenko koskaan kykenevä työskentelemään täyspäiväisesti.

Sairaalassa itkin koko viikon, kun opinnot olisivat alkaneet. Itkin vain, koska oli niin kamalaa tajuta, että vaikka olen yliopistossa kirjoilla, minä en opiskele. En opiskele! Se vei hetken. Kun luulin, että en ikinä voi paremmin jos opinnot otetaan pois. Että olisi jotenkin opinnoista kiinni, että vointini voi muuttua. No hah. Unohdin täysin, että nykyinen elämäntilanteeni on täysin toinen - ehkä aiemmin opiskelijaidentiteettini on ollut minulle kaikki kaikessa (myönnän, aivan liian keskeinen osa minuuteni muodostumista), mutta nyt on paljon muuta. Minulla on a)mies, b)koti, c) ihana työpaikka jossa saan työskennellä sen mukaan mitä jaksan, d)ystäviä, e)paljon muita unelmia kuin opinnot. Minulla ei ole a)suorituspaineita, b)anoreksiaa, c)tarvetta tulla hyväksytyksi sen kautta mitä teen, ei sen kautta mitä olen.

En luultavasti opiskele pitkään aikaan, mutta mitäpäs tuosta. Voin hyvin silti ja minulla on kiva elämä, joten mitäpäs tuosta. Opiskelen joskus tulevaisuudessa jos huvittaa, nyt ei oikeastaan liiemmälti edes huvita. Ja sitäpaitsi jos olisinkin paahtanut graduun hetkessä niin itkuhan siinä valmistuessa olisi tullut, jos koko elämä on rakennettu sille pohjalle että opiskelee. Tajusin pysäyttää pyörän ajoissa, tai olkoonkin etten tajunnut, minut pysäytettiin. Ja kun katsoo vähän laajemmin, löytää vivahteita joita ei nähnyt kun katsoi vain sitä yhtä väriä keskellä ympyrää. Sukujuhlat tulossa, sanon ylpeänä etten opiskele. Olen tauolla, elämässä elämääni. Olemassa läsnä ihmisilleni. Opettelemassa nauttimaan arjesta. Eläkkeellä, ja tyytyväinen. Opinnot? No big deal. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa kun siinä on taas jotain mieltä. Kauan se vei (elämänmittaiset rakennelman kääntäminen ympäri ei ole muutaman kuukauden työ), mutta nyt olen ainoastaan tyytyväinen. Elämäni on sittenkin yliopiston ulkopuolella, ja minä nautin tästä hetkestä ja näistä asioista enemmän kuin yhdestäkään kurssista.

Haaste 11

Enpäs vieläkään tee sitä palkintopostausta kun löysin kivamman! Pinjalta tämäkin, kysymyksiä 11 kappaletta, saman verran vastauksia, uudet 11 kysymystä ja 11 vastaanottajaa (arvaan jo nyt etten keksin niin monta, mutta mitäpä tuosta). Nää oli hauskoja kysymyksiä ja kirjotanpa välillä jostain muustakin kuin tiskauksesta heh.

1. Mikä on kivoin kellonaika?

Tykkään kaikista omalla tavallaan, mutta kaikkein kivoin on ehkä klo 22 monesta syystä: a) silloin on juuri syönyt ja on kylläinen ja hyvä mieli, b) silloin on sopivasti treenattuna raukea fiilis koska c) saa mennä nukkumaan. Aiemmin on liian aikaista mutta kymmenen on hyvä aika. Nukkuminen on kivaa.

2. Oletko tekopyhä? Missä asiassa?

Tekisi mieli sanoa että enhän minä (haha), mutta ehkä vähän siinä, että julistan kaikille että syömishäiriöstä voi parantua täysin ja minä olen täysin parantunut, mutta silti välillä ajattelen tiesmitä anoreksia-ajatuksia. Tosin ehkä se ei ole tekopyhää vaan inhimillistä?

3.Mikä yhteiskunnallinen ilmiö ei voisi vähempää kiinnostaa?

Tosi-tv. Tosin nyt olen tekopyhä koska katson välillä niitä sarjoja...mutta en ole ikinä katsonut yhtään BB:tä, mistä olen aika ylpeä. Tosin meillä ei ole telkkaria että en voi sanoa olevani minkään sarjan suurkuluttaja. Ja näitä kasvaa kuin sieniä sateella, EI KIINNOSTA! Kokiksi, malliksi, laulajaksi, tiesmiksi pääsee kun hei menee telkkariin! Tai mikä parasta, sinusta voi tulla maajussin morsian. Uh.

4. Millainen olisi unelmiesi lemmikki?

Kissa joka oppii temppuja. Kissat on kivoja, mutta ne on niin omapäisiä että ei niitä voi leikittää kun jollain hiirilelulla, tykkäisin että kissa oppisi istumaan ja seuraisi mukana lenkillä. Ah, oppiva kissa!

5. Milloin olet viimeksi vaikuttunut jonkun toisen hengentuotteesta? (maalaus, kirja, valokuva, tarina, blogimerkintä, laulu jne.)

Vaikutuin juuri kun luin Pinjan blogimerkinnän nöyryydestä, jota Jumala on hänelle opettanut. Hieno teksti, huomaa mitä blogia olen selaillut kun nämäkin ovat Pinjan kysymyksiä hih.

6. Voisitko kuvitella asuvasi ulkomailla?

Periaatteessa voisin, puhun niin montaa kieltä että se ei olisi ongelma, mutta käytännössä tämä on totaalinen mahdottomuus. Ihan siksi, että tarvitsen tiiviit hoitokuviot ja lääkärin joka vahtii lääkitystäni. En voi matkustaa vaiks Afrikkaan koska jos sekoan niin apu on liian kaukana. Ei se mitään, olen oppinut elämään asian kanssa. Euroopassa ja Ameriikanmaalla tämä ei toki olisi ongelma, suurempi ongelma olisi se stressi joka muutosta seuraisi. Sopeutuminen ja kaikki...kaksisuuntainen pitää minut Suomessa ja se on ihan hyvä näin.

7. Mitä tunteita sana "parodia" herättää?

Hämmennystä, iloa, huvitusta ja paljon muistoja (jotka eivät kaikki ole tunteita)

8. Miksi vanhempasi kutsuivat sinua lapsena? (lempinimi, hellittelynimi tms.)

-ska loppuliite oikean nimeni perään

9. Minne haluaisit matkustaa?

Kanadaan, mielellään ranskankieliselle alueelle

10. Mikä on elämäsi keskipiste?

hyvinvoinnin ylläpitäminen rakkaiden seurassa ja Kaikkivaltiaan suojassa

11. Missä olit 11. 9. 2001?

nuorisopsykiatrisella osastolla, tilanne jota on mahdoton unohtaa...

No niin, sitten minun kysymykseni:

1. Mistä pidät eniten maailmassa?
2. Mikä olisi unelmiesi opiskelupaikka? Miksi?
3. Mikä on lempikukkasi?
4. Päivä, jota et koskaan unohda?
5. Mikä mielipiteesi eroaa eniten lähimmäistesi mielipiteestä?
6. Missä menee mielestäsi suvaitsevaisuuden raja vai onko sellaista?
7. Oudoin kohtaaminen mikä sinulle on sattunut?
8. Mikä on lempivuodenaikasi vai onko sellaista?
9. Mikä väri näkyy eniten kotisi sisustuksessa?
10. Jos elämälläsi olisi soundtrack, mikä olisi hallitsevin biisi?
11. Minkä youtube-videon olet katsonut useimmiten?

Haastan: Pinja (no ei sun tarvii tätä uudestaan tehhä jos ei huvita :D), Pia, marika, petra, Satua, neitignuu

En keksi millään muita, kaikki joista kysymykset olivat kivoja saavat ottaa haasteen vastaan *heittää haasteella halukkaita*!

perusmeininki

Hups löysin että sain palkinnon. Kiitos Pinja! Nää on aina hankalia kun oon surkee linkittään ja päättämään kenelle pistäisin eteenpäin, joten postaan vielä erikseen hurjan monimutkaisen ja jännittävän palkintopostauksen. Ei yhtään naureta siellä, kun on näin haka tietokoneissa kun minä, on linkittäminenkin suurensuuri haaste. Kerään voimia, että joskus jaksaisin. Tai sitten leikin etten nähnyt saaneeni sen. Ja nyt se ei enää onnistu kun kirjoitin että sain sen. Oho (kumitusnäppäin on keksitty ja varmaan silläkin on joku tietokonenimi jonka kaikki tietokoneihmiset tietää - eli en minä).

Kirjoitin sähköpostia entiselle ravitsemusterapeutilleni, joka vapautti minut tapaamisista joulukuussa. Kun en enää tarvitse häntä (mikä on totta). Niin nyt kirjoitin miten kivaa on kun osaa, ja hän oli näyttänyt tekstini myös entiselle osastonlääkärille entisellä osastolla jossa usein olin. Kaikki siellä iloitsivat kun minä iloitsin, siitä tuli hyvä mieli. On kivaa kun ihmisille tulee hyvä mieli vain siitä tosiseikasta, että minä voin hyvin. Aion jatkossakin voida - ihan lähinnä siksi, että itselle tulee niin hyvä mieli. Tajusin sen vihdoin, että vaikka aloitin paranemisen vain siksi, että miehen tarvitsisi huolehtia, olen tässä viimeisen parin kuukauden sisään alkanut toimia ja ajatella terveesti vain siksi, että se on todella kivaa, minusta itsestäni. Nälkä on inhottava asia, joten ei-nälkä (jota kylläisyydeksikin kutsutaan) on miellyttävä olotila. Ja siitä saa nauttia pitkin päivää. Nyt on vähän nälkä, onpas inhottavaa, pitää kohta syödä. Ei se ole lopulta sen kummempaa.

Olin töissä eilen, välillä käyn vähän töissä. Sitten menin päiväunille, ja kun heräsin iski paniikki! Kello on kaksi! Olen mennyt aamupalan jälkeen nukkumaan ja herään kahdelta! Panikoin itseni ylös sängystä ja tulin keittiöön, kunnes vihdoin tajusin että halojaa, olin aamun töissä ja menin nukkumaan tunti sitten. Tunnin päiväunet ei ole yhtään vakava asia, joten join kahvit ja siirryin takaisin unten maille. Työnteko on mukava asia kun sen jälkeen tuntuu että päiväunet kuuluvat aikatauluun. Saisivat ne kuulua vaikken tekisi mitään, mutta olisi ehkä mennyt vähän överiksi jos olisin oikeasti nukkunut neljän tunnin päikkärit. Sitäpaitsi ei ollut kiire mihinkään, joten nukkuminen on aivan yhtä hyvää ajanvietettä kuin mikä tahansa muukin. Paitsi ehkä siivoaminen olisi ollut vielä parempi, täällä on kammottava sotku. Tai vaihtoehtoisesti tiskaaminen, siitäkin olen luistellut itseni sivuun...ja on minun vuoroni kaiken hyvän päälle, tuossa se vuori kasvaa kun odotan inspiraatiota.

Pieni sivuhuomio - poltan liikaa savukkeita. Todella paljon. Aloitin kun jouduin sairaalaan, piti lopettaa kun pääsen kotiin. Arvata saattaa lopetinko...vaihdoin merkkiä, se on riittävän lähellä lopettamista (suomeksi aivan yhtä kaukana kun mikä tahansa mihin liittyy se, että poltan kuitenkin). Hieno homma. Huomenna lähdetään reissuun ja hävettää, että siellä poltan leikisti salaa. Leikisti siksi, että kaikki kuitenkin huomaavat että poltan. Salaa siksi, että hipsin terassille muka jollain verukkeella ja teeskentelen että eihän kukaan huomaa. Paitsi hajusta. Tietenkin huomaavat.

Eli siis arkeni pyörii perusmeingillä ja näin, ei kai tässä kun että syömään, koska muistaakseni mainitsin jo kerran että minulla on nälkä. Jaa paitsi se tiskivuori...yyh!

olen vain ja rakastan

Luin neitignuun postauksen (sinne pääse sivusta ->), aloin itkeä. Itkeä siksi että se oli koskettava, ja koska tajusin. Tajusin, että minäkin voisin olla kuollut. Että ystäväni joutuisi kirjoittamaan tuonsisältöisen postauksen minusta. Olen saanut sydänkohtauksen. Olen melkein lähtenyt. Olen yrittänyt itsemurhaa ensi kerran 14- vuotiaana. Olen melkein lähtenyt. Syömishäiriö meinasi viedä minut monta kertaa, kovin monta. Ja mitä helvettiä minä tässä mietin että "yhyy painan paljon miksi luovuin anoreksiasta". No HALOO!

Luovuin, jotta saan elää. Elämä on ihana asia. Elämää tulee kunnioittaa. Voinhan minä lähteä koska vaan, mutta iloisena siitä että ehdin elää ennen lähtöäni. Itsemurhayritykseni ja ranteiden avaamiset ja sydänkohtaukset ja kaikki - en välittänyt. En tuolloin. Pieni toivonpilkahdus on estänyt pahinta tapahtumasta, olen hakeutunut hoitoon (tai minut on kuskattu kuten silloin, kun sydän sanoi sopimusta irti). Toivo siitä, että joskus minulla on tällainen elämä kuin nyt. Nyt. Ihan tajutonta. Että nyt elän niinkuin joskus haaveilin, tai oikeammin ei. En haaveillut kun en uskaltanut, se tuntui liialta. Kaikki tuntui liialta, minä eniten. Mutta silti. Elän nyt ja nautin tästä elämästä. Tästä syömishäiröttömästä elämästä jossa leivotaan pullaa ja syödään monta. Tehdään hyvää ruokaa ja syödään sitä useaan kertaan päivässä koska tekee mieli ja lounas ja päivällinen on hyvä asia.

On aika hurjaa huomata, että vuosikausia on ollut aivan sekaisin eikä ole välittänyt. Pitää välittää. Välittäminen on vaikeaa tosin kun on nälkä. Ja paha mieli. Nyt minulla ei ole nälkä eikä paha mieli ja minä välitän, välitän elämästäni ihan itse, vielä syksyllä ajattelin että paranen, jotta miehen ei tarvise olla huolissaan. Nykyään tuntuu vahvasti siltä, että olen kiinnostunut myös itsestäni. Välitän myös itsestäni. Ja itken, koska syömishäiriö vie monta elämää vuodessa. Se meinasi viedä minutkin, tusina kertaa ja enemmän. Mutta Herran kiitos olen vielä tässä. Olen vain ja rakastan.