elämännälkä

opiskelusta

2012-02-15T09:26:00.002+02:00

Tajusin tässä päivinä menneinä erään tärkeän asian nimeltä opiskelun merkitys. Jostain syystä opiskelu on aina, teinistä asti, ollut minulle hyvinvointia rakentava tekijä luokkaa high priority. Ennen kun sairastuin olin alisuoriutuja - pelkkä ajatus niistä ilkkuvista sanoista, joita koulumenestys olisi saattanut aiheuttaa (ei minusta oikein muutenkaan koulussa pidetty), sai minut tahallani mokaamaan kokeissa. En niinko mukamas osannut (oikeasti leikin etten osaa enkä edes yrittänyt). Opettajat luultavasti huomasivat että keksin vääriä vastauksia päästäni vaikka olisin tiennyt oikeatkin, mutta ei heitä huvittanut puuttua asiaan millään tavalla. Tai sitten hei eivät tienneet miten puuttua, no hard feelings, miten nyt tuollaiseen voi puuttua.

Sitten olin pitkään nuorisopsykiatrisella ja palasin kouluun, kertasin yhden luokan. Paras päätös ikinä. En enää jaksanut alisuoriutua, on hankalaa jatkuvasti teeskennellä ettei osaa kun asiat jäävät päähän jo tunneilta. En minä vieläkään kokeisiin lukenut, mutta silti yläasteen päättyessä todistukseni oli koulun paras. Oho. Lukioon, sama meininki. En vieläkään nähnyt itseäni työskentelevänä opiskelijana, kunhan tanssin. Silti kirjoitin aika kummalliset paperit ja todistuksen, jota vähän ihmettelen vieläkin. Eikä kukaan kiusannut. Oho. Nautin lukiosta aivan mielettömästi, olen kai aika tiedonjanoinen kun lempiaineen valinta oli hankalaa yksin siksi, että tykkäsin kaikesta.

Yliopisto olikin outo paikka, kun piti tehdä töitä. Arvosanat eivät tipahdelleet hups vain niinkuin lukiossa. Tai lopulta tipahtelivat, mutta työn takana se oli. En ymmärtääkseni oikein suostunut siihen, että kolmonen on kiva numero. Kaiken piti olla ah-niin-täydellistä, joten työskentelin itseltäni aivotoiminnan hiljaiseksi. Niin hiljaiseksi, että anoreksia pääsi läpi (jos järjellä ajattelee siinä ei loppuviimeksi ole hirveästi mieltä). Kevään viimeiset koulutyöt lähetin postina sairaalasta. Mutta että olisin luopunut opiskelusta? No way. Aloitin lukukauden aina intoa puhkuen (nyt minusta tulee se osaava opiskelija, nyt minä pärjään, nyt minä en enää mokaa, nyt tämä toimii), jouduin sairalaan parin kuukauden sisään. Mutta ei siinä mitään, opiskelin sairaalasta käsin. Useammilla luennoilla olen käynyt osastolta, osastoilla olen lukenut tentteihin, kaikkeni tein jotta ei kävisi se worst scenario - joutuisin keskeyttämään. Olen ollut työkyvyttömänä eläkkeellä vuosia. Mutta että en opiskelisi? Hah hah.

Yliopisto-opintoni ovat menneet kiertokautta. Kahteen otteeseen olen vaihtanut opiskelupaikkaa ammattikoulu-tasoiseen koulutukseen kun olen menettänyt hermoni siihen ettei yliopisto valmista ammattiin. Ja keskeyttänyt. Ja palannut yliopistolle. Vaihtanut pääainetta, tottunut kolmosiin. Tehnyt kandintyön kahdessa viikossa. Esitellyt sen sairaalasta käsin. Valmistunut kandiksi. Ollut sairaalassa valehtelematta joka lukukausi ensimmäistä syksyä lukuunottamatta. Muuttanut paikkakuntaa. Palannut häntä koipien välissä. Mutta kaiken aikaa olen nauttinut sisäisesti siitä faktasta, että minä olen opiskelija. Oikeasti eläkkeellä, leikisti opiskelija. Ja sitten. Laadin loistavan suunitelman tälle keväälle, kuinka jatkan vihdoin opintoja täysjärkisenä ja menen eteenpäin ja aloitan syksyllä gradun väsäämisen ja kyllä tämä tästä. Ja sitten. Jouduin sairaalaan jo ennen opintojen alkamista, joten tipuin kaikilta alkavilta kursseilta. Minä en enää opiskele. Sairaanhoitajani oli sitä mieltä, että tällä hetkellä olisi parasta että jatkan opintoja vasta, kun olen vuoden päivät ollut poissa sairaalasta - hämmentävä vaatimus, mutta fiksun kuuloinen. Että jos oikeasti antaisi itselleen aikaa, siitä voisi olla hyötyä. Ainakaan tästä jatkuvasta yrittämisestä ja hajoamisesta ei ole ollut suuremman mittakaavan hyötyä. Olkoonkin, että minulla on paperi, mutta se ei paljon lohduta kun en todellakaan tiedä olenko koskaan kykenevä työskentelemään täyspäiväisesti.

Sairaalassa itkin koko viikon, kun opinnot olisivat alkaneet. Itkin vain, koska oli niin kamalaa tajuta, että vaikka olen yliopistossa kirjoilla, minä en opiskele. En opiskele! Se vei hetken. Kun luulin, että en ikinä voi paremmin jos opinnot otetaan pois. Että olisi jotenkin opinnoista kiinni, että vointini voi muuttua. No hah. Unohdin täysin, että nykyinen elämäntilanteeni on täysin toinen - ehkä aiemmin opiskelijaidentiteettini on ollut minulle kaikki kaikessa (myönnän, aivan liian keskeinen osa minuuteni muodostumista), mutta nyt on paljon muuta. Minulla on a)mies, b)koti, c) ihana työpaikka jossa saan työskennellä sen mukaan mitä jaksan, d)ystäviä, e)paljon muita unelmia kuin opinnot. Minulla ei ole a)suorituspaineita, b)anoreksiaa, c)tarvetta tulla hyväksytyksi sen kautta mitä teen, ei sen kautta mitä olen.

En luultavasti opiskele pitkään aikaan, mutta mitäpäs tuosta. Voin hyvin silti ja minulla on kiva elämä, joten mitäpäs tuosta. Opiskelen joskus tulevaisuudessa jos huvittaa, nyt ei oikeastaan liiemmälti edes huvita. Ja sitäpaitsi jos olisinkin paahtanut graduun hetkessä niin itkuhan siinä valmistuessa olisi tullut, jos koko elämä on rakennettu sille pohjalle että opiskelee. Tajusin pysäyttää pyörän ajoissa, tai olkoonkin etten tajunnut, minut pysäytettiin. Ja kun katsoo vähän laajemmin, löytää vivahteita joita ei nähnyt kun katsoi vain sitä yhtä väriä keskellä ympyrää. Sukujuhlat tulossa, sanon ylpeänä etten opiskele. Olen tauolla, elämässä elämääni. Olemassa läsnä ihmisilleni. Opettelemassa nauttimaan arjesta. Eläkkeellä, ja tyytyväinen. Opinnot? No big deal. Ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa kun siinä on taas jotain mieltä. Kauan se vei (elämänmittaiset rakennelman kääntäminen ympäri ei ole muutaman kuukauden työ), mutta nyt olen ainoastaan tyytyväinen. Elämäni on sittenkin yliopiston ulkopuolella, ja minä nautin tästä hetkestä ja näistä asioista enemmän kuin yhdestäkään kurssista.

Haaste 11

2012-02-13T16:36:00.006+02:00

Enpäs vieläkään tee sitä palkintopostausta kun löysin kivamman! Pinjalta tämäkin, kysymyksiä 11 kappaletta, saman verran vastauksia, uudet 11 kysymystä ja 11 vastaanottajaa (arvaan jo nyt etten keksin niin monta, mutta mitäpä tuosta). Nää oli hauskoja kysymyksiä ja kirjotanpa välillä jostain muustakin kuin tiskauksesta heh.

1. Mikä on kivoin kellonaika?

Tykkään kaikista omalla tavallaan, mutta kaikkein kivoin on ehkä klo 22 monesta syystä: a) silloin on juuri syönyt ja on kylläinen ja hyvä mieli, b) silloin on sopivasti treenattuna raukea fiilis koska c) saa mennä nukkumaan. Aiemmin on liian aikaista mutta kymmenen on hyvä aika. Nukkuminen on kivaa.

2. Oletko tekopyhä? Missä asiassa?

Tekisi mieli sanoa että enhän minä (haha), mutta ehkä vähän siinä, että julistan kaikille että syömishäiriöstä voi parantua täysin ja minä olen täysin parantunut, mutta silti välillä ajattelen tiesmitä anoreksia-ajatuksia. Tosin ehkä se ei ole tekopyhää vaan inhimillistä?

3.Mikä yhteiskunnallinen ilmiö ei voisi vähempää kiinnostaa?

Tosi-tv. Tosin nyt olen tekopyhä koska katson välillä niitä sarjoja...mutta en ole ikinä katsonut yhtään BB:tä, mistä olen aika ylpeä. Tosin meillä ei ole telkkaria että en voi sanoa olevani minkään sarjan suurkuluttaja. Ja näitä kasvaa kuin sieniä sateella, EI KIINNOSTA! Kokiksi, malliksi, laulajaksi, tiesmiksi pääsee kun hei menee telkkariin! Tai mikä parasta, sinusta voi tulla maajussin morsian. Uh.

4. Millainen olisi unelmiesi lemmikki?

Kissa joka oppii temppuja. Kissat on kivoja, mutta ne on niin omapäisiä että ei niitä voi leikittää kun jollain hiirilelulla, tykkäisin että kissa oppisi istumaan ja seuraisi mukana lenkillä. Ah, oppiva kissa!

5. Milloin olet viimeksi vaikuttunut jonkun toisen hengentuotteesta? (maalaus, kirja, valokuva, tarina, blogimerkintä, laulu jne.)

Vaikutuin juuri kun luin Pinjan blogimerkinnän nöyryydestä, jota Jumala on hänelle opettanut. Hieno teksti, huomaa mitä blogia olen selaillut kun nämäkin ovat Pinjan kysymyksiä hih.

6. Voisitko kuvitella asuvasi ulkomailla?

Periaatteessa voisin, puhun niin montaa kieltä että se ei olisi ongelma, mutta käytännössä tämä on totaalinen mahdottomuus. Ihan siksi, että tarvitsen tiiviit hoitokuviot ja lääkärin joka vahtii lääkitystäni. En voi matkustaa vaiks Afrikkaan koska jos sekoan niin apu on liian kaukana. Ei se mitään, olen oppinut elämään asian kanssa. Euroopassa ja Ameriikanmaalla tämä ei toki olisi ongelma, suurempi ongelma olisi se stressi joka muutosta seuraisi. Sopeutuminen ja kaikki...kaksisuuntainen pitää minut Suomessa ja se on ihan hyvä näin.

7. Mitä tunteita sana "parodia" herättää?

Hämmennystä, iloa, huvitusta ja paljon muistoja (jotka eivät kaikki ole tunteita)

8. Miksi vanhempasi kutsuivat sinua lapsena? (lempinimi, hellittelynimi tms.)

-ska loppuliite oikean nimeni perään

9. Minne haluaisit matkustaa?

Kanadaan, mielellään ranskankieliselle alueelle

10. Mikä on elämäsi keskipiste?

hyvinvoinnin ylläpitäminen rakkaiden seurassa ja Kaikkivaltiaan suojassa

11. Missä olit 11. 9. 2001?

nuorisopsykiatrisella osastolla, tilanne jota on mahdoton unohtaa...

No niin, sitten minun kysymykseni:

1. Mistä pidät eniten maailmassa?
2. Mikä olisi unelmiesi opiskelupaikka? Miksi?
3. Mikä on lempikukkasi?
4. Päivä, jota et koskaan unohda?
5. Mikä mielipiteesi eroaa eniten lähimmäistesi mielipiteestä?
6. Missä menee mielestäsi suvaitsevaisuuden raja vai onko sellaista?
7. Oudoin kohtaaminen mikä sinulle on sattunut?
8. Mikä on lempivuodenaikasi vai onko sellaista?
9. Mikä väri näkyy eniten kotisi sisustuksessa?
10. Jos elämälläsi olisi soundtrack, mikä olisi hallitsevin biisi?
11. Minkä youtube-videon olet katsonut useimmiten?

Haastan: Pinja (no ei sun tarvii tätä uudestaan tehhä jos ei huvita :D), Pia, marika, petra, Satua, neitignuu

En keksi millään muita, kaikki joista kysymykset olivat kivoja saavat ottaa haasteen vastaan *heittää haasteella halukkaita*!

perusmeininki

2012-02-08T15:15:00.003+02:00

Hups löysin että sain palkinnon. Kiitos Pinja! Nää on aina hankalia kun oon surkee linkittään ja päättämään kenelle pistäisin eteenpäin, joten postaan vielä erikseen hurjan monimutkaisen ja jännittävän palkintopostauksen. Ei yhtään naureta siellä, kun on näin haka tietokoneissa kun minä, on linkittäminenkin suurensuuri haaste. Kerään voimia, että joskus jaksaisin. Tai sitten leikin etten nähnyt saaneeni sen. Ja nyt se ei enää onnistu kun kirjoitin että sain sen. Oho (kumitusnäppäin on keksitty ja varmaan silläkin on joku tietokonenimi jonka kaikki tietokoneihmiset tietää - eli en minä).

Kirjoitin sähköpostia entiselle ravitsemusterapeutilleni, joka vapautti minut tapaamisista joulukuussa. Kun en enää tarvitse häntä (mikä on totta). Niin nyt kirjoitin miten kivaa on kun osaa, ja hän oli näyttänyt tekstini myös entiselle osastonlääkärille entisellä osastolla jossa usein olin. Kaikki siellä iloitsivat kun minä iloitsin, siitä tuli hyvä mieli. On kivaa kun ihmisille tulee hyvä mieli vain siitä tosiseikasta, että minä voin hyvin. Aion jatkossakin voida - ihan lähinnä siksi, että itselle tulee niin hyvä mieli. Tajusin sen vihdoin, että vaikka aloitin paranemisen vain siksi, että miehen tarvitsisi huolehtia, olen tässä viimeisen parin kuukauden sisään alkanut toimia ja ajatella terveesti vain siksi, että se on todella kivaa, minusta itsestäni. Nälkä on inhottava asia, joten ei-nälkä (jota kylläisyydeksikin kutsutaan) on miellyttävä olotila. Ja siitä saa nauttia pitkin päivää. Nyt on vähän nälkä, onpas inhottavaa, pitää kohta syödä. Ei se ole lopulta sen kummempaa.

Olin töissä eilen, välillä käyn vähän töissä. Sitten menin päiväunille, ja kun heräsin iski paniikki! Kello on kaksi! Olen mennyt aamupalan jälkeen nukkumaan ja herään kahdelta! Panikoin itseni ylös sängystä ja tulin keittiöön, kunnes vihdoin tajusin että halojaa, olin aamun töissä ja menin nukkumaan tunti sitten. Tunnin päiväunet ei ole yhtään vakava asia, joten join kahvit ja siirryin takaisin unten maille. Työnteko on mukava asia kun sen jälkeen tuntuu että päiväunet kuuluvat aikatauluun. Saisivat ne kuulua vaikken tekisi mitään, mutta olisi ehkä mennyt vähän överiksi jos olisin oikeasti nukkunut neljän tunnin päikkärit. Sitäpaitsi ei ollut kiire mihinkään, joten nukkuminen on aivan yhtä hyvää ajanvietettä kuin mikä tahansa muukin. Paitsi ehkä siivoaminen olisi ollut vielä parempi, täällä on kammottava sotku. Tai vaihtoehtoisesti tiskaaminen, siitäkin olen luistellut itseni sivuun...ja on minun vuoroni kaiken hyvän päälle, tuossa se vuori kasvaa kun odotan inspiraatiota.

Pieni sivuhuomio - poltan liikaa savukkeita. Todella paljon. Aloitin kun jouduin sairaalaan, piti lopettaa kun pääsen kotiin. Arvata saattaa lopetinko...vaihdoin merkkiä, se on riittävän lähellä lopettamista (suomeksi aivan yhtä kaukana kun mikä tahansa mihin liittyy se, että poltan kuitenkin). Hieno homma. Huomenna lähdetään reissuun ja hävettää, että siellä poltan leikisti salaa. Leikisti siksi, että kaikki kuitenkin huomaavat että poltan. Salaa siksi, että hipsin terassille muka jollain verukkeella ja teeskentelen että eihän kukaan huomaa. Paitsi hajusta. Tietenkin huomaavat.

Eli siis arkeni pyörii perusmeingillä ja näin, ei kai tässä kun että syömään, koska muistaakseni mainitsin jo kerran että minulla on nälkä. Jaa paitsi se tiskivuori...yyh!

olen vain ja rakastan

2012-02-02T13:31:00.002+02:00

Luin neitignuun postauksen (sinne pääse sivusta ->), aloin itkeä. Itkeä siksi että se oli koskettava, ja koska tajusin. Tajusin, että minäkin voisin olla kuollut. Että ystäväni joutuisi kirjoittamaan tuonsisältöisen postauksen minusta. Olen saanut sydänkohtauksen. Olen melkein lähtenyt. Olen yrittänyt itsemurhaa ensi kerran 14- vuotiaana. Olen melkein lähtenyt. Syömishäiriö meinasi viedä minut monta kertaa, kovin monta. Ja mitä helvettiä minä tässä mietin että "yhyy painan paljon miksi luovuin anoreksiasta". No HALOO!

Luovuin, jotta saan elää. Elämä on ihana asia. Elämää tulee kunnioittaa. Voinhan minä lähteä koska vaan, mutta iloisena siitä että ehdin elää ennen lähtöäni. Itsemurhayritykseni ja ranteiden avaamiset ja sydänkohtaukset ja kaikki - en välittänyt. En tuolloin. Pieni toivonpilkahdus on estänyt pahinta tapahtumasta, olen hakeutunut hoitoon (tai minut on kuskattu kuten silloin, kun sydän sanoi sopimusta irti). Toivo siitä, että joskus minulla on tällainen elämä kuin nyt. Nyt. Ihan tajutonta. Että nyt elän niinkuin joskus haaveilin, tai oikeammin ei. En haaveillut kun en uskaltanut, se tuntui liialta. Kaikki tuntui liialta, minä eniten. Mutta silti. Elän nyt ja nautin tästä elämästä. Tästä syömishäiröttömästä elämästä jossa leivotaan pullaa ja syödään monta. Tehdään hyvää ruokaa ja syödään sitä useaan kertaan päivässä koska tekee mieli ja lounas ja päivällinen on hyvä asia.

On aika hurjaa huomata, että vuosikausia on ollut aivan sekaisin eikä ole välittänyt. Pitää välittää. Välittäminen on vaikeaa tosin kun on nälkä. Ja paha mieli. Nyt minulla ei ole nälkä eikä paha mieli ja minä välitän, välitän elämästäni ihan itse, vielä syksyllä ajattelin että paranen, jotta miehen ei tarvise olla huolissaan. Nykyään tuntuu vahvasti siltä, että olen kiinnostunut myös itsestäni. Välitän myös itsestäni. Ja itken, koska syömishäiriö vie monta elämää vuodessa. Se meinasi viedä minutkin, tusina kertaa ja enemmän. Mutta Herran kiitos olen vielä tässä. Olen vain ja rakastan.

kotihousuista ja sohvasta

2012-01-26T19:05:00.003+02:00

Nyt pääsin kokonaan kotiin ja oi kun se on ihana asia. Kun on oikea koti mihin palata, kun siellä on rakkautta ja saa pistää jalkaan kotihousut. Kotihousut on tärkeä käsite, se sisältää sen faktan että kotona saa olla aivan juuri sellaisena kun on. Farkut on viralliset, kotona saa olla kotihousut. Minulla on valkoiset. Ja harmaat. Ja punaiset. Ja violetit. Ja listasta huomaa että kotihousut on very important matter - pitää olla toiset jos toiset on pesussa. Mm-mh.

Kohta ehkä jo ensi viikolla menen töihin. Koska työpaikassa on vain vähän tunteja ja niiden sijoittelu on joustavaa. Kun en voi aamulla mennä hommiin kun silloin pyörryttää - pieniä nykyisen lääkitykseni sivujuonteita. Aamulla pyörryttää n. tunnin välillä 9.30-10.30, illalla en tiedä miten homma pyörii kun olen muutenkin unessa. Luultavimmin pyörryttää silloinkin, nukkumista se ei häiritse. Tosin nyt yksi nappi vähennettiin illasta joten ehks en ole yhtä pihalla aamusta. Mistä näistä tietää. Kävin apteekissa hakemassa aimo annoksen ja kotona huvitin itseäni jakamalla pillerit dosettiin. Niitä on monta. Hirvittävän monta. Mutta who cares anyway kun olen taas kartalla ja kunnossa.

Ensi viikolla menen urheilemaan. Urheilu on miellyttävää, sairaalassa harrastin sitä nollasti. Tai kävin kyllä käveleskelemässä mutta se nyt oli sanan virallisessa merkityksessä sitä. Näh, mania nyt on treeniä jo itsessään joten huips haips ei haittaa. Aloitan kevyesti ja siitä hyvä tulee. Ja nyt taas jauhan jostain treenistä mikä ei tällä hetkellä ole edes ajankohtaista, jauhan koska tekee mieli. Ei ketään varmaan kiinnosta, mutta minua kiinnostaa ja koska kiinnostaa niin sanon. Tämä on tärkeää. Very important matter, mutta ei yhtä kuin kotihousut. Se on vielä tärkeämpää. Koti on sitäpaitsi kiva paikka koska sinne voi paeta urheilua. Sohvakin on kiva paikka. Minusta on tullut sellainen, joka syö iltapalaksi suklaata ja makaa sohvalla koko rahan edestä. Ei se mitään, sehän on varsin miellyttävä tapa viettää aikaa. En kyllä olisi uskonut vuosi sitten kun olin muistaakseni ylikuntoon asti liikkuja. Ei se mitään.

Huomenna leivon kakkua, jos en ole kipeä. Koko ajan tunnustelen joko kurkkua särkee, kun mies oli ihan oikein sairas niin tässä tautia odotellessa tämä viikko on mennyt. Ei noin kova tauti voi olla tarttumatta. Tai sitten minulla on super immune system. Tai mitä näitä nyt on. Luin tänään myös hyvin mielenkiintoisen artikkelin häpeästä. Sepäs oli jännittävä, siis kun häpeä nyt liittyy hyvin pitkälti kaikkeen mitä olen elämässäni sairastanut/puuhastellut/ollut noin yleensä. Joo, olipas hyvä artikkeli. En jaksa siteerata kun ystävällistä olisi sitten laittaa lähdeviitteet. En enää muista miten ne tehdään. Olen vierottautunut opiskelusta! Apua! Tai sitten ei, teen töitä se on mukavampaa koska siitä maksetaan. Enkä ole kirjatenttikunnossa koska en muista asioita. Eilen Trivialissa en muistanut että Shakespeare on kirjoittanut Kesäyön unelman! Tai siis siinä kysyttiin jotain että missä teoksessa on keijukuningatar mut anyways tiesin sen ENKÄ MUISTANUT! Onpas hirveää. Suorastaan pöyristyttävää. Vaivaa mieltäni vieläkin.

Siis että kotona ja näin, nyt yksin mutta kohta kaksin. Olen tehnyt tänään monta kodinhoidollista asiaa, kuten laittanut ruokaa ja siivonnut vaatekaapin ja pessyt pyykkiä. Olenpas ollut ahkera, nyt pitää lopettaa tekeminen ettei tule tekemisöverit. Siirryn sohvalle siis (meillä ei ole suklaata).

minä jälleen

2012-01-24T16:55:00.002+02:00

Palasin todellisuuteen. Olen ollut todellisuudessa jo monta päivää, perjantaista asti monta päivää. Kohta minut lasketaan kotiin, nyt olen jo lomalla. Kaikki palaa pikku hiljaa. Keskittymiskyky, olemiskyky ja ihmistensietokyky. Juttelukyky ja kirjoituskyky ja nauramiskyky. Kaikki. Aloitin sunnuntaina kirjan, lopetin maanantaina. Ja otetaan huomioon, että tämä tarkoittaa että luin sen, ei että laskin sen pöydälle epätoivosta hikisenä kun ei vaan onnistu. Onnistui.

Olen kirjoittanut sairaalassaoloaikanani päiväkirjaallisen tekstiä. Siitä saisi vaikka kirjan. Ehkä teen siitä kirjan, jostakusta voisi olla hienoa ja ylemmyydentuntoista lukea miten sekaisin olen ollut. Onneksi-en-minä säälinsekainen tunnetila. Jotkut tykkäävät siitä tunnetilasta. Lukevat vain ihmisistä, joilla on kurjaa. Ku ei mulla sentään. Puhpah, minä en pidä koska minulla on kurjaa myös, vaikkakin toisella lailla kuin kirjallisissa teoksissa. En tiedä oikeastaan onko se väärin, tuollainen tunne...kun ei tunteet yleisesti ottaen ole kai väärin. Voiko tuntea väärin? Kuka sen tietäisi.

Viime lauantai oli hienoin päivä ikiaikoihin. Ehkä ikinä. Rakkauspäivä, mikäs sen hienompaa. Minun tukiverkkoni täällä kotona on kantanut yli kuukauden jonka aikana olen ollut pahemmin sekaisin kuin, noh, ikiaikoihin. Aina vaan jaksanut, vaikka olin jo huolissani että ei se jaksa. Se vain jaksoin. Ja nyt kun olen minä taas niin rakastan enemmän kuin koskaan. Ikinä. Kun se kesti, se vain kesti.

Kotona, kiva asia. Sitten kun pääsen kokonaan kotiin pidetään juhlat joissa on kakkua. Se sovittiin jo kun olin mad as the hatter. Joten hei kohta sairaala ja kotiin taas, olen minä jälleen!

aivosiirteitä

2012-01-14T15:33:00.002+02:00

Olen hitaalla, olen toinen minä. Sellainen minä, joka saa bussissa ahdistuskohtauksen, hoiperoi kotiin ottamaan lääkettä ja itkeäkseen lohduttomasti. Se, jolta viedään kaikki ja joka auttaa kantamaan. Ei kaikki oikeasti katoa. Tärkein asia ei katoa, hyvä niin. Mutta moni elämän peruspilari on viety minun ulottumattomiini, kaapin ylähyllylle jolle ei tällä lapsella ole asiaa. Kuten opiskelu. Niin, minusta ei varmaan koskaan tule maisteria (älä koskaan sano ei koskaan lainaisi mies minua itseäni), sillä se vaatii terveyttä. Jota minulla ei ole. Jota minulle ei tule. As simple as that, päätä löytyisi mutta siihen tarvitaan muutakin. Kuten kykyä istua vuosi seminaarissa läsnäolevana, ei sairaalassa. Onnistuisiko? Not. Tätä tahtia jaksojen hurlumheissa ei anna minulle sitä vuotta. Tervettä vuotta. Onhan se raskasta tajuta, että minulle tuskin lähitulevaisuudessa tulee tervettä vuotta. Viime vuonna oli 9 jaksoa. Siitä nollille on hieman liikaa vaadittu.

En ehkä sittenkään tule vielä maanantaina kotiin kokonaan. Koska en ehkä sittenkään ole kotikuntoinen. Suomeksi olen osastokunnossa mutta silti kotona leikkimässä kotia ja terveyttä. Koti odottaa täällä sitäkin, ettei tarvitse enää leikkiä. Kotia eikä tervettä. Mies on myötämielinen, olemme samoilla linjoilla. Ja ihanasti hän totesi että ei sairaala ole niin paha paikka kun hän tulee joka päivä katsomaan. Niisk. Mieletön mies joka jaksaa monta viikkoa joka ikinen päivä tulla katsomaan. Se visiitti on ollut pitkien sairaalapäivieni loisto ja suuresti odotettu tapahtuma. Se, että makoilemme sängyllä ja minä yleensä itken, milloin mitäkin. Mies sanoo, että itke vain se helpottaa. Ja minä itken, ja se helpottaa. Niin vielä hetken elämä on tuollaista. Ehkä viikon vain, se tuntuu käsitettävältä ja mukavalta. Viikon vain.

Kohta lataan puhelimeen musiikkia ja menen ulkoilemaan koska päivässä kuuluu tehdä jotain liikunnallista. Pah. Itse asiassa en ole kiinnostunut treenaamisesta, enkä jaksa, eikä huvita, mutta käyn lähes joka päivä ulkoilemassa etten totaalisesti vieraantuisi koko ajatuksesta. En tiedä koska taas treenaan. Siihen voi mennä pitkään, kun olen niin voipunut. Uupunut. Burned out. Mania poltti minut karrelle ja aivosiirtoja tehdään vielä (ihosiirtojen sijasta näihin palovammoihin tarvitsee toisenlaisia siirteitä). Sitäpaitsi lääkitykseni tekee minusta hiemanm, noh, hitaan jos ei muuta. Niin ei silloin voi. Liibalaaba selitän itselleni lupaa ja hyvää mieltä. Että ei se mitään, silitys. Olet ihan kiva tyttö vaikka et liikukaan. Niisk. En ihan pidä tästä. Mutta tämä on hetkellistä. Toivon. Blah.

Ulkona on talvi, se tuli yhtäkkiä. Sillävälin kun olin hullu. Sattuuhan näitä. Ostin tänään ja eilen joululahjoja. Itselleni. Välittämättä lainkaan siitä, että joulu meni jo. Minulta se meni senverran ohi, että saan ostaa joululahjoja tammikuun puolivälissä. Ja ihan oikeasti en ole näin huvittava, todellisuudessa ostin lahjakortteja tyhjiksi. Jotka sain joululahjaksi. Ostin urheiluvaatteita, kengät ja mekkoja. Alennusmyynneistä kun saa kaikkea kivaa enemmän kuin olisi saanut ennen joulua. Kivaa.

Nyt musiikkia asentelemaan, sitten suunnittelemaan ulkoilua. Katsotaan pääsenkö ovesta ulos. Kun se on hieman pelottavaa. Ehkä menenkin nukkumaan, huolimatta lainkaan siitä että heräsin juuri. Aivosiirteitä asennetaan vielä.

terve taas

2012-01-12T16:11:00.002+02:00

Terve taas sanon. Siis että kaksimerkityksinen tervehdys, olen taas kartalla. Kotilomalla, suomeksi, maanantaihin asti ja silloin uloskirjoitus jos lomani on ollut nappisuoritus ilman ylimääräisiä nappeja. Juon kahvia ja istun koneella, onko vähän ollut tätä ikävä. Mies ei ole kotona, mutta kun päivällä oli niin olipas ihanallista olla siis yhdessä, omassa kodissa (vaikka mies kävikin sairaalalla joka päivä niin hey that's so not the same!), hyvässä voinnissa (back on track), minä taas ja koti taas. Minä minänä kotona taas.

Siivosin täällä vähän. Ja seuraava missio on käydä kaupassa. Huh, miten vaativaa! Kuka nyt jaksaa SEKÄ siivota ETTÄ käydä kaupassa samana päivänä! Ai niin, se joka on terve. Minun pitäisi nyt olla niin olisi syytä käyttäytyä sen mukaa. Ihan kohta, nyt pitää päivittää.

On lääkkeet tapissaan on, syön semmoista hevoslääkitystä että kohta kasvaa korvat! Maanantaina reseptit kouraan ja lääkekaappiin ei enää mahdu. Ratkaisu: osta uusi lääkekaappi. No can do. Kotona on kivointa kaksi asiaa: 1. mies, 2. kahvi 3. tuoksukaappi. Tuli kolme asiaa, mutta pakko mainita tuoksukaappi kun se on niin hieno asia. Eli suomeksi se hylly jolla lepäävät kaikki ihanaiset parfyyymini. Tykkään kovin paljon tuoksuista. Mieskin tuoksuu aina niin hyvälle. Niisksnam!

Krhmh. Luen tekstiäni taaksepäin ja muistutan itselleni etten ole enää maaninen. En ole. En vaikuta siltä etten olisi. Joten lopetan kirjoittamisen ja jatkan minä-olen-terve-leikkiä lähtemällä kauppaan. Älkää pliis ottako minua ihan tosissaan, olen looginen ja koherentti kun siihen on tarvetta, vauhdikasta on tällä hetkellä vaan sanojeni lento. Ja se ei liene vaarallista. No joo, kirjoitan taas kun on jotain asiaa. Ja en ole näin lennokas että pelästytän kaikki uskomaan että I'm full blown manic. Ainakaan kukaan ei voi toimittaa minua hoitoon koska hey - olen jo! Piip great!

huvipuistossa

2012-01-09T14:27:00.002+02:00

ilmoitusluontoinen asia: en taida olla maaninen enää. Päättelisin sen siitä, etteivät jalkani enää heilu. Huteraa olla, tästä en viikossa palaudu...itken vielä aika lailla, mutta se selittynee edelleen päässä pyörivällä tunneruletilla. Silti:

tunteiden huvipuisto
itkua, naurua ja apatiaa
laite jos toinenkin kutsuu kyytiin
minulla on lipusta kieputuskerrat loppu
lähden kotiin ja
en saa helpotukseltani
edes hymyiltyä

sammuttakaa aurinko

2012-01-08T09:41:00.002+02:00

se aamun hetki
kun pää on kirkas
kun jalat ei sätki
kun mania nukkuu vielä
joka aamu odotan sitä hetkeä
ja joka aamu
se hetki on pidempi

-------

kun aivoissa paistaa aurinko
kaksi viikkoa putkeen
alkaa tulla palovammoja
jalat sytkivät
keskittymiskyky
sitä ei ole
after sun ei auta
nyt auttaisi vain
auringon sammuttaminen

pimeys näkee sydämen

2012-01-06T08:55:00.002+02:00

pystyn taas kuuntelemaan musiikkia. Edistysaskel. Olen yhä maaninen. Takaistusaskel. Nyt on pillerit tapissa että olisi sovinnaista rauhoittua....tylsää, kurjaa ja ikävää. Joskus pelataan yatzya ja juodaan kahvia, ne ovat iloisia hetkiä. Leikin painopeittoa peiton alla (et leikisti päällä on sata kiloa tavaraa niin en voi heiluaö

lomalle ei haavetta. Sekoillaan sitten täällä koko rahan edestä (note to self:maksat tästä hiihtolomaleiristä). Itken enää kaksi tuntia päivässä, kun muistan etten voi opiskella. Opinnot alkaa maanantaina, minun opintoni eivät ala koska hey yea I'm in a loony bin!

Valo on kaunista silmille. Mutta pimeys näkee sydämen
-Amos Oz

punastuvat varpaat

2012-01-04T10:33:00.002+02:00

olen tasaisen painoinen
tasapainoinen en
vielä, mutta sairaus
se laskee siimaa
tiedän kohta räpisteleväni koukussa
mutta tämä keinotekoinen vapaus
on juovuttavaa
tasaisesta painosta on
muutaman päätteen matka
tasapainoon
-----------

huoneessa on valo, jakkara ja sänky
yksi nainen, yksinäinen
istuu ja murehtii
unohtaen kahleet, ei halua muistaa
muistaen rakkauden, haluaa
naisella on myllertävä mieli
ja heiluvat jalat
nainen tykkää silti siitä että elää
ja siksi unohtaa kahleet ja pienen huoneen
rakastaen niin, että varpaat punastuvat

minä liimaan minkä ehdin

2012-01-03T14:28:00.002+02:00

Palanen, sirpale,roska
hajonnut heitetään pois
vain mieliä korjataan
siellä missä ovet ovat lukossa
että saisi rauhassa
liimata, liittää ja rakentaa
uusia mieliä
entisten tilalle, niiden rikkonaisten
yksin on vaikea koota
onneksi on komppanja hoitajia
jotta hetken kuluttua
mieli olisi rohkeampi kuin uusi
-----------

I've made up my mind
to have a coherent mind
to be able
and to love
love Ican, able not
my-oh-my mind doesn't bother to ask what I want
i command
But it doesn't listen
so shut up my dear mind, didn't like your ideas anyway

runotyttö raapustaa

2012-01-02T18:37:00.002+02:00

Lause on vaikea asia. Siksi uusimmat kuulumiset runomuodossa:

pystyn vähän tekemään
sivu kirjaa, kertosäe laulusta
idolsien koelaulut (monta mainoskatkoa)
pystyn kirjoittamaan, vähän ja kehnosti
luettua saan vain omat sanani
ei yllätyksiä ymmärtää
eikä liikaa käänteitä prosessoitavaksi
-----

pelottavinta maniassa on
ettei pelota
vaikka pitäisi
ettei tajua
olevansa sikinsokin ja siksakkia
vaihtakaa suora ommel
ja minä ompelen taas punaista
rakkauden mekkoa
------

päässä pyörivä karuselli
musiikki ja kaikki
minä haluaisin pois kyydistä
mutta minut on kahlittu
varsin kaunispiirteisen hevosen selkään.

kiehumispiste

2012-01-01T12:49:00.002+02:00

Pamihöyryissä minulla on sanoja, muuten on niin kaoottista että kuvaavat lauseet pakenevat uloittumattomiin. Olen edelleen toimintakyvytön. Päivieni sisältö riippuu hoitajien suostumuksesta ojentaa auttava kätensä diapamin avulla. Herään aamulla, alan speedata, otan rauhoittavan, nukun, syön, alan speedata, otan rauhoittavan...rauhoitun tai en, mies tulee käymään ja päivä oli siinä.

Olen vähävirikkeisessä hoidossa. En saa tehdä mitään, lukuunottaen senkin etten pääse ulos. Tai pääsenhän minä, puoleksi tunniksi kiertämään sairaala-aluetta, 300m lenkki jonka kiertää viidessä minuutissa jos hitaasti kävelee. Ja siinä se sitten olikin, mitä saan tehdä. Keskustelutkin on rajattu, etten stimuloituisi liikaa.

Voin ihan helvetin huonosti ja mieluiten nukkuisin vuorokauden ympäri. Näinä hetkinä kaksisuuntainen todellisuus on asteen verran liikaa kestää. Tai ehkä sata, se on kiehumispiste.

niisk

2011-12-29T19:51:00.001+02:00

sairaalassa, siinä kaikki mitä voin sanoa kastelematta puhelimeni näppäimistöä kyynelin. Eli postaustauko tiedossa kunnes minusta saadaan taas ihminen. Niisk

ihmisestä ameebaksi

2011-12-29T08:24:00.002+02:00

Mania olisi kiehtova tila, jos se ei olisi niin pelottavaa, ahdistavaa ja tuskaista. Mistä ihmeen aivokemioiden epäjärjestystilasta voi johtua, että täysin yhtäkkiä ja äkkiarvaamatta on niin kierroksilla, ettei pysty istumaan? Heilun aika paljon. Heilun nytkin. Eilen kävin päivystyksessä ja johan sen tästä huomaa ettei illun päässä kaikki ole kunnossa: verenpaine 153/99 ja pulssi 122. Oho, sanoin numeron. Sanoin sen siksi, että se kuvastaa hyvin tätä tilaa jossa kroppani parhaimmillaan painii. En silti ole kuulemma osastokuntoinen. Kun nukun. Enkä ole psykoosissa, olen järkevä. Pystyn muodostamaan koherentteja lauseita (kuten nytkin), mutta siinä onkin kaikki, mihin pystyn.

En pysty lukemaan (liikaa sanoja, liikaa kirjaimia ja liikaa vaadittu keskittymiskyvyltäni). En pysty kuuntelemaan musiikkia. En pysty piirtämään. En pysty menemään salille. En pysty käymään töissä. Tiskaaminenkin oli aika ylitsepääsemättömän vaikeaa. Basically kaikki, mitä pystyn tekemään on tässä. Pystyn kirjoittamaan, pystyn nukkumaan ja pystyn itkemään. Nämä kolme asiaa ovat viime päivät olleet elämäni sisältö. Ja syy tähän totaaliseen ylikierrosten muuttumiseen alikierroksiksi on, että lääkäri tehosti lääkitystä. Sänkykuntolääkitys. Mikä elämä?

Lääkitys tai ei, ei maniakaan ole vielä väistynyt. Sen näkee tästä istun-heiluttelen-jalkoja-kirjoitan kombinaation pakollisuudesta, josta yhtäkään osaa ei voi ottaa pois jotta homma toimii. Mieskin on niin huolissaan että tilanne kotona on räjähdysherkkä. Ruuanlaitto? Ei pysty ei kykene. Itsetuntoni murenee pala palalta kun koko ajan eteen tulee asioita, joista en selviydy. Joista selviydyin viikko sitten.

Voihan tämä mennä ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Kun pääsisin eroon näistä raivostuttavista tainnutuspillereistä niin fine. Ai niin, en pääse. Minut yritetään pitää avossa, vaikka sitten aamusta iltaan nukkuvana vihanneksena. Pettymys on vahvin piirre tunne-elämäni sekasorrossa. Luulin, että kun menee hyvin, se vain jatkuu ja jatkuu. Ja sitten kun ei jatkukaan. Kun minusta tulee alkueläin. Jos ihmisiä ei oteta lukuun (kiitän ihmisiäni siitä, että he jaksavat), minulta on viety pois lähes kaikki asiat mitä tykkäsin tehdä. Onneksi ei sanoja. Ja onneksi ei ihmisiä. Aika ajoin en jaksa. Siksi mentiin päivystykseenkin, kun sanoin etten jaksa, en yhtään enää jaksa.

Tätä tämä nyt on. Yhtään en jaksa, mutta vaihtoehtoja ei ole. Ollaan sitten vihannes, maataan sitten sängyssä 24/7 (hei mutta edistystä nyt en makaa!), ollaan sitten vaikeaa seuraa ja itketään. Itketään sitten. Oikeastaan ihan ***** sama.

Thanks man!

2011-12-27T18:03:00.002+02:00

Illu on sekaisin. Hip ja hurraa, johan ehdin kaksi kuukautta olla tasainen. Tänään matkustin junalla, mikä oli suhtalaisen haasteellista kun en oikein pysty istumaan. Kroppa käy kierroksilla, mieli surraa ja päästyäni kotiin alkoi itkumaraton. Viisi tuntia itkemistä käy jo paremman luokan treenistä.

Joulu meni ohi. Olin pöllyssä aatosta eteenpäin, koska tarvittavat lääkkeet saavat minut muistuttamaan narkomaania tai vaihtoehtoisesti jouluhipat aamulla aloittanutta alkoholistia. Joulunajasta minulla on siis vain hataria mielikuvia. Muistan, mitä pukki toi kun lahjat ovat yhä läsnä. Muistan, että pilkin jouluaterian jälkeen kun en meinannut pysyä tolkuissani. Muistan, että selitin ja nauroin ystävän luona vierailulla niin maanisesti, että siskokin jo kotimatkalla kysyi että "pitäisikö olla huolissaan". Pitäisi, vastasin.

Kriisikeskuksen täti käski mennä päivystykseen. Ei kiinnosta. Heilun siellä aikani ja selitän sekavia ja minut lähetetään suljetulle vähävirikkeiseen hoitoon. Ei vastaa mielikuvaani mieleenpainuvasta uudesta vuodesta. Tai no niin, ehkä sen hetken muistaisi jos olisi siinä tilassa että muistaa jotain. Mies tulee kotiin kohta ja saa auttaa minua tekemään päätöksen: lähteäkö päivystykseen vai hullutellako kotona. Tämä kirjoittaminenkin on asteen verran hankalaa kun jalat heiluvat niin että pöytä tärisee. Laukaisevia tekijöitä? None.

Ja pilatakseni kaiken täydellisesti, ostin tupakkaa. Poltin myös. Kolmen viikon lopettamisen jälkeen. Kun ainoa ajatus oli että "vitun sama tässä katastrofissa". Että tälleesti. Leikin parantunutta kaksi kuukautta, kunnes mieleni päätti muistuttaa että tyttö hyvä sinä et parane ikinä. Lääkitystä ei voi muuttaa, ei ole enää yhtään lääkettä jota ei olisi kokeiltu ilman sivuvaikutuksia. Go me!

Taidan mennä takaisin sänkyyn itkemään. Sitäpaitsi olen pöllyssä nytkin, reilu annos diapamia niin mieli ei jaksa enää ravata, nyt ravaavat enää jalat. Olen pettynyt, raivostunut ja aivan tajuttoman peloissani. Tosin ei se nyt enää auta, tilanne päällä ja ketään ei kiinnosta (yritin soittaa polille mutta kaikki on lomalla, jonkun random lääkärin piti soittaa päivällä mutta eipä soittanut. Thanks man!). Tai sitten lähden päivystykseen, maksan itseni kipeäksi visiitistä, odotan kolme tuntia lääkärille, tulen kotiin mukana joko lähete suljetulle tai taputus olkapäälle "pärjäile".

Pärjäilen vallan hienosti ilman että joku tohtorisetä sen minulle toivottaa. Näitä on nähty.

joulumieltä ja assosiaatioita

2011-12-23T15:12:00.002+02:00

Paljastus: kuuntelen taas Hansonin joululevyä. Joulumieli ja Hansonit selvästi tuntuvat nyt linkittyvän mielessäni tiukasti toisiinsa. Jos tämä ei olisi niin huvittavaa, tämä olisi pelottavaa.

Tänään oli MEGAsiivous. Ja MEGAputsaus. Ja MEGAtiskaus. Kaikkia superlatiiveja kuten Suomenmaan hienoimmassa kauppakeskuksessa Ideaparkissa Lempäälässä jossa kaikki on megaa (kuten se lastenmaa MEGAHopLop). On ameriikkaa. Tuli vaan mieleen, kun käytiin siellä joitakin viikkoja sitten ihmettelemässä - ja syömässä pikaruokaa koska niin tehdään ameriikanmallin kauppakeskuksessa shoppaillessa. Oikeasti minä inhoan shoppailu-termin alla kulkevaa toimintaa. Siitä tulee mieleen aivoton kulutushysterinen silmät kiiltäen tehty ostotoiminta, jossa muutaman tunnin sisään tuhlataan tili tyhjäksi. Että tämän assosiaation vuoksi en puhu mielelläni ostosten tekemisestä shoppailuna, yök. Ja sitten jatkokysymys olisi mistä tuo mielikuva syntyy. Kuten muitakaan alitajuntaisia mielleyhtymiä ei tätäkään pysty jäljittämään. Se vain ON niin.

Viime postaukseeni viitaten, jatkan vanhalla terapeutillani käyntikerroilla 2krt/kk jotta saan tämän menneisyysshitin käsiteltyä. Ja mitenkäs tässä näin kävi? Niin, yhdistä sanat äiti ja joululahja. Rakas ystävänikin jo sanoi että tästä vedosta äiti saa kyllä sellaiset kreditit ettei tosikaan. Niin minultakin. Joululahja, joka vaikuttaa koko loppuelämääni - voiko parempaa lahjaa antaa? Vaikka saisin Versacen uuden tuoksun (salaa toivon että saan mutta pelkään etten), ei se mene tämän lahjuksen edelle. Tacks mamma, paniikki ohitettu.

Niin se joulu, nyt minulla on loma ja heräsin tässä puoli tuntia sitten siihen, että huomenna on joulu. Oho. Ja VR kurittaa, en pääse joulupäivänä matkaan kotilaaksoon kuin vasta iltapäivästä. Konduktrööreille hyvää joulua! Minulle närkästystä. Näh, mitäs tuosta. On se joulu tääläkin, erilainen se on mutta kaunis ja mukava silti. Ja päätin että voitan Trivialin, täytyy vaan saada mies ottamaan ottelu (mikä ei koskaan ole vaikea rasti taivutella). Mies voittaa aina, mies on sivistynyt. Minä häviän, luonnollisesti. Koska minä en ole sivistynyt, minä olen yliopistokasvatti joka tietää kaikkea täysin turhaa spesifistä aiheesta, eikä mitään sen ulkopuolelta. Lukio-opit ovat unohtuneet ja yliopistossa keskitytään oman alan olennaisuuksiin. Kuten narratologiseen teoriaan tai metafiktion käsitteeseen.

Joten siirryn tästä syömään, suljen Hansonit (nyyh!), ja toivotan ainoastaan ja vain kaunista ja lämmintä joulua juuri sinulle. Palaan blogosfääriin kun joulujännitys (Pukki voi tuoda vaikka mitä! Ehdinkö junaan! Onko ruuassa laktoosia! Ai niin, ja ne paketit!) on ohi. Joulu on mukava asia, nautin joulurauhasta ja huokaisen syvään. Yksi vuosi selvitty jouluun asti, kiitollinen mieli siitä ja joulun isosta lahjasta.

Punainen sydän ja joulumieltä <3

harkittu muistinmenetys

2011-12-19T15:09:00.002+02:00

Pitkän aikaa olen ollut ongelmaton. Ja juuri nimenomaan tästä syystä nyt on edessä ongelma. Olen näet ymmärtänyt vihdoin, miksi terapiaa suosittellaan aloitettavaksi vasta, kun on psyykeeltään paremmassa kunnossa. Minun terapiani loppuu huomenna. Kaikki terapiatädin tuolissa viettämäni vuodet, ovat kuluneet siihen, että oireiluni saataisiin loppumaan. Tavoite saavutettu, en enää oireile. Mutta nyt siihen ongelmaan, nimittäin koko sen ajan, kun terapiassa kävin, harrastin harkittua muistinmenetystä. Yksinkertaisesti blokkasin mielestäni täysin koko sen ajan, minkä aktiivisesti olin ennen terapiaa sairastanut (mikä tarkoittaa varhaisteinivuosia, teini-ikää ja opiskelujen aloitusvuotta nykyisessä opinahjossani sekä muutamaa pitkää sairaalajaksoa). Siitä ei tarvinnut puhua, kun minulla ei ollut muistikuvia. Muistin olleeni sairas. Siinä se. Muistin olevani sairas, ja terapia keskittyi tähän - kuinka olla vähemmän sairas nykyhetkessä. En ole sairas enää, mission completed. Mutta se ongelma:

Harkittu muistinmenetys ei enää toimi! Mieleeni palaa jatkuvasti oloja, muistoja ja tunteita vuodelta 2006-2007, jolloin katson olleeni aikuisiällä sairaimmillani. On vähintäänkin hämmentävää, kun on menossa nukkumaan ja yhtäkkiä mieleen palaa tuoksu: tältä tuoksui ensimmäisessä asunnossani jossa asuin yksin. Sitten mieleen palaa miltä siinä asunnossa tuntui asua. Tunnen fyysistä kipua, aivan oikeaa ja todellista kipua kyljissä, kun päälleni hyökkää tsunamin lailla se tuska jota elin tuona vuotena. Kyljissä luultavasti siksi, että kovin tuska johtui nälästä. Kun elää kuukausia, vuoden, nälkiintymiskaloreilla, ei voi edes kuvata miltä se nälkä tuntuu. Se on puhdasta tuskaa. Muistin päivieni kulun. Muistin sen hetken kun illalla liikuttuani huippu-urheilijalle sopivan treenimäärän ja syötyäni hedelmiä, käytyäni suihkussa ja painuttuani sänkyyn en saa unta, koska a)olen niin nälkäinen etten enää tunne nälkää ja b) pelkään etten tule aamulla heräämään. Pystyin täysin eläytymään siihen hetkeen, jolloin ainoa ajatus on: "Lyö sydän vielä tämä yö, mä lupaan että syön aamulla jotain, mä lupaan yrittää kaikkeni mä lupaan mä lupaan älä rakas Jumala anna mun kuolla mä en halua kuolla tai toisaalta haluan, haluan että tää loppuu mä lupaan...". Ja sitten aloin itkeä. Eihän tuolle voi kun itkeä. Itse asiassa itken nytkin.

Voitte kuvitella, että tällainen on kovin vaikeaa. Kun näitä tulee koko ajan. Autossa ajetaan lenkkipolkuni ohi - muisto. Muistoja tulee jatkuvalla syötöllä, ilman varoitusta, paikoissa joissa en osaa niitä odottaa. Ilmeisesti psyykeeni on päättänyt, että pystyn käsittelemään niitä. Minä en ole yhtään yhtä varma. Siis kun kaksi kuukautta olin onneni kukkuloilla, tasapainoinen ja tyytyväinen kaikkeen, niin nyt. Nyt minun on käsiteltävä kaikki menneisyyden paska jotta voin alkaa rakentaa tulevaisuutta. Yksin, koska terapia on loppu. On minulla tukihenkilö, mutta tavattuani hänet kerran ei ensimmäisenä tunnu turvalliselta kertoa hänelle kaikkea. Sillä se, mitä nyt mainitsin, on murto-osa. Pahimmat teinivuosien jutut ovat vielä hämärän peitossa. Miehelle olen jakanut paljon, mutta on väärin pitää häntä tunteiden roskalaarina vain, koska hän on lähellä. Viiden vuoden päästä voin hakea lisää terapiaa. Tämä on nyt vähän murskaavaa, en tiedä mitä tehdä. En voi menettää muistiani toistamiseen, nyt nämä asiat ovat läsnä ja ne on käsiteltävä. Mutta voin sanoa, että juuri nyt (hyvänen aika viikonloppuna on joulu!) tämä tuntuu erittäin vastenmieliseltä.

Yritän silti parhaani keskittyä siihen, että arki sujuu nyt. Jos vellon omassa surkeudessani aamusta iltaan, en tule pääsemään näistä asioista yli koskaan. Mutta olen minä ulalla, en nauti lainkaan siitä miten pääni toimii. Se suojeli minua hienosti vuosia. Nyt se päätti, että tätä linjaa ei jatketa enää. Harkitusta muistinmenetyksestä seurasi muistojen lankakerän purkautuminen kerralla. Siihen malliin, miten käy, jos lankakerän heittää maahan ylimmän kerroksen parvekkeelta. Muistini palaa vauhdilla, pelolla odotan sitä päivää kun kymmenen vuoden takaiset olotilat muuttuvat kehollisiksi tuntemuksiksi. Mutta kai tämä vie eteenpäin. Tuleekin mielenkiintoinen viimienen terapia - kiitos ja hei, nyt kun ihan tosissaan terapiaistuntoja tarvitsisin. Onneksi en ole yksin silti, en koskaan. Ajatusteni kanssa kyllä, mutta kaikki ei ole vain omilla harteillani kun kuten mies sanoi: "yksin on huono, kaksin on hyvä". Niin. Kaksin on hyvä.

surusilmäkatse särkymaasta

2011-12-14T17:08:00.003+02:00

No juhuu. Olen kipeä turhan monella tavalla ja valitan vain vaivojani. Miehellekin vikisin että "yhyy maailma murjoo KUKAAN ei tajua miten kipeä olen - KUKAAN!" Niin sitten mies sanoi että mies ymmärtää. Ja niiskaisin että niin, yksi ihminen tajuaa. Mut byhyy silti. Minulla on hirveä nuha, aivastelen, virtsaputkentulehdus, kipuja alaselässä ja alavatsassa, päänsärkyä, pahoinvointia ja en edes muista mitä muuta vielä. Että annan itselleni luvan valittaa koska olen niin vaivainen ettei tässä tilanteessa voi muuta tehdä. BYHYY!

Riitti sitä lajia, ehkä nyt joku muukin kuin yksi ihminen tässä maailmassa tajuaa miten sairastan ja tuskailen. Oikeasti koko "KUKAAN ei tajua" johtui siitä, että kävin lääkärissä joka käski vain syödä buranaa ja juoda paljon. No juhuu. Olisin ehkä osannut toimia noiden ohjeiden mukaan maksamatta toistakymmentä euroliinia siitä hyvästä että neuvot ovat nämä. No soittaa se minulle perjantaina. Laiha lohtu. Mutta koska olen nyt sairastupalainen ties kuinka monetta päivää, säästyn siltä vaivalta että miettisin mitä tehdä. Kun en voi basically tehdä mitään. Lautapelejen seurassa vietetään päivät ja illat, välissä syödään ja juodaan glögiä. Ja hyvin suuri osa vuorokauden tunneista kuluu minun puoleltani valittaessa. Mikään ei voita kunnon itsesäälissä rypemistä - paitsi itsesäälissä rypeminen kun siihen on aihetta.

On iloinenkin uutinen (vaikea siirtyä pois valivali-moodilta, mutta yritän parhaani), nimittäin syömishäiriöhoito on minun osaltani finito. Tapasin tänään ravitsemusterapeuttini ja kuunneltuaan juttujani ( ja naurettuaan suurimman osan aikaa kippurassa) hän totesi että: "mihin sinä minua enää tarvitset?". Vastasin, etten mihinkään. Ravitsemusterapeutti totesi että olen hauska ihminen (minä! Iloisesti sanottu, luulin olevani lähinnä tragikoominen. Ehkä se on sama asia kuin hauska), että ei hänen tarvitse valittaa mistään, hyvää joulua ja ota yhteyttä jos tulee ongelma. Muisteltiin vanhoja ja naurettiin lisää. Kerrassaan mukava käynti ja siinä se sitten oli, yli neljän vuoden yhteistyö. Polilla sovittiin ettei puhuta syömisestä sanaakaan joten HIP! Minun ei tarvitse marista ja kiusaantuneena selittää syömisasioita enää kenellekään jos en halua. En halua. Parantumiseni lähti käyntiin kun hoito jäi tauolle. No ehkä pari viikkoa ennen. Tarvittiin the time, se hetki. Tästä pidän kiinni, hienosti menee kun kukaan ei kysele. Olen vapaa syömishäiriöhoidosta, tuntuu melkein samalta kuin olisin vapaa syömishäiriöstä. Tai ehkä olenkin. Ainakin pitkälti. Joo.

Piparit loppuu kesken vaikka eilen ne leivoin. Tuli liian hyviä. Jotain olen saanut aikaiseksi kuolemantaudista huolimatta. Nyt tekee taas mieli valittaa mutta kieltäydyn olemasta näin negatiivinen joten lopetan ennenkuin aloitinkaan.

Pysykää terveenä ja juokaa mustaherukkamehua ja säälikää minua *surusilmäkatse särkymaasta*. Itsesäälille ei vedä vertoja mikään, mutta kyllä sekin vähän jo on sinnepäin kun joku uskaltautuu halaamaan. Kainaloterapia nyt auttaa joka vaivaan.

ATSHII!

hyvä mieli helei

2011-12-09T16:18:00.002+02:00

Hiiohei. Hyvä mieli helei! Ei ole syytä mutta sehän on kivointa. Olla vähän hassu ja kuunnella Chisun Baden-badenia ja tanssahdella yksin kotona. Syödä nikotiinipurkkaa ja olla lopettanut tupakointi. Lähteä kotilaaksoon miehen kanssa, näyttää kaikki kotipaikat ja soittaa pianoa pitkälle yöhön. Kahvia kuluu nykyään kiitettävästi - no eihän yli litra päivässä niiiiin hirveesti ole heh ja hah, ja mietin miksi nukkuminen on hankalaa. Miksihän? No ei silti, viime yönä tuli kiitettävät 9 tuntia kuudesta kahvikupillisesta huolimatta. Hei voisikin pistää kahvia tulemaan! Nam.

Kävin tohtorilla, minulla on taas tulehdus. Kymmenes samaa lajia vuoden sisään, ärsyttäisi jos ei suuremmalti vain naurattaisi. Fysiikka iskee takaisin kovilla, se ei tykkää nykyisestä elämäntyylistäni. Mutta onneksi lääkkeet on keksitty ja antibiootit jälleen kerran pelastavat tilanteen. Tohtorisetä määräsi niitä myös käytettäväksi "tarvittaessa" tabletti silloin tällöin. No tämä nyt kuulostaa hämärältä kun en nolouksissani kehtaa kertoa mistä on kyse - antibiootteja tarvittaessa. Tähän vaivaan kyllä. Sain myös pahoinvointipillereitä. Kun en saa syödyksi kun en tupakoi ja voin pahoin, erittäin pahoin. Niin, että oho painokin on lähtenyt laskukiitoon. Ei sovi semmoinen, mutta polttamaan en ala ihan vain että painoni pysyisi...luotan siihen, että tämän on oltava väliaikaista. Ei kai kenelläkään vierotusoireet ole kestäneet kuukausia (älkää kertoko jos tunnette jonkun jolla on, haluan elää suloisessa kuvitelmassa että se on mahdotonta).

Tänään on kylläkin ollut helpompaa jo. Käytiin pitsalla, ei siinä hirveän oksettava olo voi lähtötilanteena olla kun pitsa uppoaa. Loppua kohden teki tiukkaa (puhtaasti fysiikan puolelta), nyt on taas nälkä. Nälkä vissiin monen päivän edestä kun sitä ei pitsa moneksi tunniksi helpottanut. Ai niin, keitän sitä kahvia. Kahvin kanssa keksiä, ostin niitä vieraalle ja unohdin tarjota, voi harmi pitää syödä ne itse! Harmin paikka ei voi muuta sanoa...kirpparilla kävin eilen ja ostin monta mukavaa asiaa. Se sai käydä tämän viikon palkinnosta, kyllä kotilaaksossa nyt kiitellään kun tyttö ei ole enää tupakkanaisia. Auttaa kun on tukea, mies on paras tuki. Halii ja lohduttaa kun meinaan hajota ja kioski kutsuu.

Hoitajatätille sopi hyvin, ettei puhuta syömisestä. Puhun siitä ravitsemusterapeutille, enkä kuulemma ole koskaan ollut perusanorektinen (hoitaja tapasi minut 2008 sairaalassa kun olin vielä pikkuihminen), joten jos en ollut sellainen silloin niin en taida olla nytkään. Totta turisi. Järjestely sopii minulle hienosti. En viitsinyt kysyä mitä hän tuolla tarkoitti, siis että millainen sitten olen kun en ole perus. No, samapa tuo, ei tee eroa. Hoitajatädin mielestä olin maaninen. Hah sanoin minä, totesin etten ole. Kun viimeksi nähtiin, olin vakavasti masentunut. Joten kai se on ihan ymmärrettävää että nyt olen toisenlainen. Ei tee eroa, samapa tuo mitä hän ajattelee. Tunnen itseni, niin kauan kun en höpötä taukoamatta ja nukun yöni, ei ole aihetta paniikkiin. Tukihenkilöni tulee viikottain tapaamaan minua kotiini. Mukava asia, tukihenkilö vaikutti ihanalta ihmiseltä.

Nyt pakkaamaan, kohta lähdetään reissuun. Ai niin, paitsi ihan ensimmäisenä: kahvia!

illulla on hauskaa

2011-12-07T17:04:00.002+02:00

Oi oi kun itsensä hauskuttaminen on aina yhtä mukavaa. Nyt minulla oli erittäin viihdyttäviä hetkiä lukiessani tekstejä vuodelta 2009 - on sitä tullut oltua yhdenlainen idiootti, siis ihan tosissani ihmettelin yhdessäkin tekstissä että "miten voinkaan näin huonosti, oon kyllä oksentanut iltalääkkeet viimeisen viikon mut siis hei täh miten on paha olla?" *reps* joo. Mahtava homma, kerrassaan. Ja paremmaksi menee: "liikun ehk aika paljon mutta salillakin traineri sanoi et 10 tuntia viikossa on ihan normaalia?" *reps again* normaalia joo, ja vedin varmaan yli sen kun joku normimääärähän on se minimimäärä. Oi aikoja, oi tapoja. Jossain höpisin kolmesta päivittäisestä treenistä *silmien pyörittelyä* joko olen kasvanut, tai sitten aivosolujeni suhteellinen määrä on lisääntynyt koska noissa teksteissä vaikutin niin sekopäiseltä etten osaa suhtautua niihin kuin huumorilla. Joo, ja erään kerran selitin et "otan yhteyttä ystäviini kunhan olen laihtunut" EI OLE TODELLISTA! Hävettäisi jos ei näin paljon naurattaisi.

Toinen toistuva teema entisen minän postauksissa on että "olen syntyjäni viallinen minusta ei ole mihinkään hyvään, minusta ei ole elämään". Todistettu vääräksi uskomukseksi. Todistettu virheeksi. Uskoin siihen virheeseen aika törkeän kauan. Harhassa eläminen vei elämästäni vuosia hukkaan. Noh, näitä sattuu. Parempi vain, että vihdoin tajusin koko ajatusrakennelman olleen täydellinen moka. En ajattele niin enää. Ajattelen, että olen ehkä outo, mutta outous on jaettua niin minun kuin miehen kuin ystäväpiirini kera. Toisillemme emme ole kummallisia, luultavasti jonkun muun silmiin lievästi outoja. Mutta ei se mitään kun elämme tavallisuusharhassa, kaikkien ympäröivien läheisten ollessa vähintään yhtä epätavallisia. Ei siinä ole mitään vikaa. Kummallisuus rocks, kun löytää muita kummallisia vipeltäjiä ympärilleen. Ja postiviista on se, ettei erityslaatuisuus enää tarkoita, että pitäisi painaa nollasti kiloja. Olen erityslaatuinen, koska olen minä.

Tänään olen ollut 3 päivää tupakoimatta. Testin mukaan nikotiiniriippuvuuteni on erittäin vahva/ merkittävä. Voinette siis kuvitella, että voin erittäin huonosti. Kun en suostu korvaustuotteisiin, on siinäkin yksi fiksu päätös. Mutku sitten kun ne lopettaa niin ois kuitenkin huono olo. Kärsin kerralla, hoitajatäti sanoi että viikon voi pahin kestää. Kestää kestää ja kestän. Puuhkis. Kun en vain enää polta. Tein lapunkin, johon tulee aina hymynaama kun pääsee yli päivästä. Ja viikon jälkeen tulee AWARD! Suurenmoinen palkinto johon saa tuhlata ne rahat jotka on röökistä säästyneet. Kuukauden päivät saa viikon välein palkinnon. Sitten siirrytään rangaistusmentaliteettiin: jos kuukauden jälkeen ratkeaa polttamaan, on se totaalista idiotiaa ja siitä rangaistaan öö...jollain pahalla ja ilkeällä. Kieltämällä treenaaminen viikoksi! Hahhah, siitä tulisi hankalaa joten parempi olisi pitäytyä savuttomana. Kuukauden olen kiltti, jaan vain palkintoja. Sitten muutun tiukaksi moraalinvartijaksi ja jakelen rangaistuksia lähestulkoon tupakoinnin ajattelemisesta. Toivon, että rangaistukset jäävät suunnitteluasteelle, eikä niitä tarvitse käyttää. Olisin aika dingdong jos kuukauden pärjäisin ja sitten alkaisin. No way.

Kohta mies tulee kotiin ja on joko ikionnellinen tai maansa myynyt. Jännittää hänen puolestaan, merkittävät hetket käsillä. Odotan vain, ajattelen tupakointia, mitä ajattelen aina kun pitää odottaa. Tiskaan, tulee käsille tekemistä. Kolmas päivä on pahin, kohta se on ohi, pitäisi helpottaa. Jännitän kädet ristissä, odotan (ja ajattelen tupakkaa jos en vielä maininnut, heh)

Elämässä selviämiseen tarvitaan monta ominaisuutta. Yksi tärkeimmistä on kyky nauraa itselleen.

tuhkasta nousee feenix

2011-12-05T16:58:00.003+02:00

Nyt naurattaa - ja samalla ei naurata yhtään, selkää myöden kulkevat kylmät väräjäiset ja hiki pukkaa otsalle, etoo ja huimaa. Kummallekin on syynsä. Naurattaa, koska vihdoin sain viimeisimmän sairaalakeikkani epikriisin. Minulla on uusi diagnoosi - anorexia nervosa on papereissa enkä todellakaan enää tiedä, millä ihmeen ilveellä sen sieltä pois saa. Naurattaa, koska en todellakaan ymmärrä mistä kriteeristöstä lääkäri on diagnoosin tehnyt, ainoa syy kirjata papereihini moista on se, että osastojakson ensimmäisen puolikkaan aikana en syönyt. Kai se sitten on riittävä syy, eh jei. En kyllä ole aiemmin kuullut, että normaalipainossa joku diagnosoidaan näin...määrittelemätön syömishäiriö on se luokka, jonka alla olen ollut vuosia. Nyt luokka vaihtui, ja olen totaalisen pihalla.

Pihalla siksi, että tämä paperi toimii esitietoina alkavalle hoitosuhteelleni nykyisessä kotikaupungissani. Hoitaja putoaa penkiltä kun näkee minut - ai tämä on se anoreksiapotilas. Gimme a break. Ja sitten puhutaan syömisestä. Ainut, että minua ei tippakaan kiinnosta puhua syömisestä. Olen jauhanut siitä vuosikaudet, eikä se enää ole akuutti ongelma, joten miksi tehdä siitä ongelma puhumalla ja puhumalla ja puhumalla...syön hyvin, asia käsitelty. Hoidossa puhutaan kai aina ongelmista. Syöminen ei sitä ole, joten please ei puhuta siitä kiltti hoitajatäti älä pidä minua stereotypiana puhun totta tämä on virhe voin hyvin usko kiltti hoitajatäti. Hoitajatäti ei ehkä usko, epäilen. Ja siksi tämä diagnoosihässäkkä on nyt ongelma, jota ei voi ohittaa olankohautuksella. Tai oikeastaan tiedän, onko se ongelma, torstaina. Kun tapaan hoitajatädin. Ja päästän suustani tuon litanian. Nähtäväksi jää tulenko uskotuksi.

Niin ja sitten ei naurata. Siksi, että olen ollut yli 20 tuntia tupakoimatta, ja kaikki nuo mainitsemani kauhut johtuvat yksinomaan siitä. Voin erittäin huonosti - olen polttanut sen verran reilusti viimeiset kuukaudet, että nyt kun yhtäkkiä päätin et joo lopetan niin tämä on totaalisen tuskaista. En lopeta lopettamista silti, kun nyt päätin niin paras olisi kestää koska omaa tyhmyyttähän tämä kaikki on. Mitäs aloitit, idiootti. Tai pikemminkin kuitenkin tässä tilassa olen taipuvainen ajattelemaan: mitäs lopetit, idiootti. En ole koskaan varsinaisesti ollut krapulassa, mutta voisin kuvitella sen tuntuvan tältä. Aivan totaalisen kammottavaa.

Mutta en lähde ovesta pihalle en mistään syystä koska voisin vahingossa kävellä kioskille ja vahingossa ostaa savukkeita. Note to self: välttele kioskeja. Onneksi treenaaminen auttaa vähän, pitää siis treenata. Kunnes pahin on ohi, siihen menee monta päivää. Että huokaus vaan ja toinen. Ruokahalu on puhdas nolla (taidan kuulua siihen puoleen lopettajia joilla ruokailuinnostus katoaa tyystin kun toisilla se kasvaa potenssiin sata), mutta kohta mies tulee kaupasta ja sit pitää tehhä ruakaa. Ei se nyt sovi että luistelee syömisestä koska lopettaa tupakoinnin, sitten ollaan suossa. Ei huvita se suo, joten kohta syömään ja ystävä tulee kylään jee ja kohta on uusi päivä ja pahimmat oireet ohi. Ainakin niinkostas toivon niin. Tuhkasta nousee feenix, ehkä myös tupakantuhkasta?

joulu tulla jollottaa

2011-12-04T18:48:00.006+02:00

Jaaha, että nyt joulumoodi päälle sillä minulle tuli pyyntö ja eipä minulla muuta asiaa olisikaan niin kirjoitanpa joulusta. On sentään jo toinen adventti! Ajattelin vähän puskea itseäni tunnelmaan kun ulkonakaan ei ole edes talvi joten siis musiikkia maestro! Etsin joululevyjä, ovat kaikki kotilaaksossa höh. Mutta no hätä, on minulla yksi joululevy, ja nyt saa nauraa: Hansonien joulu jonka pelastin siskon roskakorista. Tästä ei joulumieli parane, little Saint Nick soi taustalla ja leikin joulua, katson itseäni vierestä ja repeän raikuvaan nauruun. Vielä puuttuu että ryhtyisin tanssimaan - soihan täällä Hanson! Mies pyörtyisi jos tulisi kotiin, onneksi ei tule koska on töissä. Mutta eipä joka tytöllä ole Hansonien joulua kaukaa ysikytluvulta. Joo-o, riittää siitä, hävettää...ja naurattaa niin että sormet ei ole pysyä näppäimillä. Ja nyt jokaisen lukijan on mentävä youtubeen kuuntelemaan Hansonin Little Saint Nick, hihhi ja hoi :D

Olen jouluihminen no doubt. Punainen on lempivärini (vaihtelevissa sävyissä) vuoden ympäri, mikä siis parempaa kuin juhla jolloin kaikki on silkkaa valoa, punaista ja vihreää. Kaikki synkkyys ja sitten onkin joulu ja lämmintä ja takassa tuli ja White Christmas ainakin radiossa jos ei ulkona. Sitäpaitsi minä osaan leipoa parhaita pipareita ikinä. Teen taikina itse, siinä on salainen ainesosa mikä ei ole yhtään salainen jos nyt sanon sen...jääköön siis salaisuudeksi. Laatikotkin tehdään itse, se mitä jaksetaan. Leivinuuni lämmitetään kerran vuodessa, jouluksi. Jouluaattona mennään pulkkamäkeen, oli lunta tai ei. Käydään kirkossa, saunassa, lauletaan ja soitetaan ja paketteja on aina liikaa ja sitten niitä avataan ja lähdetään hautausmaalle ja keitetään iltakahvit ja syödään nyt niitä pipareita. Nukutaan, aamulla on oikea joulu ja hyvä mieli.

Näin se menee, aina. Paitsi ei tänä vuonna. Tänä vuonna en mene aatoksi kotilaaksoon. Ollaan miehen kanssa kotona, ei minkäänlaista havaintoa mitä tehdään. Käydään siskolla, toki. En tiedä, mitä jouluruokaa syödään vai syödäänkö jotain ihan muuta. Pipareita leivon, kuusta tuskin tulee. Nyt on aika luoda uusia perinteitä, aloitamme sen tänä vuonna - kun kaikki on uutta, se toki tuntuu vähän valjulta. Kaikki se samana toistuva hössötys, joka nyt onkin ihan muuta. Ihanaa, tietysti. Erilaista, tietysti. Joulupäivänä matkustan käymään kotilaaksossa, tunnustelemassa miltä tuntuu tulla kesken. Kaikki on ladattu aattoon, minä en ole paikalla. Minä tulen jälkikäteen, perinteinen perhejoulu jätetty hamaan menneisyyteen. Kaikki on samanlaista 25 vuotta ja sitten minä tulen ja rikon kaiken. Sisko alkoi itkeä kun kerroin. Minä en, sillä minä taidan olla nyt ihan totta aikuinen kun teen juuri niinkuin minusta tuntuu parhaalta ja tärkeältä. Nyt tärkeintä on meidän perinteemme, minun ja miehen yhteiset perinteet joita on aika alkaa luoda. Kotilaakson perhe on happamana, mutta kai ne tottuvat.

Joulukalenteri minulla on, Fazerin laatua. Sain sen ystävältä postipakettina, ilahduin aivan yltiöpäisesti. En omistanut vielä kalenteria - kiitos ystävä <3. En minä yleensä hössötä joulua mitenkään kummallisesti, tulee se hössöttämättäkin. Paitsi noh, viime joulun alla olin maniassa niin menihän se nyt överiksi, mutta se olikin emergency situation. Tänä jouluna tunnustelen ja nautiskelen ja käärin pikkuhiljaa paketteja (miehen paketti tuli jo kotiintilattuna postilaatikkoon - jotain edistystä tähän projektiin), paperia pitäisi hakea ja ah joo, tulee se joulu. Suloinen joulu.

Ja sanottava tähän loppuun, että joulun paras asia on sanoma. Pimeyden keskelle on syttynyt valo - minulle se valo on joulun lapsi Jeesus Kristus.

Ai niin, totaalisen offtopic, otin tänään tragus-lävistyksen. Pistän kuvan kun jaksan ja ehdin, se on aivan huippu!

Lämpöistä joulunodotusta ihan jokaiselle, yritin linkittää tähän tuon Hansonin loistobiisin mut eihän se onnistu kun en osaa. Hakekaa itse ja jouluinen tanssijalka vipattamaan hehee :D

poistettu attribuutti ja mitä siitä seuraa

2011-11-28T18:35:00.004+02:00

Kun on yksin kotona pitää datailla. Kirjoittamaton sääntö, tai oikeammin kirjoitettu koska siinähän se tuli. No mitä muutakaan, höh. Elämä kulkee perusuomassaan, mutta mental note tähän että onpas leveä uoma. Kun siihen mahtuu niin monta asiaa, enää en oikeasti ole niin häh siitä että elämä on kummallisen täyttä. Kumitus sanan kummallisen yli, sillä alan jo tottua. Käyn töissä, tulen kotiin, tiskaan, laitetaan ruokaan, käydään kaupassa, tulee vieraita tai sitten ei, mies lähtee salille ja minä istun koneelle. Joinain päivinä kuvioon kuuluu myös omat treenit, mutta nyt on viikon ollut sillä saralla erittäin hiljaista. Syykin on, eikä edes huono: flunssa. Nyt olen jo terve, mutta koska sattumoisin omistan aamukortin ja sattumoisin olen aamut töissä niin käy tässä nyt sitten treenillä, puuhkis. Keskiviikkona sit, kun alkaa tauko töistä syystä jota ei sovi kertoa.

Onpas mukavaa kun asuu samassa kaupungissa kuin ystävänsä. Harva se päivä voi ihan face-to-face tavata rakkaita ja miehen kanssa hengailen aina kun satutaan kotona olemaan. Joskus olin ihan tosissani että "elämästä tulee ihan tyhjää jos parannun syömishäiriöstä kun hei täähän on tätä aitoa elämää et nälästä pimeänä raahautuu pitkin yhtä pimeitä katuja". Hah hah sanon vaan. Miten kävi? Nyt, kun sanon jo ihan reilusti että syömishäiriö on pitkälti long gone, minulla on enemmän kuin mistä olen koskaan osannut edes haaveilla. Miehellekin sanoin, vastauksena kommenttiin "oot mun unelmanainen", että en voi sanoa samoin koska minulla ei ole ollut unelmamiestä kun olen aina ajatellut että "olen niin sekaisin ettei kukaan mies ikinä voi koskea minua sormellakaan, turha siis haaveilla". Näin ylenpalttisesta onnesta ei voi osata edes haaveilla, mutta jos nyt alkaisin haaveilun niin haaveilisin nimenomaan tästä miehestä, yhteisestä elämästä ja kauniista tulevaisuudesta. Koska a) olen huomannut etten oikeasti ole sekopää, b) minuun voi koskea, yksi mies pitää siitä että saa koskea minuun, c) haaveilu ei ikinä ole turhaa.

Niin, kysyin tuossa terapeutiltani että koska voi oikeasti sanoa parantuneensa syömishäiriöstä? Mitkä ovat kriteerit? Vastauksessa luki mm. että jos on puoli vuotta käyttäytynyt ja ajatellut terveesti, on pitkällä. Huokaus, en siis ehkä voi vielä sanoa että olen parantunut, mutta toisaalta who cares, jos voin hyvin niin aivan totaalisen sama lukeeko jossain paperissa että sillä on kuulkaas syömishäiriö. Jos minusta tuntuu ettei ole, se riittää minulle. Taisin tuossa kerran kirjottaa että syön mukamas jotenkin kehnosti, mutta se ei kyllä ole totta. Se on päivä siellä, toinen ehkä täällä, mutta kokonaiskuva on tasapainoinen ja niin, terve. Joten nautin siitä tervehdyttävästä tosiseikasta että päässäni minulta on poistunut yksi diagnoosi, yksi attribuutti jonka jokainen minua hoitava henkilö nimeni perään on liittänyt - potilas illusia, anoreksia ja kaksisuuntainen. Haha sanon minä - potilas illusia, kaksisuuntainen remissiossa. Korjattu versio on nätimpi ja kivampi.

Jutut loppui, vaikka siis minullahan tuntuu aina olevan joku juttu takataskussa, mieskin monesti illalla nukkumattia odotellessa sanoo että "kerro joku juttu". Yleensä kerron, jos valvetila on riittävä juttujen höpisemiseen. Jos ei, sanon että minulta meni jo valot pois ja käännän kylkeä. Semmoista. Edelleen tiedustelen, että jos teillä on juttuja tai ehdotuksia skriivausaiheiksi niin raportoikaa kommenttiboksiin. Että näin.

arki ja absurdit asiat

2011-11-25T13:31:00.003+02:00

Työviikko takana ja olen oikein hyväntuulinen. Töissä on kivaa, kotona on kivaa ja vihdoinkin minusta tuntuu että kaikki on tässä. Tässä kun odotan miestä kotiin, kuuntelen musiikkia, palaudun työviikosta ja tiskivuori kummittelee viereisellä pöydällä. Tätä on arki. Arki ei ole sitä, että makaa sairaalasängyssä odottaen minuuttiviisarin liikahdusta ja seuraavaa tupakkaa - sairaala on yhtäkuin kipeänä olemista. Kun ei ole kipeä, on arki ja arjen ihanuus - sillä ihan oikeasti minusta tämä tasaisen "tylsä" töitä-kotitöitä-harrastuksia-unille-meininki on aivan tajuttoman virkistävää. Voi olla että tämä nyt on uutuudenviehätystä, mutta kyllä sitä oikeasti oppii nauttimaan aivan pienistä asioista kun kuukausia, vuosia, oikeammin vuosikymmenen, on täysin pihalla.

Eilen mies kokkasi aivan uskomattoman hyvää ruokaa ah, naudanlihaa punaviinissä, joukossa marinoituja valkosipulinkynsiä ja vihanneksia ja chiliä. Aw ja arjen sulostukseksi join lopun viinin ruokajuomana ja se oli hyvää nams. Join punaviiniä viimeksi mahdollisesti 4 vuotta sitten - siitä voi päätellä alkoholinkäyttöni laajuuden. Valkoista olen viimeisen sairaalareissuni jälkeen juonut kahdesti, sitä ennen olin useita vuosia täysin raitis. Tykkään viinistä ja nykyinen lääkitys sallii lasillisen silloin tällöin joten silloin tällöin otan, sen lasillisen. Itse asiassa krapulaa minulla ei ole ollut ikinä, alkoholia olen aina nauttinut ruokajuomana juurikin sen yhden annoksen. Olenpas sivistynyt hah.

Ihana ravitsemusterapeuttini oli aivan todella kuutamolla kun tavattiin keskiviikkona. Pyöritteli päätään ja sanoi useaan otteeseen että "taidan nähdä unta". Kun minä en ollut minämäinen. Olin aivan toinen, ja hän totesikin ettei ole tainnut koskaan nähdä minua normaalina kun aina olen ollut niin sekaisin hehe. Nyt en ollut ja häneltä meni pasmat sekaisin. Korjattavaa löytyi toki, eikä hän minua hyppysistään päästä vielä hetkeen. Nauroin ihan kipeänä koko kerran kun huvitti niin, on minullakin välillä sellainen olo että näen unta. Itse asiassa aika usein. Mutta mikäs tässä, on kiva yllättää ja hämmentää ja saatiinpa molemmat hyvät naurut.

Olen ehkä vähän flunssainen. Kun alkuviikon mies oli kipeä niin tietäähän sen että minä olen seuraavana vuorossa. Täytyy kotoilla, kotoilu on mukava asia. Vähän halailua ja paijausta, niin pian tauti on selätetty. Juoda ehkä kuppi finrexiniä, noin varmuuden vuoksi jos vaihtoehtoisiin hoitoihin sisältyy epävarmuustekijä. Joogakurssille olin menossa mutta peruin, ei nyt auta rasitus kun tauti vainoaa.

Luulisin, että olen muistanut kaiken mitä tällä viikolla on pitänyt hoitaa. Siitä huomaa, että asiat ovat kohdillaan kun muisti pelaa ilman jatkuvaa kalenterin tarkistusta. Siis minun kohdallani, tämä on täysin subjektiivinen kokemus. Naurattaa sekin, että kalenteri pursuilee asioita. Lokakuussa on ehkä kaksi merkintää, nyt on viikon joka päivällä must-do-juttuja. Ja saan tehdyksi, hoidan, soittelen, vedän yli merkintöjä sitä tahtia kun asiat järjestyvät, ja muiden töiden lisäksi yritän parhaani mukaan pitää yhdistyksen langat käsissä. Ja mitä ihmettä - homma toimii! On tämä yhdenlaista, tämä normielämä. Vuosi sitten olisin nauranut silmät vesissä jos joku keijukainen olisi kertonut millaista elämäni on vuoden kuluttua. Nauranut, koska ajatuskin olisi ollut niin absurdi. No, tämä on ihan konkreettista. Yhtä konkreettista kuin tuo tiskivuori johon tartun just nyt!

minä pidän ihmisistä joilla on mielipide

2011-11-21T08:14:00.002+02:00

Sain haasteen. Postaus, jossa ei mainita sanaakaan sanaryhmistä jotka kuuluvat otsikoiden ruoka, liikunta, treenaus ja mielialat alle. Tämä haaste on todellakin aiheellinen, loistava kannuste kirjoittaa jostain ihan muusta. Normisti postaan vaan peruselämääni, mutta täytyy myöntää että se on ollut lievästi diagnoosikeskeistä. Ja koska minä olen paljon muuta, elämäni on kaikkea muuta, niin nyt kirjoitan arvoista ja uskonnosta. Ja välttelen mainitsemasta sanallakaan kiellettyjä aiheita. Ne ovat nyt pannassa!

Minä pidän ihmisistä joilla on perusteltu mielipide. En välttämättä pidä kaikista mielipiteistä, mutta arvostan ihmisiä joilla on sanottavaa ja jotka ottavat tilansa sanoakseen sanottavansa. Ne, joiden mielipiteistä en pidä, eivät yleensä osaa perustella. Julkisena esimerkkinä Hakkarainen, hänen jutuistaan en tykkää. Mutta se johtuukin siitä että hänen perustelunsa ontuvat ja pahasti. Mitä politiikkaan tulee, minun on hyvin hankala olla poliittisesti sitoutunut, koska olen myötämielinen joka ryhmälle, jokaa osaa perustella - ja poliitikot osaavat. Pidän moninaisuudesta, myös seksuaalisesta. Pidän feministeistä. Pidän niistä, jotka kuuluvat järjestöihin, jotka ajavat heikompien asemaa. Itse olen kristitty, mutta en osaa olla vihamielinen edes muiden uskontojen edustajia kohtaan, jos tuo muu uskonto ajaa ihmisarvon ja rakkauden tärkeyttä. Mielestäni uskominen ja johonkin perustuvat arvot ovat tärkeä asia. Jokainen ihminen tarvitsee jonkun perusarvon, josta käsin maailmaa jäsentää. Totaalisessa arvotyhjiössä syntyy rikkonaisia ihmisiä. Enkä nyt tarkoita, että tuon arvon on välttämättä liityttävä uskontoon, omalla kohdallani on vain se tilanne. Minun perusarvoni on jokaisen ihmisen kokonaisvaltainen ihmisarvo - vaikka ihminen toimisi väärin, hänellä on silti arvonsa koska hän on ihminen, minun ajatusmaailmani mukaan luotu ja lunastettu.

Niin, se uskonto. Olen kristitty, olen uskova kristitty enkä kuulu hiljaiseen kirkonpenkkiä välttelevään enemmistöön. Mutta taidan olla vähän hankala, sillä en ole se-lammas-laumassa-joka-kulkee-sokeana-perässä. Minä ajattelen paljon, en hyväksy purematta, jos koen jonkun asian moraalisessa ja uskonnollisessa mielessä tärkeäksi tai merkityksettömäksi luotan omaan päähäni ja luotan Raamattuun enemmän kuin papiston perinnäissääntöihin. Hyvänsä esimerkkinä elämäntilanteeni: elän avoliitossa, mihin kirkkoni papilla olisi taatusti sanasensa sanottavana. Minä pidän tärkeimpänä sitä, että rakastaa, enkä sitä, asunko paperilla eri osoitteessa kuin mies. Minä tupakoin (hyi minä!), minä en vastusta homoseksuaalisuutta (kuinka voisin kun ystäväpiiriini kuuluu monta ei-heteroa), minä meikkaan ja käytän koruja ja kuuntelen sitä musiikkia josta pidän (eli lestadiolaisuus josta jossain ikivanhoissa postauksessa on maininta, oli vain hyvin lyhyt vaihe elämänpolullani), minä en äänestä kristillisdemokraatteja enkä ole edes ihan varma mitä mieltä olen lähetystyöstä. Periaatteessa on hyvä, että kristinuskon perusteet kerrotaan ihmiselle, joka ei niistä koskaan ole kuullut. Mutta itse en lähtisi Suomessa kadulle evankelioimaan. Tosin no minä nyt olenkin minä, en tippaakaan tuomitse niitä, jotka kokevat tämänlaisen toiminnan tärkeänä. Ei siinä mitään. Mutta minä en lähtisi.

Miehellä on monta hyvin perusteltua mielipidettä. Itseasiassa keskustelimme juuri eilen siitä kuinka minusta mielipide on hyvä asia, vaikka en olisi samaa mieltä. Keskustelu, jossa osapuolet ovat eri mieltä mutta pysyvät silti rauhallisina eivätkä lähde kiistelemään tyyliin "juupas-eipäs" tai iske henkilökohtaisiin kohtiin, on hedelmällistä. Suomessa ei mielestäni ole vahvaa keskustelun kulttuuria. Täällä on yksi mielipide, myös politiikassa, ja kaikkien pitäisi olla samaa mieltä. Vääriä mielipiteitä ei julkaista ahkerasti edes mediassa. Kansa purnaa hiljaa itsekseen tai kirjoittaa blogiin kuinka ärsyttää. Hedelmällistä asioissa pysyvää keskustelua ei käydä edes keskustelupalstoilla. Vai kenen mielestä suomi24:ssä käydään rakentavaa keskustelua? Niinpä. Ja sitten ei äänestetä - tai äänestetään niitä samoja vanhoja, jotka eivät aiheuta ongelmia. Vaikka vastustan todellakin Hakkaraisen mielipiteitä (jonka jo mainitsinkin), hän on silti esimerkki siitä kuinka kerrankin joku poliitikko herättää tunteita. Pitkään politiikka on ollut niin hajutonta ja mautonta ettei sille ole osannut edes suuttua. Siellä ne jotain säätävät norsunluutornissa, säätäkööt ei kiinnosta. Vihdoinkin edes osaa kansasta kiinnostaa, tämän mainitsemani henkilön kommentit ovat aamupalapöytien puheenaihe halki suomenmaan. Jos henkilö ei olisi niin ärsyttävä, hän olisi virkistävä.

Paasasinkohan nyt tarpeeksi, haha. Eihän tämä haaste ollut edes vaikea. Taidanpa kirjoittaa jonkun kerran samalla rajauksella. Ulkona on lunta, mukava asia. Menen kohta töihin, se vasta onkin mukava asia. Ihana viikko kun mies on aamussa ja saadaan nukkua yhdessä pur. Viikonloppuna oli huvittavaa kun heräsin hotellihuoneessa ja olin aivan totaalisen pihalla että mitä ihmettä missä mikä täh? Ensiajatus: mies ei ole tuossa...onkohan se töissä? Ai niin, yöt loppui. Eli en ole kotona. Kotilaaksossa? Ei, liian leveä sänky. Toisessa kaupungissa? Ai niin, en asu siellä enää. Pikku hiljaa alkoi valjeta että aa joo, hotelli, koulutus, nyt meni tajuntaan. Viikon sisään 6 paikkakunnan vaihtoa niin sekoaahan siinä pää. Hyvä viikonloppu, tästä alkaa uusi viikko ja minulla purpur-fiilis. Ja lunta!

komponentit kohdallaan

2011-11-17T08:27:00.003+02:00

Laatikot on purettu, olen asettautunut, olen kotona. Koti jee! Muutto sujui aivan hämmentävän sukkelasti, puolitoista tuntia pakattiin autoa, ajettiin neljä ja täällä päässä kaikki oli ohi 40 minuutissa. Hiphei ja kiitos isälle joka kaikessa ystävällisyydessään ajoi päivän sisään 800km vain muuttaakseen minut. Tarjosin ruuan, mutta se nyt ei kyllä korvannut mitenkään isän urakkaa. Sanoin kiitos, monta kertaa, sen ei auta kuin riittää. Laatikot odottaa pääsyä varastoon, tänään kai ne viedään. Sitten siivotaan, ja sitten tämä on asuttava kotipesä. Makuuhuone on minun sisustusalueeni, siellä on punaista ja oranssia. Muutenkin täällä on hienoa eikä mieskään saanut mitään kohtauksia, sanoi vaan että on kotoista kun on paljon tavaraa. Eikä oikeasti edes niin hirveästi ole, kaapit nyt on täynnä mutta muuten on tilavaa ja kivaa.

Sain töitäkin. Mukava asia. Ensi viikolla aloitan - minun elämäni vaikuttaa oudon tavalliselta, siis aivan juuri ja nimenomaan sellaiselta perusarjelta. Hämmennys. Kaikkeen tottuu, kai. Juuri nyt eniten tottumista vaatii se tosiseikka, ettei minun tarvitse enää lähteä mihinkään. Ei enää neljän ja puolen tunnin junamatkaa, jotta "pääsee kotiin". Eijjei, ei mitään sellaista. Eilen nauroin ystävälle, että kaikkea kummallista olen tehnyt mutta tämä avovaimoksi heittäytyminen on ehkä kummallisinta aikoihin. Tai ei se oikeasti ole outoa, se on oudon tavallista. Ja töihin meno on toinen. Ja on sekin outoa, että ensimmäistä kertaa vuosiin minulla ei tällä hetkellä ole hoitosuhdetta. Lähete on jossain ylilääkärin pöydällä ja siitä kuuluu jotain ehkä ensi vuoden puolella. Mutta ei se mitään, sillä liton ansiosta minun elämässäni on vuosien jälkeen kaikki komponentit kohdallaan. Aivan kuten eräs toinen ystäväni sanoi: "en minä nyt ehdi missään hoidoissa käymään kun käyn töissä". Arjen pyörittäminen, normaalien asioiden tekeminen, tällä hetkellä kun pääni on kasassa se on parasta hoitoa - toki olisi kiva asia olla joku lääkäri hätätilanteen varalta, mutta juuri nyt on ihan ok ettei tarvitse käydä puhumassa missään. Olen minä tässä vuosien varrella puhunut ja puhunut, nyt on tekemisen vuoro.

Ja niin, kyllä minä vähän hoitaudun. Ensi viikolla on ravitsemusterapeutin tapaaminen. Tämä loistava nainen joka on tuntenut minut pian viisi vuotta ja nähnyt ihan kaiken. Tein ruokapäiväkirjaa (tai teen tänäänkin), että olisi jotain pohjaa sille, mistä puhutaan. Noh, niin. En syö järin hienosti. Kalorimääräisesti vähemmän kun kulutan, oikeastaan kalorimääräisesti sen verran mitä rauhallista tahtia laihduttava söisi. Eh, jei. Luulin ettei ole syytä puhua kenellekään syömisestä kun minähän syön hienosti. Näinpä. Olenkin ihmetellyt, että kas kun ei paino nouse vaikka lihasmassan pitäisi kasvaa kun treenaan niin ahkerasti. Kas kun. Mutta kohtautan lähinnä olkiani koska kuitenkin a) syön paremmin kuin kesällä, b) jaksan tehdä kaiken mitä haluan, c) minulla ei ole kammoa mitään muuta ruokaa kohtaan kuin pinaattikeittoa. Eli käytännössä ajatusmaailmani ei ole anorektinen, kunhan vahingossa en huomaa että syömiseen pitäisi panostaa enemmän. En oikeastaan tiedä missä on se blokki, siinä kai että näläntunne ei painosta minua syömään. On minulla joskus nälkä, syön jotain ja se menee ohi. Syön nälkääni kyllä, mutta näläntunteeni taitaa olla vähän sekaisin koska jos syön vain nälkään, syön liian vähän. Kummallista. Mutta toisaalta juuri nyt kaikki muukin on kummallista että ei juuri ihmetytä kropankaan sekavat signaalit. Ehkä ravitsemusterapeutti keksii jonkun ratkaisun - tai pikemminkin vahvistaa minulle että ratkaisu on se, että saisin syödä enemmän. Se on kovin hankalaa ennen kuin joku kehoittaa.

Treenaaminen ei ole ollut kovin isollaan tällä viikolla. Tai oikeammin se on ollut nollilla - johtuen syystä että päällä on antibioottikuuri. Kerran antibioottien vaikutuksen alaisena joku aika sitten menin jumppaan ja olin pyörtyä. Ei kiinnosta sellainen, joten lepoviikko vaan. Muuttaminen kävi treenistä, muuten olen vain kävellyt. Nyt tekisi mieli salille mutta täytyy nyt olla järkevä ja miettiä kahdesti. Ettei mene vintti pimeäksi. Ja viikonlopun olen yhdistysmenoissa, joten siellä nyt ei liikuta mihinkään kun istutaan ja kouluttaudutaan. Sattuuhan sitä, ensi viikolla paremmassa voinnissa ja uudella innolla. Käyn tänään salilla kuitenkin, minulla on ohjaustapaaminen. Saan varmaan ohjelman vaikken kyllä periaatteessa tarvitse kun minulla on jo, katsoo nyt mikä olisi järkevää. Joka tapauksessa kun puhuu treenistä jonkun kanssa ja laatii vaikka ihan viikkosuunnitelman alan ammattilaisen avustuksella niin treenimäärät pysyvät järkevässä kohtuudessa. Yksin kun pähkäilen niin perusviikolla (ilman hidastavia tekijöitä kuten antibiootit) saatan treenata huomattavasti enemmän kuin perusliikkuja, ammattiurheilijoiden treenimääriin en sentään lähde koska silloin iskee ylikunto (nimimerkillä kokemusta on alkuvuodesta kun vedin kaksi treeniä päivässä haha), mutta jos kehittymistä ajattelee niin ehkä pitäisi ennemmin himmata kuin lisätä treenikertoja.

Olen vähentänyt tupakointia huomattavasti. Kaksi päivää olen polttanut noin puolet siitä, mitä normaalisti, pikkuhiljaa lopettelen kokonaan. Kaikkeen sitä pystyy kun oikeasti tahtoo. Olen tyytyväinen. Juuri nyt olen totaalisen tyytyväinen aivan kaikkeen. Mukava tunne.

Terveisiä laatikkomerestä

2011-11-10T18:36:00.003+02:00

Asun laatikkomeressä. Laatikoita on monta, luultavasti liikaa huomioon ottaen että tavaroille pitäisi löytää paikka miehen (ja kohta minun) 41,5 neliöisestä kaksiosta. Ongelma. Osaan kirjoitin lapun "varastoon", mutta niitä jotka eivät mene varastoon on paaaljon. Tässä kohtaa sanon vain jälleen että: ongelma. Mies saa kohtauksen kun näkee miten paljon minulla oikeasti on tavaraa. Tai ainakin pyörittelee päätään pitkään ja miettii ehkä toisenkin kerran oliko niin kiva ajatus muuttaa minut sinne. No on se kiva ajatus. Ei se tavaroista riipu. Mieluiten muuttaisin kapsäkin kanssa ja jättäisin tavarat johonkin ties mies. Muttakun en tiedä mikä olisi tuo ties minne eikä porukoillekaan mahdu niin mukaanhan ne on otettava. Isoja laatikoita pieniä laatikoita koko maailmani on kasassa laatikoita. No ei ole. Oikeasti maailma koostuu ihmisistä ja minun maailmani varsinaisen mukavista ihmisistä, kerrassaan kultaisista ystävistä miestä unohtamatta.

Eilen sain hirveän treeniangstin. Kun keskiviikkona en tehnyt mitään, enkä eilenkään meinannut jaksaa tehdä mitään. Oh my, kaksi päivää peräkkäin treenaamatta! Eihän sellainen nyt sovi laatuun ollenkaan, siitä tulee vain kohtaus ja ahdistus ja paha mieli. Niin kampesin itseni uimaan, ja huijasin itseni uimaan pitkän matkan. Kun olin puolivälissä ajattelin, että "vielä 100m", sitten ajattelin no että kyllä vielä 100 menee, ja sitten tuntui hölmöltä lopettaa kun kivaan tasalukuun oli enää vaivaiset muutama altaanmittaa, joten uin vain ja pitkälle. Ja kivaan tasalukuun, numerot on kivoja. Ja päivä oli pelastettu, haha. Siihen loppui treeniangsti, nimenomaan käyttäen tuota sanaa koska en minä nyt oikeasti ollut otan-tarvittavaa-ahdistunut kun jotain omaani vain säädin kun pieni pallonpuoliskoni meinasi mennä palasiksi. Treenaaminen on tällä hetkellä vähän turhan suuri osa elämääni, tai oikeastaan päivieni ainoa sisältö poislukien ihanat ihmiseni. Ja kun nyt olen täällä kämpillä jossa ei ole edes niitä ihmisiä, laatikoiden keskellä yksin, laiskotusfiilis kaataa kuvion - mitä minä sitten olen jos en treenaa? Saanko minä sitten syödä jos en treenaa? En tiedä, mutta treenin jälkeen syöminen on helpompaa ja vapaampaa joten valitsen vaihtoehdon X: treenaa.

Tänään olisi kuntosalipäivä. Tai itseasiassa pakkasin jo laukunkin mutten jaksa lähteä. Toistan itseäni, sillä harvemmin minua lähtiessä huvittaa treenaus. Se huvittaa vasta sitten kun tekee ja varsinkin kun on tehnyt. Joten kerään tässä energiaa, ja sitäpaitsi ei ihme että olen vielä unipökkyrässä kun kello ei ole edes kahdeksaa. Tänään SPR-ihmiset tulevat hakemaan minulta sängyn pois - muuten se olisi mennyt kaatopaikalle ja sehän nyt on epäsovinnaista hyvää tavaraa heittää hukkaan, joten saavat myydä sen ja rahat hyvään tarkoitukseen. Olen lahjoittanut SPR:lle monta asiaa viimeisen kuukauden sisään, aina kun lahjoittaa saa vastalahjaksi kuivattuja omenoita. Heh, joo-o, kuivattuja omenoita. Tuossa niitä on vielä pussillinen ja varmaan saan tänään toisen. Ne on aika pahoja oikeastaan...

Ehkä nyt jo keräsin energiaa, voisin lähteä. Soitin klipsillä kiinni takkiin, reppu selkään ja matkaan. Ja ai niin, vähänkö tulin iloiseksi että lukijoita on jostain ilmestynyt yksi jos toinenkin lisää, tervetuloa uudet lukijani! En nyt taida kuitenkaan vääntää mitään spesiaalipostausta vaikka 70 meni rikki (taas). Juuri nimenomaan sulkeiden vuoksi, ja siksi etten keksi mistä postaisin mitään ihmeellistä kun noiden 100 asian vääntämisessä meni törkeänä aikaa heh. Jos jollekulle tulee mieleen joku veery interesting topic josta haluaisi kuulla, vinkatkaa. Kysyä saa muutenkin, tykkään kysymyksistä. Cheers!

hyödyllisyydestä ja hyödyttömyydestä

2011-11-08T12:49:00.003+02:00

Tänään on hyvä päivä. Tänään on niiiin hyvä päivä. Sunnuntai-illan blues oli vissiin jonkin sortin hormoonimyrsky, meni ohi jo. Tänään oli grand meeting kuntoutuksen ylilääkärin kanssa. Jota pelkäsin huihai. Jota ei olisi tarvinnut pelätä ollenkaan sillä tohtori oli kiva setä ja naurettiin yhdessä hullutuksilleni. Kuten sille, että kesällä en syönyt koska olin hypomaaninen ja rakastunut. Vaarallinen yhdistelmä, sanoi tohtori. Ja minä hihitin. Lopputulema oli kuitenkin se, että sain maksusitoumuksen toukokuun loppuun asti siihen, että saan tukihenkilön tänne kotiin. Että kerran viikossa tulee ihminen ihan vain kuuntelemaan minua ja katsomaan miten voin. Se on hyvä asia, sillä terapia on loppu ja joku ammattihenkilö on tarpeen seuraamaan etten hyppää maniaan yössä, joku joka sanoo että nyt puhut liikaa soita lääkärille, kun en minä sitä itse tajua. Jos masennun, tajuan varsin hyvin. Mutta alkuvauhdista en vielä yhtään hoksaa että olen vauhdissa. Tajuan sen sitten, kun en voi enää istua, ja sitten on jo myöhäistä.

Heräsin puoli seitsemän samaan aikaan, kun mies tuli töistä. Se oli huvittavaa, minulla aamu ja hän menee nukkumaan. Nukkuu vieläkin, yötyöläinen. Lähdin salille ja kävin kahvilassa juomassa kanelilaten ja sitten kävin kampaajalla leikkauttamassa etutukan ja menin palaveriin ja kävin kelassa selvittelemässä eläkkeeni kohdalleen kun minusta tulee avovaimo. Järjestelmä on ihanan jäykkä, eläke laskee mutta nou hätä, takuueläke nousee. Joten käytännössä rahaa jää ihan yhtä paljon käteen, mutta paperityötä pitää tehdä hur mycket som helst. Tai ei nyt ihan yhtä paljon, asumistuki jää pois kokonaan koska mies tienaa liikaa. Mutta pärjää summalla silti, on se enemmän kuin opintotuki. Ja ruokaostoksiin menee vähemmän rahaa kun voi ostaa niitä perhepakkauksia hihi. Minusta on mukavaa olla virallisesti avovaimo. Se kuulostaa vakavalta ja todelliselta, eri asialta kuin olla tyttöystävä. Tykkään siitä. Ja vakavaa tämä toki onkin, on toki.

Olen tänään hoitanut siis monta asiaa. Asioiden hoitamisesta tulee hyvä mieli, se on konkreettista. Että tekee jotain, eikä vaan treenaa ja makaa kotona, mitä todellisuudessa teen koko ajan aina kun en hoida asioita. Olen vähän miettinyt, pitäisikö mennä johonkin pikkutöihin. Osa-aikatöihin. Vähän-töihin. Löysin paikankin, ja oikeastaan hainkin mutta katsoo nyt mitä siitä tulee. Ainakin se olisi sinnepäin koulutustani vastaavaa työtä, eikä sitä tehdä puhelimessa (mikä ei ole kivaa, kokemusta on). En minä tiedä jaksanko tehdä töitä. Mutta ei sitä voikaan tietää ennenkuin tekee. Sitäpaitsi minusta on hölmöä kun mies on töissä joka päivä ja minä vaan en tee mitään. Se on kiusallista. Elämän sisällöksi kun ei ihan riitä että rakastaa ja treenaa ja tekee kotitöitä ja pelaa scrabblea ja polttaa tupakkaa. Ihan kivaa, ei siinä mitään. Mutta minä kaipaisin jotain missä minua tarvitaan, mitä osaan ja mistä mielummin saa vielä rahaa. Eli töitä.

Enää viikko ja muutan. Mukavaa. Kun unohtaa sen muuttopäivä-osan. Kun unohtaa sen,että vielä on paljon pakattavaa. Kun unohtaa sen, että ne pitää purkaakin. Urg. Lovely, lovely indeed. Ostettiin eilen minulle vaatekaappi. Tai oikeastaan äiti osti sen, tai ainakin maksoi kun eihän minulla ole sellaiseen varaa. Se on hieno ja tyylikäs ja tilava. Hyvä kaappi. Ja vielä paloina ympäri kämppää, odottamassa että mies herää ja pistetään se pystyyn. Puhuin meille sen näytemallin niin saatiin vielä huima alennus, kyllä kauppa on se mikä kannattaa eh.

Pitäisi vääntäytyä yliopistolle, ehkä teen sen huomenna. Kun ei ole tulostinta mutta kirjastossa on. Ja pitää ilmoittautua läsnäolevaksi kevääksi, että saa opiskella. Huomenna huomenna ei koskaan sanoo äiti. Saksaksi, mutta en osaa sitä saksaksi koska en osaa saksaa kuin viisi sanaa. Mutta oikeasti ehkä huomenna sitten, tänään on asioidenhoitoähky. Jos tekee kaiken kerralla sitäpaitsi, huomenna on typerä olo kun ei voi hoitaa mitään. Pitää säästää asioita että tulee hyödyllinen olo. Ja oikeasti en ajattele näin kenenkään muun kohdalla, että pitäisi mukamas olla jotenkin hyödyllinen. Ei ollenkaan. Mutta tämä on samanlainen ajatus kuin anorektiset ajatukset. Että juuri minä olen hyödytön jos vain olen. Että juuri minun pitää pysytellä alipainoisena. Että juuri minä lihon jos syön normaalisti. Että juuri minun kohdallani korkeampi paino tekisi minusta jotenkin huonon ihmisen. Tämä ei päde kehenkään muuhun kuin minuun. Viisas mieli: et ole hyödytön, olet toipilas. Viisas mieli: saisit vähän kasvaakin ja normaalisyömisellä et edes kasva. Viisas mieli: jos kaikki muutkin ovat ihania ihmisiä vaikka painaisivat mitä niin sinunkaan arvosi ei riipu painosta. Minulla on tuo viisas mieli, mutta usein tyhmä on äänekkäämpi.

Right-o. Siinäpä kaikki tällä kertaa. Että pus pus kaikki on taas plussan puolella.

a bit overwhelming

2011-11-06T17:35:00.002+02:00

Sattuu. Puristaa. Tuskastuttaa. Flashback menneisyydestä: tältä tuntui ennen jokaista viiltoa. En minä enää sellaista. En minä ole masentunut. Tai ehkä olen, juuri tällä minuutilla. En ollut kaksi tuntia sitten. Nyt tuntuu vain ja ainoastaan järkyttävän pahalta. Sattuu niin kovaa, että fyysinen kipu olisi juhlaa. Mutta en minä enää sellaista. Otin tarvittavaa. Se vaikuttaa kahden tunnin päästä. Pika-avut on kämpillä toisessa kaupungissa. Ja kuten arvata saattaa, olen yksin kotona kun a) kirjoitan, b) voin huonosti.

Itken vain. Itken ja itken. Romahdin vips tunnissa sen jälkeen kun mies lähti töihin. Poltan ketjussa tupakkaa, ihan kuin se auttaisi. Ei tähän mikään auta. Ei ainakaan savukkeet...aamun kestitsin siskoa, makasin kainalossa, pelasin scrabblea. Ja sitten kuin tyhjästä, olen pohjalla. En nyt juuri keksi yhtä ainutta syytä, että miksi tuntuu tältä. Ei miksikään. Ja siksi. Kaikki on niin totaalisen liikaa. Liikaa onnea. Liikaa kaikkea. LIIKAA! Mies on ihana, ei minulle saa olla niin ihana. Ihanuus on liikaa, se ylittää ymmärrykseni.

Ehkä menen sänkyyn. Makaan kerällä ja itken vielä lisää. Ehkä aamulla olen taas oma itseni. Vai olenko minä nyt oma itseni? Onko kaikki hyvinvointi ja ilo sitä suurta showta? No ei kyllä ole. Ja on. Tunnistan itseni itsessäni kun voin huonosti. Kun olen pirteä, huomaan välillä katsovani itseäni oudoksuen, ai tuollainen se onkin...onko? Vai ei? Ehkä en osaa olla normaali jos en saa välillä hajota. Tarvitsen säännöllistä hajoamista jotta palaan tähän todellisuuteen, jotta tunnen taas olevani oma itseni. Hajoan vain silloin kun se on turvallista. Kun kukaan ei näe. Oikeassa maailmassa minä hoidan asioita, minä kuntoilen, minä olen rakastava tyttöystävä, minä tiskaan ja minä pelaan scrabblea. Varjomaassa makaan sängyssä itkemässä, koska en sittenkään ihan täydestä sydämestäni jaksa kaikkia niitä asioita, joita oikeassa maailmassa teen. Ehkä yritän liikaa. Kuten Marya sanoisi, a bit overwhelming.

Pää puuroutuu. Ehkä menen sänkyyn, makaan kerällä ja itken vielä lisää.

tässä on logiikka

2011-11-05T10:33:00.003+02:00

Tajusin juuri, että tämä menee koko ajan pahemmaksi. Ei juuri nyt, nyt juuri voin hyvin. Tasaisen hyvin. Mutta se on harvinaista, toivoisin että pysyvää mutta pelkäisin että ei. Minä olen maanis-depressiivinen, minulla on ollut vuoden sisään 8 jaksoa: masennus-mania-hypomania-masennus-mania-hypomania-sekamuotoinen/masennus-mania...hei tässähän on selkeästi logiikka! Masennus muuttuu maniaksi, joka tasoittuu hypomaniaksi, joka kaatuu masennukseksi, joka yltyy jälleen maniaksi. Nyt olen manian jälkeisessä tilassa, mutta en vielä hypomaniassa. Bipolaari I on vaikea mielenterveyden häiriö. Se harvoin pysyy kurissa hyvälläkään lääkityksellä. Nyt on hyvä lääkitys, enkä jaksa pelätä seuraavaa jaksoa. Yritän suunnitella tulevaisuuttani kuin jaksoja ei tulisi. Ja petyn, kun niitä kuitenkin tulee.

Ensi keväänä minä opiskelen. Se on suunnitelma. Suunnittelen elämääni kuin voisin aina näin hyvin. Kun se on mahdollista, onhan? Eihän minun tarvitse enää romahtaa, eihän? Valitettavasti minun sairauteni kaltaista tautia sairastavilla on yleisesti ottaen huono ennuste. Prosentuaalisesti hyvin pieni osa pärjää jaksotta edes lääkkeillä - pikemminkin vuosien karttuessa niitä tulee vain useammin. Se on kyllä nähty, vuosittainen jaksojen määrä on tuplaantunut siitä kun sain diagnoosin, jaksot ovat muuttuneet vakava-asteisiksi ja minä vain entistä hullummaksi.

Mutta minä olen aika haka itseni hoitamisessa. Otan lääkkeeni säännöllisesti (mitä läheskään jokainen bipo ei tee), hoidan verensokeriani syömällä säännöllisesti (ja laitan itselleni jopa ruokaa, mitä ei ole tapahtunut ikäkausiin), nukun säännöllisesti (aina kun en valvo haha, mutta valvominen on hyvin satunnaista ja johtuu ulkoisista tekijöistä kuten scrabblen pelaamisesta miehen kanssa puoli kahteen...huolimatta myöhäisestä nukkumaanmenosta sisäinen kelloni herättää minut 07.52), en käytä alkoholia, yritän hoitaa asiani niin ettei tule ylimääräistä stressiä, minä hoidan itseäni, ja leikin että pysyn järjissäni kun hei sentään teen kaiken mahdollisen mitä voin karkottaakseni hulluuden. Ja silti pelkään kevättä jo marraskuussa (ja nyt olen epälooginen koska juuri sanoin etten pelkää seuraavaa jaksoa eh, noh, yritän olla pelkäämättä anyways). Jos ei se riitäkään. Jos käy hassusti. Jos joudun sairaalaan. Jos en jaksa opiskella. Jos en osaa enää olla. Jos en saa nukuttua. Jos en saa herättyä. Jos kaikki kaunis ja hyvä kaatuu koska menen completely out of my mind...

Mutta silti, mikään ei muuta sitä tosiseikkaa että nyt voin paremmin kuin vuosikausiin, tai olenhan minä toki voinut "paremmin" mutta hypomaniaa ei lasketa koska sekin on sairasta. Elämäni on minulle rakas, vaikkakin vähän outo ja tuota outoutta en väsy ihmettelemästä. Tällaistako sellaisten ihmisten elämä on, jotka eivät ole sairaita? Ehkä ei. He eivät välttämättä osaa ihmetellä onneaan, vaan valittavat jostain muusta. Minä en valita, sillä minä arvostan aivan jokaista onnen hippusta joka elämääni ilmestyy. Tällä hetkellä olen onnellisin kahdesta asiasta: osaan olla yksin (eilen minulla oli jopa kivaa yksin, join teetä villasukat jalassa, venyttelin ja luin Hornbacheria), mutta osaan olla myös kaksin (ei ole lainkaan itsestäänselvyys että olen löytänyt pysyvän ihmissuhteen jossa minun on ihanan levollista olla). Ja kodista olen onnellinen myös. Pelko on takaraivossa, mutta kieltäydyn ajattelemasta sitä, sillä nykyhetki on ainut mitä meillä on ja tulevaisuuden pelkääminen tämän vuoksi täysin turhaa. Kun jos pelkää asioita, jotka eivät tapahdu, on kuluttanut energiaa täysin hukkaan.

Kun jos pelkää asioita, jotka eivät tapahdu, on kuluttanut energiaa täysin hukkaan.

Koti, kotona, kotoilu

2011-11-03T16:44:00.002+02:00

Koti, olla kotona. Tuntuu siltä kuin olisin kotona, vaikka täällä on minun tavaroitani vasta repullinen ja laukullinen. Silti. Minä asun täällä, koska rakkaus on eri asia kuin tavarat. Voisin asua täällä loputtomiin ilman omaisuuttani, aivan helposti. Vaatteita voi pestä ja ruokaa voi laittaa muillakin astioilla kuin omilla. Minun kotini on rakkaudessa ja se on kauniimpaa kuin koti joka koostuu tavaroista.

Ulkona on pimeää, nyt on syksy. Minä pidän syksystä, olen aina pitänyt. Kylmää ja pimeää tarkoittaa vain, että sisällä villasukat jalassa on sitäkin lämpimämpää. Ja kahvikuppi kädessä. Vaihtoehtoisesti teekuppi. Ja aina voi mennä peiton alle piiloon. Mielummin kahdestaan. Nyt tosin nautin hiljaisesta illasta yksin, mies on töissä. Yhdestäänkin on kivaa kun on täällä, kun on kotona. Kämpillä toisessa kaupungissa yksinäisyys on raastavaa, täällä se on ainoastaan rauhallista ja mukavaa. Ehkä ero on siinä, ettei ole yksin koko ajan (no kidding se on aika merkittävä ero).

Sain tänään syntymäpäivälahjan. En koskaan ennen ole saanut syntymäpäivälahjaa 3.11, sillä syntymäpäiväni on elokuussa. Hihi, ja se oli vielä hieno lahja, tuoksu. Niin pidän tuoksuista, ja tämäkin oli oikein hyvä. Vieläkin naurattaa että kaikkea sitä, en edes muistanut ettei mies ollut antanut minulle lahjaa ja tämä lahja oli vielä kaksi kertaa kivampi koska se tuli täysin puskista. Oikeana päivänä lahjaa osaa odottaa, mutta eipä ollut tullut mieleen että paljon hauskempaa on saada lahjoja milloin sattuu, ihan vaan koska olenhan minä vieläkin 25. Pitäisi varmaan leipoa ja viettää synttäreitä...ei kukaan varmaan missään ole kieltänyt etteikö saisi juhlia kun huvittaa, koko vuodenhan sitä on tämän ikäinen.

Ahdistaa lievästi, että olen totaalisesti yhteiskunnan ulkopuolella. En opiskele, en käy töissä, käyn vain hoidollisissa tapaamisissa ja treenaan. No hip. Etsin töitä mol:in sivuilta, mutta sitten tajusin että oho, enhän minä jaksa tehdä lähes 40 tuntista työviikkoa kylmiltään, tarvitsisin pehmeämmän laskun kun olen ollut jo iän kaiken eläkkeellä. Sitten katsoin osa-aikatöitä, kunnes tajusin että oho, minähän aion opiskella keväällä ja sitten en enää pystykään käymään koulun ohella töissä. Joku pystyy, minä luultavasti en. En ainakaan kun kevät, keväisin pitää keskittyä yhden asian hoitamiseen että saisi edes sen tehtyä, ensi keväänä se on opinnot. Että tammikuuhun asti minä en tee käytännössä mitään. Treenaan. Jee.

Eipä tässä suurempia, kotoilen täällä keskenäni. Oikeastaan taidan keittää kahvit kun jo kirjoitin tuosta kahvikupin auvosta. Mielin määrin kahvia tupakkaa.

muuttaa, muutos, muuttaminen

2011-10-31T12:10:00.002+02:00

Tilannekatsaus: olen kämpillä. Hoidan asioita. Tänään olen hoitanut viisi asiaa hoidettavien asioiden listaltani, oikein hyvä. Listalla on kymmenen asiaa tällä hetkellä ja määrä vain kasvaa päivä päivältä, voi huokausta. Vielä yhden voin tehdä tänään, eli SIIVOA! Täällä on käynyt pyörremyrsky. Tai sitten se olin minä...pöytä on järkyttävin, järjestelyä vailla sanoisinko. Kohta järjestelen, nyt näpyttelen.

Viimeksi kun muutin sanoin jo muutaman sanan siitä, kuinka inhoan muuttamista. Noh, inhoan sitä yhä. Vaikkakin nyt on ihana asia muuttaa kivaan paikkaan, mutta ei se muuta (yh muuta, muutos, muuttaminen, kaikki yhtä ikäviä sanoja) sitä tosiseikkaa että tavarat on pakattava ja osoitteenmuutoksia pitää tehdä...ai niin, se onkin yhdestoista asia: tee osoitteenmuutoksia. Tai siis yksi muutos postille ja muita moninaisille tahoille joilta postia saan.

Olen matkustanut reilun viikon sisään 16 tuntia junassa. O_O. Mahtava homma. Eilen oli kylläkin hauskaa kun oli mukava kirjallisuusmies seurana joka tuli kirjamessuilta ja jonka kanssa puhuttiin kirjoista. Sitä itseäänkin nauratti kun se tarjosi minulle pussillisen messukarkkeja. Namusetä! Ne oli nallekarkkeja. Ja keskiviikkona matka jatkuu, takaisin kaupunkiin johon muutan. Pitää viedä sinne sekä pyörä että kosketinsoitin, mitenköhän ihmeessä aion tämän hoitaa? Soittimelle on pussi, mutta se painaa aika tajuttomasti ja se pyörä, oi ja voi kun kumpikaan ei mahdu muuttokuormaan niin minunhan ne pitää kuskata. Kamelikemeli.

Viikonlopun oli porukoilla ja pärjäilin. Eilen iski joku superstressiahdistus, kun tajusin mitä pitäisi muistaa ja pitäisi ja pitäisi ja yök koko pitäisi. Se helpotti jo, kun tein listan. Ja vedän siitä aina yli kun saan tehtyä. Ja taputan itseäni päälaelle, tap tap. Ja koski se ahdistus myös raha-asioita, kun pian olen totaalisen köyhä. Pian siksi, että sairaalamaksut erääntyvät ja tilillä on suurinpiirtein samanverran rahaa kuin laskujen loppusumma. Eh, jei. Mitenköhän ihmeessä aion tämän hoitaa? Otan kai porukoilta lainan. Mutta sekin pitää maksaa takaisin...byhyy ja hernekeittoa. Olisi halvempaa jos ei olisi sairas. Eh, jei. Tähän kai ei voi muuta sanoa kun no can do. Olisi ehkä aiheellista oppia elämään asian kanssa, kun sitä ei muuttaakaan voi. Ja taas tuo sana: muuttaa (miten kaikki tänään muistuttaa minua muuttamisesta, mietin sitä ihan tarpeeksi ilman sitäkin, että suomen kieli kettuilee minulle...)

Tänään ei ole enää tekemistä paitsi siivota. Voisin käydä uimahallissa huvikseni, se olisi ehkä kivaa. Yksinäistähän täällä on kun tunnen zero ihmistä koko kaupungista. Mutta kohta on ylihuomenna ja pääsen pois. Ei nyt on kyllä ryhdyttävä puuhailemaan että joskus tulee valmistakin. Eipä ihmeitä, perusarki on mukava asia.

Minä elän sitä

2011-10-23T22:04:00.003+03:00

Oon vähän ihmeissäni kun mulla on niin kummallinen elämä. Tai siis pikemminkin normaali, mutta tavallisuus on minulle kovin outoa ja niin, kummallista. Että olen 25 ja elämäni kulkee samaa latua kuin monella muullakin ikäiselläni. Täh? En olekaan se-outo-tyttö, olen normaalikokoinen, syön normaalisti (jopa paremmin kuin moni laihdutushysterinen ikätoverini, sillä liian monella "normi"-ihmisellä liikunta palvelee tarkoitusta kalorinkulutus ja laskuri raksuttaa vaikka kyse ei ole syömishäiriöstä...vai onko?), harrastan liikuntaa mutta nautin myös lepopäivistä jolloin kuljetaan väliä makuuhuone-jääkaappi, asun kohta miehen kanssa, opiskelen, elän arkista elämää. En ihan tajua, tämä tuntuu hämmentävältä. Tai ehkä vähän pelottavaltakin, että kun kuitenkin paperien mukaan olen mielisairas, niin onko kaikki tämä pysyvää? En tykkäisi menettää yhtään komponenttia koska kaikesta kummastuksesta huolimatta rakastan tätä elämää. Niin, ja se vasta onkin. Siis että minä rakastan elämää? Kyllä, niin se vain on.

Ihossani on jälkiä, jotka eivät katoa ikinä. Ne muistuttavat ajasta, jolloin ihan tosissani ajattelin, että minun elämälläni ei ole mitään virkaa. Onneksi jaksoin yli hetkestä, olkoon arpia jos niiden ansiosta kestin hengissä, sillä nyt tuntuisi typerältä olla hukannut tämä onni vain, koska ahdisti nimenomaan hetkellisesti. Tai miten sen nyt ottaa, kyllä viiltely on aina ollut seurausta pidemmästä masennusjaksosta...mutta jaksosta. Jakso tarkoittaa, että se myös loppuu. Tulee kirkas päivä. Nyt on se päivä, jonka vuoksi kannatti jaksaa. En muista, koska olisin voinut näin hyvin - ilman että se hyvinvointi menee totaalisen överiksi.

Toki minua silloin tällöin ahdistaa - mutta viime aikoina ahdistus on ollut lähinnä syystä että hyvinvointi on vaikea asia. Mikä siinä muka on vaikeaa? Se vain on, hyväksyä nyt se, että kaikki mitä kuulen on totta. Ja se mitä minä sanon itselleni, sekin voi olla totta. Että ehkä kelpaan. Että ehkä en oikeasti ole vain diagnooseja, että olenkin ihmisyksilö, monelle tärkeä ja minullekin tärkeä. Että itsensä hyväksyminen ei ole utopia. Että kun syö, jaksaa. Että kun syö, saa lihaksia ja naisellista rasvakerrosta. Että paino nousee. Että se on hyvä asia. Että se ihminen, jota minä rakastan erilailla kuin ketään koskaan, rakastaa minua samoin takaisin. Että minulla on kohta koti, joka on oikeasti koti eikä luukku jossa majailen kämppisten riesana. Ihmeellistä.

Työmaata yhtälössä minä + pää riittää vielä vuosiksi. Mutta aika hienosti pärjään vaikka terapiatädin tuolissa vietetyt istunnotkin on loppuneet. Minulla on elämä. Minä elän sitä. Loppuviimeksi se tuntuu aika tajuttoman siistiltä.

vapauden arvon tunnistaa vasta kun sen menetti

2011-10-22T08:17:00.003+03:00

Olen vasta pikkuhiljaa ymmärtämässä miten kiva on olla vapaa! Saa keittää kahvia heti herättyään, saa tehdä asioita joita haluaa juuri siihen aikaan kun huvittaa(kuten jos sattuu nousemaan sängystä kuudelta, seitsemältä voi olla jo lenkillä), saa nauttia olostaan ja rakkaastaan nonstoppina ilman kiirettä takaisin laitokseen. Olen siis tulevassa kodissani, täällä on kotoista ja mukavaa <3 ja täällä on rakkautta! Onko ihanampaa kuin istua jalat toisen sylissä sohvalla ja puhua tärkeitä asioita, siinä hetkessä on kaikki. Tai toisessa, jolloin katsellaan tähtitaivasta pimeässä ja nauretaan minulle joka väittää kaikkien liikkuvien olevan sateliitteja. Höh, eiks ne muka oo? Nautin hetkistä, kauniista hetkistä. Kauniista sanoista ja siitä valtavasta ymmärryksestä, jota saan osakseni. Minulla on turvallinen olla.

Eilen itkin vähän. Kun kuuntelin Jenni Vartiaista. Kun minun on vieläkin hieman hankala käsittää, että ansaitsen tällaisen onnen. Kuten leffassa selitettiin, suurin onni ja suurin suru ovat molemmat ympyrän kehällä vierekkäin, on helppo lipsahtaa toisesta toiseen. Minä vähän lipsahdin. Kun on vuosikaudet uskotellut itselleen, että jonkin on aina oltava huonosti (vähintäänkin täytyy lopettaa syöminen jos muuten homma toimii, everything ok is not an option), on todella hankalaa voida näin hyvin ja olla näin onnellinen. Kun se ei tunnu ihan minun elämältäni. Ehkä olisi aika katsoa asiaa toiselta kantilta? Että ehkä nyt olisi onnen vuoro, on tässä ilotonta elämää katseltu aivan riittävän kauan.

Yyh, ensi viikonloppuna menen kotilaaksoon. Hyvin ristiriitaisin tuntemuksin, kun en ole nähnyt porukoita kuukausiin niin toisaalta on jo vähän ikävä, mutta toisaalta en suurin surminkaan haluaisi lähteä kun siellä poks pää hajoaa. Tarvittavat reppuun, yea right. Otan ystävän vinkistä vaarin enkä kerro, koska poistun maisemista, niin voin lähteä aiemmin kuin ajattelin jos ahi ahi. On se vaan kummallista, että siellä aina käy köpsästi. Mietin jo sitäkin, etten menisi jouluksi kotiin ollenkaan. Viime joulu oli totaalinen katastrofi, jota en haluaisi ottaa uusiksi. Joku siellä mättää, en tosin tiedä mikä. Jos tietäisin, ehkä olokin muuttuisi helpommaksi. Tietämättömyydessäni ahdistun muuten vain ja saan kohtauksen ja otan tarvittavan ja painun nukkumaan. Kotilaakso ei ole kiva laakso.

Kohta mies varmaan herää tähän rapinaan kun näpsyttelen näppäimiä. Jotenkin lievästi päätä puristaa, mutta eiköhän tämä päivä tästä pikkuhiljaa käynnisty. Lisää kahvia koneeseen <3

100 asiaa minusta del 2

2011-10-19T17:38:00.004+03:00

Kotona. Ihan pysyvästi, jep jep. Sairaalaelämä toivottavasti pitkäksi aikaa takana ja uudet haasteet edessä, olen vallan innoissani! En ala höpöttelemään etten enää ikinä menisi sairaalaan, se ikinä on nähty lukemattomat kerrat, mutta toivoisin että pärjäisin tällä lääkityksellä _pitkään_ kotona. Meinasi tulla mutka matkaan kun osaston ylilääkäri alkoi selittää kuinka lääkitykseni on niin massiivinen että sitä pitää vähentää, parissa päivässä olisi aikonut ajaa zyprexan nollille. No way sanoin minä. Kerrankin pidin puoleni ja pääni, sillä juuri nyt kun oloni on hetken ollut hyvä niin ei todellakaan aleta vähentelemään, hajoaisin kuitenkin viimeistään kuukauden sisään ja en nyt jaksa hajota. En yksinkertaisesti jaksa rankan kaksikuukautisen perään uutta totaaliromahdusta, joka lääkelopetuksesta saattaisi seurata. Ja niin olisin ollut sairaalassa vielä varmaan kuukauden, viikosta lääkäri puhui mutta en kylläkään usko että se olisi niin toiminut, sen verran itseäni tiedän ettei nimenomaan zyprexaan kannata koskea (kun yritin kerran itse sen lopettaa - tuloksena armotonta viiltelyä, pääsiäisenä). Liian hasardi koko ajatustus. Eli NO WAY! Ja pääsin kotiin hih.

Nyt lukijoita ei enää olekaan 70, mutta eihän aloitettua voi kesken jättää, nyt siis loput:

26. Tällä hetkellä kuuntelen Keanea. Tykkään vain hyvistä bändeistä.
27. ompelin itselleni tunikan vaikken osaa ommella
28. edelliseen ompeluyritykseeni, "hienoon" mekkoon ompelin hihan kolme kertaa väärin päin. Turha edes arvata ketuttiko, lopetin ompelemisen siihen vaikka sain joululahjaksi oman koneenkin...onneksi se oli mummon vanha niin ei niin hävettänyt lopettaa ennen kuin ehti kunnolla aloittaakaan heh
29. minulla on laaja ja ihana ystäväpiiri, mutta nykyisessä asuinkaupungissa en tunne ihmisiä kuin osastolta
30. kaikki kämppikseni ovat jostain päin Afrikkaa
31. jos olisin käynyt loppuun kaikki aloittamani yliopistokurssit, olisin varmaan jo maisteri...aloittamisia (ja lopettamisia) on paljon
32. nykyinen haaveammattini on kielenkääntäjä, ei siis tulkki vaan kirjallisuuden parissa työskentelevä kääntämisen ammattilainen.
33. aineyhdistelmäni olisi kääntäjäksi ihanteellinen, sillä luen kirjallisuutta ja englantia
34. niin, olen siis kevääksi menossa takaisin yliopistolle. Nyt kun on päämäärä heh
35. keväällä opiskelen kurssin englantia, toisen kirjallisuutta ja pari ruotsia (puoli-ilmaisia pisteitä kun ruotsini on vahvistunut huomattavasti viime aikoina syistä joita on monia)
36. olen kirjasto vakiasiakas
37. opin lukemaan 4-vuotiaana
38. olen lukenut opintojen vuoksi suuren osan kirjallisuushistorian merkkiteoksista
39. tykkään ihan tosissani Dostojevskistä
40. tarvitsisin lottovoiton selvitäkseni sairaalalaskuista...pitäisi varmaan lotota kun tarjolla olisi puoli-ilmaista rahaa. Paitsi että minun tuurillani, in my dreams...
41. Nyt vaihdoin levyä ja taustalla soi Norah Jones. As said, vain hyvät.
42. olen ylpeä hauiksistani, joissa on näkyvät lihakset. En ole enää rimpula, treeni kannattaa kun muistaa sen ravitsemuspuolenkin...
43. iltaisin juon teetä, iltapala on päivän paras ateria enkä tajua miksi jotkut välttelevät illalla syömistä. Iltapala on kivoin!
44. juuri nyt olen väsynyt mutta onnellinen sanojen varsinaisessa merkityksessä
45. kannoin kosketinsoittimeni kotoa junassa kämpille, kahdella junanvaihdolla. On siinä kantokassi mutta siis ihan hullun hommaa, eli sopii minulle hih
46. viikon päästä kannan samaisen kosketinsoittimen takaisin, sillä se ei tule mahtumaan muuttokuormaan. Niin kenen hommaa?
47. selvisin tavarakuormani kanssa sairaalasta pyörälaukkujen avulla. Se kuka on keksinyt pyörälaukut saa minulta pusun!
48. tilaan kolmea lehteä, onpas ökyä. Lehtien lukeminen on vaan niin kivaa, nämä siis ovat kuukausittain ilmestyviä.
49. en juuri koskaan lue sanomalehdestä pääkirjoitusta. En taida olla kovin valveutunut...
50. sairaalassa en juurikaan seurannut maailman menoa, kun äiti yritti keskustella talousasioista ja jostain Kreikka-jutuista olin ihan pihalla. Nyt pitäisi varmaan selvitellä itsensä kartalle...ihan noin vaan periaatteessa. Paitsi että ei huvita hih :D
51. minulla on monesti saparot, vaikka ikää mittarissa 25 ja näytän ne päässä juurikin siltä että tupakkaostoksilla kysytään epäilevästi paperit
52. olen polttanut yli neljä vuotta ja määrä on kasvanut koko ajan, nykyään en jaksa enää edes haaveilla että lopettaisin, tai edes vähentäisin
53. pöydälläni on nutridrink-putilo, jonka otan huomenna junaevääksi. Se on hei niinko täyspainoinen, leikkiruokaa. Sairaalassa join niitä pitkään, mutta parisen viikkoa sitten aloin syömään ja lopetin mokomat turhakkeet. Yksi pullo jäi ja se olkoon siis junaeväs.
54. viikonlopun vietän tulevassa kodissani
55. lempivärini on pinkki, minulla on paljon pinkkejä asioita (kuten takki, reppu, pipo, huivi, toppeja, pyyhe jne.) yritän olla laittamatta kaikkia päälle yhtäaikaa etteivät vastaantulijat saisi pinkki-ähkyä
56. kahvilassa juon mieluiten kanelilaten, käyn täällä vain siinä kahvilassa josta sitä saa
57. en erityisemmin inhoa mitään, olen aika lammas
58. psykologi ei löytänyt minusta mitään selkeää persoonallisuushäiriötä, mikä helpotus!
59. pidän kuplamuovin poksauttelusta, en ymmärrä mikä siinä kiehtoo...
60. osaan soittaa myös kitaraa
61. teininä minulla oli sähkökitara, mutta lopetin kitaratunnit kesken kosken jaksanut kantaa sitä laukussa tunnille ja takaisin, great reason. Mutta puolustaudun sanomalla, että se oli painava laukku!
62. tykkään light-limuista vaikka aspartaamin nauttiminen tekee vatsani kipeäksi
63. en tiedä tykkäisinkö sokerilimsoista koska en ole koettanut, uu nestemäisiä kaloreita iik ja silmien pyörittelyä, eipä tuo enää olisi mikään juttu joten ehkä kokeilen.
64. ai niin paitsi olenpas juonut vanilija-kokista ja se on sokerista. Haha!
65. minulla on sykemittari mutten jaksa käyttää sitä. Ostin sen jotta voisin vahtia sykettäni aikana, jolloin se tapasi nousta treenissä 180 hujakoille. Can be dangerous, joten piti seurata. Nyt en edes tiedä paljonko treenisykkeeni on, ehkä otan sen ensi treeniin mukaan
66. jatkohoitonani saan käydä sairaalalla salilla, taideterapiassa, fyssarilla ja jonkun kerran vielä hoitajallakin. Ai että tukevat tukitoimet?
67. Mummoni täyttää 70 ensi viikolla mutta minä en lähde juhliin, hyi minua
68. en erityisemmin innostu sukujuhlista
69. eipäs kun inhoampas jotain, inhoan perinteisiä häitä! Kaikki se sukkanauhatouhu ja morsiamenryöstö ja yyh, en tykkää yhtään. Onneksi poikaystäväni on samalla kannalla heh.
70. lääkekaapissani on neljää rauhoittavaa, vaikka bentsot on minulta kielletty. No en oikeasti syö niitä kun en kerran saa, mutten viitsi poiskaan heittää - jos tulee emergency situation
71. rakastan lautapelejä!
72. Trivial Pursuit on paras, voitin monta osaston hoitajaa siinä. Tiedän kummallisia asioita, myönnetään
73. edellisellä sairaalajaksolla pelasimme niin paljon TP:tä, että lopulta joka toisen kysymyksen kohdalla täytyi sanoa "kysytty"
74. kirjahyllyni häpeäpilkku on Remeksen 6/12 sillä se ei edes ole minun vaan siskon, en pidä dekkareista
75. kirjahyllystäni löytyy onneksi myös hyviä kirjoja, kuten ikisuosikkini Marya Hornbacherin Madness
76. minulla on erikseen syömishäiriö/kaksisuuntainen - osasto kirjahyllyssäni, olen lukenut kumpaisestakin aiheesta aivan valtavasti, ja jos bongaan jonkun mielenkiintoiselta kuulostavan niin luultavasti ostan vaikka en tiedä mitä uutta tietoa kummastakaan taudista voisin vielä mahdollisesti saada...
77. lempimeikkini on valkoinen rajauskynä.
78. minulla on silmälasit ja ilman niitä olen puolisokea, vahvuutta molemmissa linsseissä yli -5.0
79. pyöräilen aina ilman kypärää, vaikka minulla on kypärä. Typerää touhua, indeed
80. lainasin poikaystäväni muuttolaatikoita, ne jäivät minulle, ja nyt pakkaan ne uudestaan täyteen kun muutan takaisin...tuuliviiri, minäkö?
81. ulkona sataa, just to mention
82. miksi pyykkikori on aina täynnä, vaikka juuri pesin monta koneellista?
83. kirjoittelen yhä syömishäiriö-foorumilla vaikka en oikein tiedä lukeudunko enää häiriöisiin. Olen semisti ehkä vielä ajatustasolla työtä tekemässä, mutta käytännössä olen fiksu, hyvä minä.
84. sain lahjaksi suoristusraudan, ajattelin illalla kokeilla miltä näytän suorahiuksisena
85. onpas vaikeaa puhua itsestään sata asiaa, en meinaa enää keksiä
86. minulla on Kielo-kalevalakoruriipus ja saman sarjan korvikset. Tykkään <3
87. ala-asteella harrastin telinevoimistelua, kisoissa olin tosin vain avustaja kun en ollut siinä oikein hyvä. Enkä tarpeeksi rohkea.
89. en osaa heiluttaa korviani, mutta siskonipa osaa, ja isä kans! Niillä on joku rakenteellinen ero ihan varmasti, en tajua...
90. en myöskään saa kieltäni rullalle, en osaa mitään tällaisia hienoja kehuskelujuttuja
91. olen tanssinut balettia, jazzia, hiphoppia, irlantilaista...mutta juuri nyt en tanssi mitään, enkä luultavasti lähitulevaisuudessakaan sillä ei ole rahaa tanssitunteihin
92. kun aloitin tanssin akillesjänteeni tulehtui siitä varpaallenousujen määrästä. Kortisonipistoksilla se hoidettiin, eikä oikeen saanu tanssia. Höh.
93. olen tanssinut myös varvastossuilla, mutta nyt nilkkani ovat niin ruosteessa etten aika varmasti pääse edes varpaille. Sitä paitsi se sattuu!
94. lempiaineeni koulussa oli...hmm...tykkäsin kaikesta, en osaa sanoa. Lukiossa parasta oli ehkä filosofia ja kuvis. Etenkin pimiötyöskentely ah!
95. lempipianokappaleeni ovat tällä hetkellä "Heart asks pleasure first" ja Bachin "Air" (apua jos se ei ollutkaan Bach vaan joku ihan muu niin häpeän silmät päästäni)
96. syön laktoositonta ruokaa, minulla on sekundaarinen laktoosi-intoleranssi eli omaa tyhmyyttä hankittu syömällä surkeasti, laktoosinhajottajat tuhoutuneet, mutta tilanne saattaa parantua kun syön taas :)
97. siitä huolimatta etten saisi, söin äskön suklaavanukasta jossa ei kyllä ollut laktoosittomuudesta tietoakaan. Katsotaanpa kuinka kipeäksi tulen...
98. käteni ovat alhaalta ylös asti viiltoarpien peitossa, vaikka en periaatteessa tykkää katumisesta niin kyllä, sitä minä vähän kadun
99. lempielokuvani kaikki arvaavat, se niinkostas näkyy täs joka puolella. Toinen hyvä on Hero, se on ehkä visuaalisesti kaunein elokuva ikinä.
100. salaisuus joka on kohta totta: muutan poikaystäväni kanssa yhteen joulukuussa

No nyt on ehkä megapostauksien postaus, mutta tässä siis minua, johan meni aikaakin :)! Huh, olen tupakan tarpeessa...

100 asiaa minusta del 1

2011-10-17T13:02:00.003+03:00

No niin, lupasin jotain ekstraa kun lukijoita on 70 eli tervetuloa vaan Uggla ja terkkuja kaikille muillekin hihi. Jossain blogissa törmäsin tällaiseen "100 asiaa minusta" - postaukseen joten otanpas siitä mallia ja tutustutan teitä itseeni vähän tarkemmin, useammassa osassa tosin kosk kuka jaksaa kirjoittaa sata asiaa kerralla, not me. Aloitetaan nyt vaikka neljäsosalla, kun aikaa on rajatusti. Eli näin:

1. Olen pitänyt tätä blogia vuodesta 2009
2. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja olen toipumassa anoreksiasta (niinko kukaan ei olisi tiennyt heh)
3. minulla on syntymäpäivä elokuussa
4. olen seurustellut 4kk, kylläpä aika rientää...
5. minulla on pikkusisko
6. pikkusiskoni on 22 ja käy töissä
7. minä en käy töissä, olen eläkkeellä
8. käyn eläkeläiskahveilla ystävälläni joka myös on eläkeläinen. Siihen kuuluu yleensä myös pulla. Pus ystävä <3
9. olen elämäni aikana harrastanut vaikka mitä, sillä olen varsinainen tuuliviiri enkä oikein osaa sitoutua...
10. olen soittanut pianoa 4-vuotiaasta. Osaan kai jotain, tai ainakin tykkään siitä. Tämä on siis pitkäaikaisin harrastukseni.
11. Laulan kuorossa
12. olin lapsi- ja nuorisoteatterissa ja näyttelin aina poikaa kun minulla oli lyhyet hiukset
13. yhden kerran sain tyttöroolin kun kasvatin pitkät kiharat, sain olla Pikku Heidin Klaara, se joka istuu pyörätuolissa
14. nytkin minulla on kiharapehko, jota useampi ihminen on luullut luonnolliseksi mutta kampaajalta nämä ovat. Tumma permanenttitukka.
15. olen pitänyt pyhäkoulua lapsille vuosia. Se oli kivaa!
16. kertasin yläasteella yhden luokan kun olin niin pitkään sairaalassa (mikä yllätys että psykiatrisella...)
17. olen maalannut itse seinälläni roikkuvat taulut
18. olen opiskellut maalariksi, keskeytin opinnot puolen vuoden jälkeen. Not my cup of tea.
19. lukioaikana kuljin koulumatkani junalla. En halunnut kotikaupunkini lukioon koska se oli homeessa yök.
20. pelasin nuorena sulkapalloa kilpaa n.7 vuotta. Tykkäisin kovasti pelata vieläkin, mutta se käy liikaa selälle...tai en tiedä nyt kun en ole koettanut haha
21. pahimpina anoreksia-aikoinani kävelin ihan sairaalloisia matkoja päivässä koska muuta liikuntaa en voinut harrastaa kun tärisin lääkkeistä ja energiapuutoksesta niin runsaasti
22. osaan neuloa ja neulon paljon, mutta virkkaamista en tajua ollenkaan
23. puhun viittä kieltä kohtuullisen sujuvasti
24. minulla pitää aina olla kello ranteessa, mutta pidän sitä oikeassa kädessä toisin kun yleensä
25. olen alkanut juosta jälleen, ihme kyllä että se kulkee näillä tervakeuhkoilla...

Nyt pitää lähteä, treeni kutsuu mutta jatkan tässä kun ehdin, huomenna varmaan. Vaatteet vaihtoon ja lenkille!

uudet popot ja höpöhöpö

2011-10-16T09:45:00.003+03:00

Uudet kengät, kunnon talvikäytöön tarkoitetut korolla ja pitävällä pohjalla varustetut popot. Ja villasukka mahtuu sisään jee! Pitää lähteä tänään johonkin jossa saan käyttää niitä hihi. Pitänee pitää rauhallisempi päivä kun eilen tai oikeasti kohta olen burned out, eilen puuhailin lähes ilta kymmeneen kaikkea mahdollista. Siivousta, roskapussien täyttöä, pyykinpesua, ja tuli käytyä avannollakin joka luonnollisesti vielä on auki, mutta lämpötilaltaan merivesi oli 7 asteista. Skönt! Kun menin ensimmäisen kerran uimaan salpautui henki hups, en saanut happea hetkeen lainkaan kun vähän kirpaisi. Hassua, en muista että avannossa olisi käynyt niin että hengitys lakkaa. Liian pitkä tauko.

Heräsin vasta kahdeksalta, minulle se on myöhään. Mukavaa vain, aamuiksi on niin hankala kehitellä mitään kun ulkonakin on pilkkopimeää. Katsoin aamupäivällä loistavan elokuvan nimeltä "I rymden finns inga känslor", ruotsinkielinen elokuva mutta otin avuksi tekstityksen englanniksi, suomeksi ei ollut. Elokuva tuli yhden lempilehteni mukana jota en voinut kaupassa vastustaa (Topp hälsa). Täällä ruotsinkielisellä alueella asuessa on kyllä se etu, että kaupassa on kaikki Ruotsinkin lehdet, joista moni on paljon parempi kuin suomalaiset vastineensa. Kohta niitä ei enää ole tarjolla kun muutan takaisin supisuomenkieliseen kaupunkiin. Ilmottauduin huvikseni yliopistolle kielikeskuksen parille ruotsin kurssille, ihan sillä että saisin helposti pisteitä kun olen nyt tuota svenskaani treenannut heh. Osastolla tulee puhuttua paljon ruotsia muiden potilaiden kanssa, välillä hoitajillekin kun osalle se on ykköskieli. Ja kaikki informaatio on ossalla kahdella kielellä, kansilan ovessakin lukee yläpuolella kansli ja sitten vasta kanslia, sekä ovessa avdelning X, osasto X. Ihan hassutusta.

Niin takaisin siihen elokuvaan, se kertoi pojasta nimeltä Simon jolla on Asperger ja joka asuu yhdessä veljensä kanssa. Veljen tyttöystävä ei kestä Simonin sairautta ja muuttaa pois, jolloin Simon alkaa etsiä tieteellisin tutkimuksin veljelleen uutta tyttöystävää jotta kaikki palaisi ennalleen ja kotona olisi joku tiskaamassa. Simon ei oikein ymmärrä ihmissuhteita ja tuloksena on aikamoinen katastrofi, joka sai nauramaan ääneen. Elokuva oli oikein lämminhenkinen ja näyttelijät loistavia. Kyllä naapurissa osataan, sanoo hän joka ei koskaan ole oikein ollut suomileffojen ystävä. Ainut ei-ahdistava suomifilmi jonka olen nähnyt oli varmaan FC Venus mutta se oli muuten vaan kökkö hih. Niin ja joo, Suden vuosi oli kyllä oikeasti todella hieno, se on minulla omanakin - voisinpa katsoa perään ja pitää elokuvapäivän.

Minulle ja syömishäiriölle näyttää tulleen ero. Totaalinen vuoden break-up, sillä sitä ei ole näkynyt nurkassa vaanimassa aikoihin. En ole surullinen kylläkään, helpottunut sitäkin enemmän. Oli jo aikakin, hivuttavassa suhteessa tuli elettyä se 14 vuotta...aika hömelö olo etten aiemmin tajunnut kuinka paljon kivampaa on näin, ilman niskaan huohottavaa hirviötä, joka kaiken hyvän lisäksi on vain oman pään sisällä ja yrittää kontrolloida joka askelta säännöin ja rangaistuksin. Urg, ai kauhia. Mutta siis joo, eilenkin söin kaksi lämmintä ateriaa aivan kuin osastolla, aikataulutus oli erilainen mutta sillä nyt ei ole pienintäkään merkitystä. Ja koska teki mieli, ostin kahville makean asian. Kaikenlaista, ja tästä kaikesta olen pelkästään iloinen ja ylpeä sillä kyllä, kauan vakuutin itselleni että byhyy kun en osaa, mutta oikeasti osaankin kun vaan tahdon. Mahtava homma. Eikä siinä vielä kaikki, vaaka on roskakorissa. Koska se oli muutenkin rikki, näytti mitä sattuu, kerrankin kolminumeroista lukua vaikka aamulla katsoessani painoa oli reilusti yli puolet vähemmän. Nauratti moinen, tajusin olla ottamatta todesta vaikka siis uu sehän se suurin pelko on että kaksinkertaiseksi yhdestä ateriasta. Näh, ei ihan mene niin tämä juttu. Niin sellaista vaakaa en tarvitse, enkä oikeastaan minkään muunkaanlaista.

Tänään ei oikein huvita mikään puuha, sain tekemisähkyn eilen. Ehkä käyn vielä kiertämässä sen kirpparin kun se on tuossa melkein pihassa. Että saan hih pistää uudet popot jalkaan. Mutta se on juuri sunnuntain idea että tekemistä ei tarvita, kunhan hengailee. Kävelyllekään en viitsi lähteä kun on tullut liikuttua tällä viikolla reippaasti, tänään on välipäivä koska pelkkä treeni ei kehitä, lepoa lihaksille niin kasvavat nekin ystäväiseni. Ensi viikolla ajattelin maanantaina juosta (osastolla on yhteinen juoksulenkki halukkaille hoitajien kanssa, koska juokseminen kuulemma auttaa ahdistukseen, upean monipuolinen näkemys hoitomenetelmistä!), tiistaina joogata tai käydä salilla (riippuen siitä jaksanko pyöräillä keskustaan), keskiviikkona olisi normisti salipäivä mutta nyt saattaa olla että minut kirjataan silloin ulos osastolta joten treeni jää väliin, torstaina lähden varmaan entiseen kotikaupunkiin joten päivä menee junassa, lenkkarit mukaan niin perjantaina voisin sitten käväistä lenkin. Jatkossa minulle kirjoitetaan lähete sairaalan liikuntapuolelle joten voin käydä siellä treenaamassa niin kauan kun täällä asun, se jos mikä kuulostaa hienolta, ei tarvitse maksaa mistään ihmemegasalista turhan takia. Jatkossa en sitten tiedäkään missä ja miten harrastan, luultavasti jollain edullisella jäsenyyssalilla. Voisi houkutella siskon samalle salille niin saisi käydä yhdessä. Tosin ainut että sisko inhoaa kuntosaliharjoittelua, hih. Mutta jumpat on kivoja nekin, ja vähintään yhtä tehokkaita.

Höpöhöpö höpötystä. Rentoilen täällä olohousuissa, mutta nyt voisi vähän piristyä, pukeutua, suihkaista lempituoksua ja lähteä ulkoilmaan. Rentouttavaa sunnuntaipäivää te kaikki 69! (jos joku kaunis päivä lukijoita on 70 niin teen jonkun erikoispostauksen, katsotaan tuleeko se aika vielä ja hymiö)

uutta uutta

2011-10-15T20:01:00.000+03:00

huomaa että minulla käy aika pitkäksi...uusi ulkoasu olkaatte hyvät

arkista aherrusta

2011-10-15T12:14:00.002+03:00

Hahaa olen ollut ahkera, voi hyvä aika miten olen ollut ahkera. Siivosin vaatekaapin ja pakkasin kaiken, mitä en yksinkertaisesti tule enää käyttämään syystä tai toisesta, siististi muovisäkkeihin ja kuskasin SPR:lle. Kaksi valtavaa muovipussia lähti, mutta varmaan toinen samanmoinen jäi hih. Kirpputoriharrastus kerryttää vaatevarantoja kiitettävästi...mutta nyt on helpottunut olo kun osasta pääsin eroon. Niin, ja pesin ne kesävaatteet ja oli siinä muutakin. Pyykkikorin pohja ei vielä näy, koska siellä on lakanoita odottamassa pesukoneeseen pääsyä, mutta sentään vaatevuori on nyt pyykätty. Ja siis kellohan ei ole vielä puolta yhtä, mutta olen myös käynyt etsimässä talvikenkiä kirpparilta (tyhjin käsin lähdin eli en löytänyt), laittanut ruokaa (pastaa chilitomaattikastikkeessa) ja niin, vienyt ne vaatteet sinne SPR:lle. Ahkera tyttö, mitalin ansaitsisin. Virtaa siis riittää, mutta nyt hengähdän hetken ettei mene ihan överiksi niin, että ensi viikon olen sitten petipotilas kun oli vähän rankka loma hehe.

Jotenkin mielenkiintoista, että siitä, että tekee asioita voi tulla näin hyvä mieli. Tai siis että miksi aina pitää olla tuottoisa-ahkera ennenkuin voi taputtaa itseään päälaelle? Miksi pelkästä olemisesta tulee agitaatio ties mikä ahdistus? Ei aina voi olla tekemässä, pitäisi osata olla. Olen siinä vähän huono, mutta laitosolosuhteet ovat kyllä opettaneet - että musiikinkuuntelu käy tekemisestä moneksi tunniksi per päivä. Ehkä tämän päivän touhutäteily on vain ymmärrettävää vastapainoa sille, etten ole viime kuukausina tehnyt käytännössä juuri mitään. Paitsi hoitautunut, kyllä sekin työstä käy.

Nauratti ja ällötti yhtä aikaa kun menin sinne kirpparille viemään vaatteita ja pussieni kanssa huom. olohousut ja verkkatakki ylläni kävelin, niin joku inha mies vihelsi perään ja "kehui" takamustani. Ei morjens, siis kyllä sillä oli joku outo fiksaatio kun siis olin niin resupekka ja raahasin hiki päässä niitä pusseja, kaikkea muuta kuin naisellisena. Yök, inhottavaa. Ja naurettavaa kylläkin, vai että oikein takapuoli. Noh, kai se on positiivista että on takapuoli mistä huudella haha. Otan huumorilla ja pistän suuhun palan suklaata, ei moisesta jaksa suuttua.

Mutta ne talvikengät, ongelmahan tässä tulee kun kohta tennarikelit on ohi. Ja sitäpaitsi tykkään enemmän saappaista, tämä on tätä illu-on-nainen-löydön seurausta. Ihme hame-saapastelija minusta onkin tullut, tosin tänään en ole viitsinyt panostaa mutta jos kaupungille lähden (katselemaan niitä kenkiä vaikka oikeasti olen köyhälistöä...) niin kevyt meikki ja kivat vaatteet tacks. Täällä nykyisessä oleskelukaupungissani ihmiset pukeutuvat kaupungille, entisessä sai mennä verkkareissa keskustaan mutta täällä ei tulisi mieleenkään. Oikeasti pukeutuminen on mukavaa, ja sitäpaitsi miksi ihmeessä minulla olisi niin tuhottomasti vaatteita jos en ikinään niitä käyttäisi.

Mutta joo, kyllä täällä kotonakin vielä puuhaa riittää kun inventoroitavaa tavaraa on yhä jäljellä, en aio muuttaa täältä mitään mitä en oikeasti tarvitse. Ja sitäpaitsi muutan kohteeseen jossa ei juurikaan ylimääräistä tilaa kaikille tavaroilleni ole, raakata pitää. Mutta ei siitä sen enempää, en vielä aio suuresti huudella muuttojutuista koska se ei ole sataprosenttisen varmaa. Ehkä 98. Ensi viikonloppuna varmistuu ja sitten voin sanoa äänen sen, mitä nyt vain vihjailen. Onhan tämä vähän huvittavaa muuttaa ensin kovalla melulla yhteen paikkaan, käydä kaksi viikkoa koulua, joutua sairaalaan, lopettaa koulu ja muuttaa huomattavasti vähemmin äänin takaisin kaupunkiin josta lähti. Hah ei voi muuta sanoa. Olen minä yksi taulapää, tai ehkä ennemmin tuuliviiri. Kuten sanoin isälle, jos tekee virheitä pitää niitä osata myös oikaista. Nyt minä oikaisen. Eihän minun pitänyt enää koskaan opiskella yliopistossakaan, mutta niin vain ilmottauduin kevään kursseille (kun pitäähän sitä jotain tekemistä olla...). Huokaus, toinen, kolmas. Nöyränä naisena takaisin, hattu kourassa ilmottautumaan jälleen läsnäolevaksi. Onneksi minulla on olemassa taito nauraa itselleni joten sanon vain että hymiö ja kohautan olkiani. Sattuuhan sitä.

Tässä postauksessa ei ole päätä eikä häntää, tai siis lähinnä asiasisältö on täysi nolla. Ei ketään varmaan kiinnosta, mutta tässä nyt pieni kurkistus arkeeni jälleen. Olen huomioinut, että aina kun minulla menee hyvin ajattelen ettei ketään kiinnosta siitä kuulla, mutta tätähän tämä peruselämä on ettei suurta draamaa tarvitse koko ajan olla ilmassa. No jep, selitys saa nyt loppua ja alan valmistautua kaupunkireissuun. Kenkäostoksille, yök. Kaupoissa asioiminen tuntuu inhalta kun on tottunut löytään kengät parilla eurolla kirpparilta. No can do, here I go.

palkintopostaus ja vähän muutakin

2011-10-14T16:12:00.002+03:00

No niin, nyt vihdoin tämä: sain tunnnustuksen Ugglalta, kiitos kovasti!

Asiaanhan kuuluu:
1. Kiittää tunnustuksen antajaa.
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta.
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään.

En millään kykene antamaan tätä kahdeksalle, sillä haluan palkita ajatuksella. Ensimmäisenä mieleen tuli Pia/Placida, joka on paitsi rakas ystäväni myös urhea taistelija, joka kertoo elämänsä arjesta masennuksen varjossa. Ole hyvä kultainen <3. Toisena voisin palkita Valeriaanan, tosin tähän lyyriseen ja kauniiseen blogiin ei välttämättä sovi vastata tällaiseen haasteeseen mutta pus silti sinne ja palkinto matkaan! Siihen se sitten loppuikin, tällä kertaa näin. Luenhan minä montaa muutakin mutta olen nyt kitsaalla päällä hih.

Sitten ne kahdeksan satunnaista asiaa:
1. kuuntelen parhaillaan KT Tunstallia
2. olen lämmitellyt uudestaan astangajoogaharrastusta
3. olen ollut elämäni aikana sairaalassa n. 15 kertaa - psykiatrisella haha
4. minulla on ihana Dolce Gusto-kahvinappi-kahvinkeitin. Enkä sitten muuta omistakaan joten joudun juomaan sikamaisen kallista kahvia ko ne napit niinko maksaa...
5. pöydällä tuoksuu tuore basilika koska minä aion jälleen alkaa kokiksi. Eipä ole sitä lajia tullut harrastettua...ööh, noh, pitkään aikaan
6. tein viikolla psykologiset testit johon kuului mm. 562 ruotsinkielistä persoonallisuutta määrittävää kysymystä
7. siskoni mukaan tyylini on muuttunut huomattavasti naisellisemmaksi sen jälkeen kun aloin seurustella. True indeed, olohousuissa yliopistolle on mennyttä elämää.
8. pyykkikorini on täynnä likaisia kesävaatteita - kuka niitä jaksaa pestä kun eivät ole enää käytössä. Pitäisi. Mutta pitäisi kaikkea muutakin ni näh, ketä huvittaa.

That's it mut ei vielä huvita lopettaa tätä postausta kauniiseen pakettiin joten:

--------------------------------

Olen lomalla, eka kertaa yksin kotona koko viikonlopun sitten sairaalaan kirjautumiseni. Tämä on outoa mutta mukavaa, saa juoda kahvia kun huvittaa ja kuunnella musiikkia ja ei ole kiire yhtään mihinkään. Skönt! Muutenkin voin aivan erittäin hyvin kyllä juu. En siis liian hyvin, vaan sopivasti. Viikon päivät olo on ollut normaali, minämäinen. Ja tiddidii: jos suunnitelma toteutuu eikä ylilääkäri väitä vastaan, pääsen keskiviikkona kotiin. Hip hip!

Ja sitten muutan, ehkä jo joulukuussa, takaisin entiseen kotikaupunkiini. Joka ei siis kohta ole entinen vaan nykyinen. Tykkään. Asuntoasia nyt on vielä avoin, mutta on tässä suunnitelmia, on toki. En kerrokaan, hihi. Tänään oli huvitus kun ystävä lähetti viestiä että onko maailma kaatunut kun minusta ei kuulu että huolehtii kovin ja nauroin melkein ääneen kun huvitti niin, että siis täysin päinvastoin, hienosti menee ja huolelle stoppi saman tien. Hirveä kiirevauhtiviikko, joka päivälle sata asiaa. Ensi viikkokin on ihan pätkä vain kun maanantaina menen vasta takaisin ja sitten ehkä jo keskiviikkona hemma bäst. Sitten käyn jälkipoliklinisesti tapaamassa lääkäriä ja hoitajaa aina välillä, taideterapiassa ja liikuntajutuissa sairaalalla ja fyssarilla kans. Ettei niinko tule niin tylsää että pitää kehittää ihme äksöniä sekoilemalla omiaan, heh.

Että semmoista. Tulee hehtaaripostaus niin olkoon tässä, terkkuja illulasta jossa on mukavan kotoista (ja sekaista, pitikö tämä viikonloppu muka pyhittää siivoukselle?).

bipo I

2011-10-07T12:38:00.004+03:00

Huh ja hoh. Rankka viikko takana, vaikeita päiviä ja vaikeita iltoja, pyörä pyörähtänyt jälleen toiseen suuntaan. Paitsi nyt, nyt on hyvä sillä on loma ja kohta entiseen kotikaupunkiin kainaloterapiaan. Ahdistus palasi kuvaan ja masennuslääke otettiin takaisin. Tällä hetkellä syön siis litoa, zyprexaa, remeronia ja tarvittaessani truxalia. Kemikaalicoctail, hehe. Mutta jos tämän seurauksena voisin jatkossa samoin kun nyt, nyt kun on hyvä hetki ja ahdistus tuntuu kaukaiselta, niin kyllä kiitos kaikki pillerit naps naps.

Ja sitten. Kyllä. Se, mitä pelkäsin on nyt mustaa valkoisella. Tein Youngin maniatestin ja sen tuloksen perusteella minulla on uusi diagnoosi: bipolaarihäiriö tyyppi I. Eli siis huh huh, rankkaa tavaraa. Eli siis tämähän on nyt sitten selitys minusta ja käytöksestäni diagnostisin kriteerein: kaksisuuntainen jossa esiintyy sekä masennusjaksoja että manioita. Ei siis mitään hypotusta, vaan ihan oikeasti manian puolelle mennään. Tuntuu vähintäänkin oudolta, siltä että taidan ihan tosissaan olla vakavasti sairas. Sillä ykkönen ei ole mikään hassu pikku merkintä paperissa, sillä on seurauksensa. Se seuraa minua hautaan. Ykkönen ei katoa, ei parane, ei mene pois. Jaksot seuraavat toisiaan, lääkitys auttaa, mutta ei ole takeita siitä että koskaan olisin esimerkiksi täysin työkykyinen. Tai puhettakaan siitä, että minulla joskus olisi lapsia. On kai se aika iso juttu.

Sitten mukavampiin asioihin, nimittäin minä syön taas haha. Olen syönyt hyvin koko viikon, paremmin kuin kuukausiin. Ja nyt huomannut, että nälkä on ihan koko ajan, siis voisin vaan syödä ja syödä, mikä taitaa olla nälkiintymiskauden jälkeen aika tavallista. Ja painokin on kivunnut mukavasti ylöspäin, nyt tosin hormonaaliset seikat varmaan vähän kaunistaa lukemia mutta alimman alipainorajan yli ollaan jo tultu. Ja tuntuu ihan tajuttoman hyvältä! Sillä olen treenannutkin ahkerasti ja lihaksia tässä alkaa varmaan tulla, mahtava homma. Minulla on liikuntaohjelma fyssarin kanssa laadittu, johon kuuluu juoksua, astangaa, salitreeni pari kertaa viikossa ja välipäivät viikonloppuna jolloin vaan myssaan ja lepään. Tällä viikolla tosin salilla kävin vain kerran, kun tänään ei huvittanut niin meninkin vaan kävelylle. Eli osaan joustaa toki. Tosin poltin totaalisesti käämini kun keskiviikkona tein vähän kevyemmän salitreenin lähinnä yläkropalle kun jalat oli astangan venytyksistä lievästi träningsvärkkiset, niin illalla tupakkahuoneessa mies joka oli samaan aikaan salilla kanssani alkoi selittää että "sun pitää treenata kovempaa se auttaa ahdistukseen treenaat kovempaa ja pakotat ittes sinne salille" - AAARGH! Teki mieli avautua vähän siitä kuinka monta vuotta olen itseni pakottanut ja kuinka mun tänhetkinen treeni on täysin oma asiani ja jos treenaisin kovempaa menisin fyysisesti paskaksi ja mä haen treenistä hyvää oloa, true, mutta mulle riittää JUST SE MITÄ TEEN! En sanonut mitään. Hymistelin ja karkasin tilanteesta kiehumaan huoneeseeni. Ja toki mielessä pyöri, että pitäisi oikeastikkin treenata kovempaa. Blaablaa. Monen tunnin rääkkitreenit on mun kohdaltani ohi, sillä liikun pysyäkseni kunnossa, en kuihtuakseni kokoon. Nih.

Muuten osastolla on tylsää. Kaikki kivat ihmiset on lähteneet kotiin. Ratkon sudokuja ja neulon. Mummomeininki. Ensi viikolla tosin jatkuu psykologiset testit, katsotaan saanko vielä jonkun ihka uuden kivan pikku diagnoosin eh heh. Epäilen, eiköhän tässä olisi jo tarpeeksi sulattelemista yhdelle ihmiselle tässä ykkösessä. Ja se kyllä selittää aika lailla kaiken, jos jotain niin epävakaa persoonallisuus on mahdollinen sillä se sekoittuu usein bipoon ja saattaa esiintyä yhtä aikaa. Ja joo, kyllä minä sen kriteerit täytän, paitsi että ihmissuhteeni ovat terveitä, epätervettä on vain suhde itseeni. Kun usein olen aivan pihalla siitä, kuka ja mikä ja mitä - siis minä. Että mitä ihmettä. Tosin olen niin pitkään ollut vain kahdella jalalla kulkeva mania tai masennus tai syömishäiriö että ei kai ihme että se-oikea-minä on vähän hukassa. Nooh, tämä selvinnee.

Nääh, vielä pari tuntia ennenkuin pääsen matkaan. Toivon itselleni hyvää ja rakkaudentäyteistä viikonloppua, yritän ottaa vähän rennommin kun viimeksi vierailullani, tapaan vain siskoa ja paria ystävää ja muuten sitä kainaloterapiaa ja hui ehkä tapaan myös miehen äidin. Kivaa. Maanantaina vasta takaisin laitokseen, pariin viikkoon ei vielä puhuta kotiutuksesta mutta katsellaan miten tämä olotila tästä kehittyy, nyt ihanan rauhaisa olo ja jee, tätä olen kaivannut. Rauhaa. Nyt on se.

PS. huomasin että sain palkinnon, suurkiitos siitä, liitän sen ja runsaammat kiitokset kun seuraavan kerran ehdin keskittyä postaamaan :)

aika parantaa haavoja mutta rakkaus on laastari

2011-10-02T16:17:00.003+03:00

Itken. Ilosta. Ihana viikonloppu, ja loppuelämäni kannalta ehkä merkityksellisin. Sillä minä olen päättänyt, että jos tällaisenaan olen rakastettava, jos saan jatkuvasti kuulla ulkonäöstäni pelkkää positiivista, jos ja kun minulla ihan oikeasti on kaikkea mitä toivoa saattaa (rakkautta, rakkautta ja rakkautta), miksi ihmeessä syömishäiriöllä olisi tässä kuviossa jotain tilaa? Joten minä olen päättänyt parantua. Olen päättänyt syödä. Olen päättänyt voida niin hyvin, ettei minun ikinä enää tarvitse pelätä että hukkaan rakastamisen taidon nälkämaahan. Ja ei, tämä ei ole maniatekstiä suuruudenhulluine kuvitelmineen. Tämä on totta.

Elämääni tuli ihminen, joka tietämättään pelastaa minut itseltäni. Ja pidemmän päälle kun aikaa kuluu, se ihminen ei ole toinen vaan se asuu minussa sisällä. Ihan syvällä sisimmässäni olen se ihminen, joka olen tänä viikonloppuna ollut. En se, joka näykkii lihakastiketta osaston ruokalassa ja skippaa nutridrinkkejä. Enää en valehtele, sillä minä paranen. Rauhassa, kestävästi. Ja myönnän, että olen kirjoittanut saman suuntaisia tekstejä monta vuotta säännöllisin väliajoin tähän blogiin, mutta nyt olen aivan oikeasti tosissani - enkai muuten vuodattaisi kyyneliä pelkästään siksi, että päässäni on tapahnut joku mystinen naps joka yksinkertaisesti on kääntänyt ajatusmallini ja kehonkuvani nurinkurin. Että ehkä olenkin ihan nätti, ehkä jopa kaunis. Että ehkä parin lisäkilon jälkeen olisin yhä minä, yhä ihan nätti. Että kun jaksaisin, psyykeeni ei ehkä niin heittelisi. Että minulla saa olla elämä, jonka ei tarvitse perustua jatkuvaan itsen satuttamiseen keinolla tai toisella. Minä ajattelin elää ihan oikeasti, en piilossa anoreksiaviitan alla. Ja olen aivan tajuttoman ylpeä itsestäni että kirjoitan näin, sillä tämä on totta. Ei maniavalhetta, ei kuvitelmaa, ei illusiota, ei pelkkää haavetta. Haaveilen toki, mutta haaveeni ovat kaikkea muuta kuin anoreksiahaaveita. Oma mies. Oma talo. Oma elämä. Se ei ole liikaa vaadittu, se on täysin mahdollista.

Joten tämä taitaa olla pitkästä aikaa paluu minuksi. Paluu minun elämääni. Paluu anoreksian ihmelandiasta jossa perunat vastaavat vihollisleiriä ja nälkä on suurin voitto. Ei vittuakaan kiinnosta, haha. Vasta osastolle palattuani näen, pystynkö tähän oikeasti, niissä olosuhteissa. Mutta yritän. Kun on se melkein-oikein. Se on alkutavoite. Itken ilosta ja kiitollisuudesta ihmiselle, joka ei tiedä miten valtavan mullistuksen hän on elämässäni saanut aikaan. Aika parantaa haavoja, mutta rakkaus on perhoslaastari joka liimaa haavanreunat umpeen. Ja mitä pidempään rakastaa, sitä tiukemin haavat arpeutuvat, vaalenevat, ja katoavat. Ei tähän tarvitse mitään lisätä. Minä palaan elämään.

eipä ihmeitä

2011-10-01T07:58:00.001+03:00

Olen onnellinen. Olen ahdistunut. Olen yhtä aikaa kaikkea, olen kaikki samassa pisteessä ja oloni on vähintäänkin outo. Mies nukkuu tuossa vieressä sängyllä. Eli siis olen lomalla, viettämässä parisuhteen laatuaikaa. Eilen olikin ihanaa. Mutta tänään, kun heräsin omassa sängyssäni (ja meni pitkään ennenkuin tajusin missä ihan oikeasti olen...) ensimmäinen ajatukseni oli: nyt ahdistaa. Kumma homma, ei tajua, nyt kun todellisuus näyttää taas valoisampaa puoltaan niin minä vedän itseni kippuralle pelkästään, noh, onnesta? Hyvä olo kätkeytyy pahoinvoinnin valepukuun? Mitä ihmettä? En ihan usko tuohon teoriaan. Jotain mätää tässä päässä, ei voi muuta sanoa.

Minulla sitten aloitettiin lito. Kunnon luokan hardcore-lääke eh. Ja lääkäritätikin oli jo myöntämässä että sairaudessani on kyse ykköstyypistä (kiitos, tämän minä halusinkin kuulla - note the irony...), eli näillä mennään. Dingdong sanon minä. Hyvänä puolena voisi kai sanoa, etten ole vielä saanut mitään järkkyjä sivuoireita (tosin nyt on kolmas päällä litotyttönä), mutta hyödytkin näkyvät vasta viikkojen kuluttua. Eli suomeksi olen osastolla vielä ainakin kuukauden, ehkä pidempään. Kun eipä ole olo tulotilanteesta kohtentunut. Tai siis on, potenssiin sata, aina silloin kun olen vauhdissa. Nyt en ole, ja voin pahoin.

Eipä se suurensuuri ihme ole että olen speedannut koko viikon kun neljä lääkemuutosta viikon sisään...pää ei yksinkertaisesti pysy perässä. Ei-pysy-perässä. Tänään pitäisi keksiä jotain tekemistä ettei ihan mene möhnöttämiseksi koko päivä...vaikka yhdessä sekin on kyllä ihan kivaa. Ehkä käydään kirpparilla. Ja katselemassa merta. Ja laitetaan ruokaa. Ja kyllä, minä juon ihmejuomani jotka sain mukaan osastolta jotta vähän voimistuisin. Jotta käsivarteni kasvaisivat kokoon jota kuvittelin niiden olevan (tehtiin fyssarilla narutesti, kuviteltu mielikuva eri kehonosien koosta ja sitten mittaus), sillä todellakin todellisuutta kuvaava narunpätkä oli naurettava. Siis todellakin, naurettava - ja nauroinkin, koska en jaksanut itkeä. Pään ja rinnanympäryksen osasin arvioida, muuten meni pahasti metsään. Lievästi kuvittelen itseni isommaksi ko oikeesti. Tosin puolustaudun sillä etten harrasta mittanauhoja ja se narutesti oli vaikea. Mistä sen nyt voi tietää? Hö.

No juu, kahvia tekisi mieli mutta koska minulla on superkahvimasiina DolceGusto joka pitää sellaista ääntä että siihen herää vahvempiuninenkin niin eipä keitellä ennen kuin tuo mies tuosta havahtuu. Periatteessa siis on ihan kivaa, yritän psyykata itseäni siihen että on kivaa. Aivoni väittävät että tänään ahdistaa mutta jospa kerrankin yritän sanoa niille vastaan? Kun ei ole aihetta, niin turha ahdistella minua ahdistuksella. No jep, että viikonloppu ah-mahtavaa-osastovapaata ja ensi viikolla minua tutkitaan oikein urakalla että litoannos veressä saadaan oikealle tasolle, ei liian vähän mutta ei kiitos toksistakaan annosta (joka on aina vaanimassa kun nostetaan katsomatta labroja...). Että näin. Eipä ihmeitä.

elämän spektri

2011-09-29T13:14:00.003+03:00

olen tässä miettinyt. Tai siis ajatukseni ovat kiitäneet pendolinon lailla jo monta päivää, mutta tällä kertaa mietin fiksuja. Nimittäin vähä niinko aattelin että eiköhän tämä anoreksia ole jo aikalailla useaan kertaan nähty filmi, sellainen josta osaa jo dialogin ulkoa. Tietää seuraavan repliikin, tietää keskustelukumppanin reaktion, how boring is that! Ja kun keskustelussa ovat minä ja anoreksia, niin voi kuivuus miten epäkiinnostavaa ja yksinkertaisen väsyttävän tylsistyttävää. Pelkkä ajatus ruokamäärien lisäämisestä saa päässäni aikaan taifuunin, mutta onko tämän nälkämaan rutiininomaisesti toistuvien päivittäisten toimintojen seuraaminen hauskaa edes minusta? Not. Ketä kiinnostaa (siis edes minua), että kaataako se peruna maailmani jos sattumalta otan sen lautaselleni ja oh my, siis syön! Perunan! Ha ha. Miten pieneksi voi kutistua koko elämän spektri, jos sen keskiössä on keksi vai pulla vai hei - kai se pelkkä kahvi riittää. Olkoonkin että kyseessä on sairaus, mutta minusta tämä lähenee idiotiaa. En jaksaisi oikein uskoa itsestäni että voin olla näin jonkun minusta täysin erillisen ajatusmaailman hallintavallan alla. Sillä minä en ole kävelevä anoreksia, minä olen illusia ja elämäni suola ja sokeri eivät ole suola ja sokeri.

Olen oppinut monta asiaa. Olen oppinut, että viiltely on no go. Olen oppinut, että jakaminen ja puhuminen on fiksua. Olen oppinut, että minulla saa olla mielipiteitä jotka eroavat seurakunnan saarnamiesten mielipiteistä. Olen oppinut, että minun elämääni elän minä ja ratkaisuni ovat omiani. Miksi **** en siis voisi oppia syömään? Sen ei luulisi olevan the utmost hardest task in the world...olen aloittanut vähän sitäpaitsi. Juon nutrin päivässä (om nom - eli suomeksi yök mutta kaikki terveellinenhän luonnollisesti maistuu pahalta...eh, en oikeasti ole tuota mieltä mutta sanoinpa vaan...), juon maitoa ruualla, syön jonkun verran sitä ruokaakin. Minulla on varaa harjoitella hitaasti, sillä painoni ja yleisvointini puolesta en ole kuolemassa pystyyn vaikka etenisin vähän hitaamminkin. Kroppani kärsii toki puutosoireista rankasti ja labrat näyttävät saman, mutta koska jaksan ajatella näinkin paljon, kyllä minä sitä energiaa sinnepäin saan. Kun ei ole vain mustaa ja valkoista, on myös melkein-oikein. Tällä hetkellä tilanne ei toki ole edes melkein-oikein, mutta se on se mihin alkutavoitteenani pyrin. Ja sitäpaitsi kuka sanoo mikä on täysin oikein? On niin monta tapaa syödä kuin ihmistäkin, ja minähän kieltäydyn suoralta kädeltä ihmeruokavalioista, joiden pitäisi tehdä minut terveyden perikuvaksi kunhan ah elimistöni puhdistuu raskasmetalleista tai happo-emästasapaino saadaan kohdalleen tai otan hetken detoxin tai whatever, hermo menee moiseen. Syön perusruokaa, harjoittelen syömään perusruokaa sen verran että sillä jaksaa. Ja sitten sen verran, että paino vähän ehkä nousisi (oh my, siis nousisi! Kuka sitä kestää, ai niin, minä koska minä ajattelen. Muutakin kuin painoani ja sen mahdollista kohoamista)

Pari turhautunutta ajatusta ystävästäni joka kohtelee minua törkeästi. Mitä sellaisella ystävällä tekee? Haukkuja, valitusta, piiskaamista, ahdistustriggereitä...ja tämä ystävä ei ole mikään elollinen olento, että älköön nyt kukaan pelästykö. Anoreksia. Yök. Ärsyynnyn koko sanasta, ei se ole enää hienointa ikinä. Tosin noh, ei se kyllä koskaan ole mielestäni ollut hienointa ikinä eikä minulla ole hämärää pro-ana menneisyyttä. Nyt hienointa ikinä on sata muuta kaunista asiaa, ehkä listaan ne ensi postaukseen. Ettei koko blogi olisi pelkkää blaablaabyhyybyhyy. Mutta nyt lähden käsitöihin, ja viikonlopulle minulla on suuri suunnitelma miten valloitan blogosfääristä ihan uuden alueen. Mutta sen näette sitten. Pus!

And how great is that!

2011-09-26T14:51:00.003+03:00

En ole enää yhtä syvällä pohjalla kuin viime viikolla. Itse asiassa en ole pohjalla ollenkaan, olen jälleen the ultimate queen of the world! Tai noh, tuo nyt oli taas liioittelua. Yhtä liioiteltua kuin motorinen levottomuuteni, joka saa minut heiluttelemaan jalkojani yhtä aikaa kun kuuntelen musiikkia ja ratkon sudokua. Pitää olla ärsykkeitä ettei pääse tylsistymään - tai oh my, masentumaan! Ei nyt enää masennusta, se tuli katsottua viime viikolla aivan tarpeeksi syvältä. Lääkeshow pyörii edelleen koska eihän tästä ota kukaan selvää kun vaihtelu on tasoa nollasta sataseen sekunneissa. Yhtä lopetellaan, toinen lopetettiin seinään (kun minulta meni sen ansiosta näkö, kuviteltavissa on kuinka mukavaa on nähdä lasit päässä yhtä hyvin, tai minun tapauksessani yhtä surkeasti, kuin ilman laseja - lieviä ongelmia kohdistuksessa, kaksoiskuvia ja sumua ja muuta kivaa). Tulipa pitkät sulkeet, tuosta olisin voinut höpöttää kokonaisen kappaleen...mutta siis lääkkeestä se kai johtui ja loppui sitten se lääke. Juuri se, mikä auttoi. Käytännön ironiaa.

Mutta siis joo tämä lääketemppuilu on nyt aivan satavarmasti hypoilun syynä, sillä minä (and this is so magnificent..) syön masennuslääkettä ilman tasaajaa, kun se tasaaja loppuu. Lääkäri, please kuuntelisitko kun varoitan mitä antidepressantit minulle tekevät? Ai et. No ei sitten, mutta minähän varoitin. Huomiseen pitäisi pärjätä allergialääkkeellä - aivan oikein, minun maniataipumustani hoidetaan tällä hetkellä allergialääkkeellä! Ha ha, oikea vitsi. Se kuulemma pitäisi olla rauhoittava yhtä aikaa. Ha ha sanon vaan.

Fyssaria tapasin tänään ja aivan siis uskomaton ihminen, ensimmäinen ihminen koko tämän sairaalajakson aikana joka siis yksinkertaisesti ymmärsi, tajusi, hoksasi ja osasi kysyä juuri oikeat kysymykset - ja sai minut ajattelemaan. Sain kivan kotitehtävänkin, vihdoinkin tuntuu että minun ja anoreksian siteet ovat ehkä sitten katkaistavissa kun apu on oikeanlaista. Tämä apu tuntuu siltä, että voisi auttaa. Käytäntöön on vielä matkaa, mutta on minulla välillä oikeita ajatuksia. Eikä kroppaideaalini ole epärealistinen kuikelo vaan sitä fyssarikin piti hyvänä että periaatteessa mielestäni lihakset on hyvä asia, pitäisi vaan pystyä toimimaan niin että ne kehittyisivät. Tajusin, että olen sairas, mutta tajusin myös, että minulla on olemassa hienoinen mahdollisuus tervehtyä. Jos antaisin itselleni luvan voida paremmin. Kiva täti sanoi että ansaitsen sen. En vielä usko, mutta voisin kuvitella että jonakin tulevaisuuden päivänä saatan uskoa.

Viikonlopun vietin siis osastolla, rauha maassa paitsi että olin puolisokea puolet ajasta ja sehän oli viihdyttävää. Kuuntelin musiikkikanavaa kun en nähnyt. Kirppiksellä kävin lauantaina, iso ja mukava paikka josta löytyi vaikka mitä! Hienouksia, sanoisin. Ja mainittakoon, että silloin olin näkökykyinen joten nyt kun nään niin vaatteet ovat vieläkin hienoja eh. Ja ai niin, minulla on poskiontelontulehdus, how great is that! Eli siis syön antibiootteja ja en oikein voi liikunnallisia harrastaa, paitsi kävelyllä käydä. Ja sehän on tunnetusti hankala paikka. Mutta tällä viikolla on vaikka mitä muuta ohjelmaa, ja viikonloppuna aion matkalle jos en mene ihan sekosekoilluksi ennen sitä. En ajatellut. Maanisena voi matkustaa, masentuneena ei kun joku on voinut rikkoa pullon katuun ja terävät esineet hyppivät silmille paikoissa joista niitä olisi todellisuudessa epärealistista löytää. Viime viikolla ajatus kiehtoi, mutta ei enää kaikeksi onneksi. Niin siksi olin täällä, arvatenkin, koko viikonlopun. Kun eihän kotiin voi päästää ihmistä jonka mielessä pyörii terä ja toinen. Mutta siis parempi nyt, leikin että olen urhea enkä panikoi vaikka voinkin miten sattuu. Päässä juhlat on kuitenkin loppuviimeksi ihan miellyttävä tila, fyysisesti aika rasittava mutta pääpiirteissään mukavampi kuin kuolemankaipuinen masennus. Eli romahdus oli ja meni, nyt päässäni on hulabaloo ja kropassani samoin. And how great is that!

minusta ei ole tähän

2011-09-22T13:23:00.003+03:00

Ei mulla oikeastaan mitään asiaa, paitsi että olen romahtanut aivan totaalisesti. En pysty sanomaan mitään, en mitään. Mitään ei ole. Ei ole huomista, seuraava minuuttikin tuntuu liian vaikealta kestää. Itken aika paljon. Tai oikeammin itken aamusta iltaan. Paitsi en nyt kun halusin ulos valkoisten seinien keskeltä ja tulin kirjoittamaan. En vain jaksa, en jaksa enää. Olen pohjalla enkä näe mitään, olen sokeutunut niin pahasti ettei valokaan pääse läpi. Kaikki on vitun sama, koskee. Tämä sairaus on minulle liikaa. Koskaan ennen en ole kysynyt miksi, mutta nyt en voi muuta sanoa kuin MIKSI? Ei minusta ole tähän, minusta ei ole tähän.

sometimes life's too much of a drama...

2011-09-17T19:55:00.004+03:00

Väsy. Kaiho. Ikävä. Kauniiden asioiden kaipuu. Elämän kaipuu. Naurun kaipuu. Pilleripöhnättömän päivän kaipuu. Olen kotilaaksossa lomalla ja vihdoin alkaa näyttää siltä, että valtava väsymys alkaa päästä läpi. Ja sen mukana alakulo. Tosin päivällä olin taas in full speed, mutta sen seurauksena nyt olen jälleen vain pohjattoman poikki. Ailahtelen, heilahtelen ja mietin paljon että mistä repisin toivoa kun tämä taistelu tuntuu tulleen hävityksi jo aikoja sitten.

Jostain mieleni oikusta kuvittelin, että muutun hyväksi ihmiseksi kun ostan nikotiinilaastareita ja lopetan tupakoinnin. Muutun onnelliseksi ihmiseksi. Tuli huono olo, taisivat olla liian vahvoja nuo liuskat...repäisin laastarin irti puolessa välissä päivää kun olin oksentaa, kipaisin kioskille ja huomenna jatkan taas polttamista kuin pahempikin nikotinisti. En muuttunut onnelliseksi, muutuin hyvin pahoinvoivaksi eikä tulisi mieleenikään laittaa kyseistä "apuvälinettä" kiinni huomenna. Ei-kiva.

Maanataina tapaan ravitsemusterapeutin. En ole totellut yhtään enkä toteuttanut osastakaan niistä hienoista suunnitelmista joita viimeksi tehtiin. Pienen osan periaatteessa, olen juonut nutreja. Mutta vähentänyt sen pois muusta, eli tulos plus miinus nolla. Mikään lääke ei auta jos en ala itse auttamaan itseäni pitämällä verensokerin tasaisena. Vaan kun en jaksa tapella pääni kanssa, en minä enempää ole kuihtunut mutta suunta piti olla ylöspäin ja näin ei todellakaan ole käynyt. Proteiininpuutos näkyy jo verikokeissa - enkä minä silti herää. Haen turtumusta nälästä, lääkkeistä, mistä hyvänsä mikä pysäyttää pääni ja estää minua ajattelemasta. En halua ajatella. Elämässäni olisi palikat kohdallaan jos uskaltaisin alkaa rakentaa. En uskalla. Olen mielummin varjossa ja leikin elämääni. Olen dramaqueen, näyttelen pääosaa kokoillan elokuvassa jota esitetään loppuunmyydylle salille ja minulla aina tarina kerrottavana. Comedienne, kaikki saavat nauraa paitsi surullinen pelle. Joka itkee - mutta vain sisäänpäin. Onnelliset loput ovat satua, tämän leffan loppuratkaisu ei ole tähtiin kirjoitettu mutta tarvittaisiin ihme jotta sen saisi käännettyä onneliseksi. Ehkä Jumala tykkää ihmeistä. Tuntuu että uskominenkin on hankala asia...kaikki on mennyt monimutkaiseksi eikä helppoa ratkaisua tunnu löytyvän. Motivaatio muutokseen on kadonnut johonkin nurkkaan, varmaan jollekin toiselle osastolle kun en löydä sitä mistään. Ei sillä, että olisin etsinytkään. Tällä hetkellä keskityn jaksamaan elossa pysyttelemistä, jaan itsestäni rakkaille mutta minulle ei jää mitään. Ei hitustakaan. Olen vähän väsynyt.

Pelottaa että vajoan niin syvälle etten enää jaksa jakaa. Etten enää jaksa rakastaa. Etten enää jaksa olla. Juuri nyt en jaksa olla. Olen jaksanut paljon, mutta juuri nyt en enää jaksa, olen täynnä ja tyhjä yhtä aikaa. Otan lääkkeet, käyn nukkumaan, ja huomenna jatkan tätä showta joka joskus oli elämäni.

back to the basics - once and again

2011-09-14T14:14:00.002+03:00

Palasin takaisin arkeen - tai pikemminkin takaisin maan päälle. Seison yhä viime kirjoitukseni takana, mutta vaikka niin rakastankin ja niin minua rakastetaankin niin silti, silti minulla on tällä hetkellä aivan hirvittävän vaikeaa. Tai ei, nyt korjaan. Ei tällä hetkellä, nyt on ihan hyvä hetki. Mutta vaihtelu on ollut viime päivinä aivan valtavaa, ja kun kokonaisuutta katsoo niin on myönnettävä että tämä tyttö ei ole kunnossa. Eilinen oli yksi katastrofi, hoitajakin kysyi illalla että "onko kiva päästä nukkumaan?". Mihin olin et "mhm, indeed...". Kun päivä oli yksi hurlumhei. Napsin pikkuruisia pillereitä että sietäisin, motorinen levottomuus valtasi koko kehoni heti kun vaikutus lakkasi, heiluin ja kaahotin menemään ja ahdistus ja tuska ja itku ja allt sådant. Ei kai tätä edes selittää tarvitse, niin usein olen ollut samassa pisteessä. Illan olinkin sitten yhdenlaisessa pöllyssä ja yliväsymystilassa, sillä on ehkestäs ymmärrettävää että kun koko päivän kroppa on kuin maksimaalisessa urheilusuorituksessa (sydän hakkaa yli satasta, lihakset jatkuvassa jännityksessä ja tärinässä), lopulta se yksinkertaisesti väsähtää niin että lopahtaa. Etenkään kun energiaa tällaiseen ylimääräiseen aivokemioiden järjestämään urheilukilpailuun ei tule siinä muodossa jossa ihmiskeho sitä tarvitsisi...ja tämä saa jäädä ainoaksi viittaukseksi syömiseen tässä tekstissä, sillä ei huvita puhua koko asiasta. Minä & ruoka emme ole tällä(kään) hetkellä ylimmät ystävät.

Kirjoitin surullisen runon. Haha, hassua että aina kun olen sairaalassa puran melankoliaani naurettaviin runoihin. Enkä kyllä julkaise sitä, kunhan tuli mieleen että huvitan itseäni leikkimällä runotyttöä (which I definitely am not...). Ja sitten kuuntelen byhyy-musiikkia että itkettäisi vielä enemmän ja miestäkin nauratti kun selitin kuinka ryven kurjuudessani koska jos kerran on synkkää, siitä pitää nauttia. Rääkyminen yksin huoneessa kuunnellen Evanescensea on yllättävän virkistävää, itkettää niin kauan että naurattaa. Ja sitten katselen televisiota, eilen tuli hyvä show missä se tiukkistäti järjestelee niitä kampaamoita. Ihmiselle joka ei omista televisiota jokainen viihdyttävä ohjelma on toistaan ihmeellisempi sattumus. Tänään katsotaan lentopalloa, musta on tullut urheiluhullu (vai miltäs kuulostaa että reilun kahden viikon sisään on tullut katsottua niin kaikenmaailman yleisurheilua, jalkapalloa, lentopalloa, vilkaistu on jopa koripalloa). Suomella on hyvä joukkue siellä, voi tulla mitali sivistää illu joka kuuntelee potilastovereita ja oppii koko ajan uutta.

Huomenna taas lääkäriaika, jotteen tarttis tehhä (ja tämä lause on kuin deja vu...). Mitään ei tapahdu ja se hajottaa, olen täällä vielä jouluna jos jatketaan tätä rataa että muutetaan yksi lääke kuukaudessa, katsotaan sekoanko, yleensä sekoan ja sitten tehdään taas yksi muutos. Pöh. Ja ai niin, tämä onkin viikon paras että olen vähävirikkeisessä hoidossa. En saisi tehdä kuin yhden asian päivässä, siis osaston ulkopuolella. Siksi kai eilen meninkin niin totaalikierroksille kun tajusin etten SAA TEHDÄ MITÄÄN! Paitsi ET-ristikoita. Mutta koska minä en ole ihan niin kiltti potilas kun pitäisi niin tämä on jo kolmas asia tälle päivää että istun täällä kahvilassa kirjoittelemassa. Koska kirjoitteleminen on mukavaa, sängyssä makaaminen hajoamismaximus. Kommunikaatio hoitajien välillä ei ihan pelitä kun kukaan muu kuin se ihminen jonka kanssa sovin että vähävirikkeisyys it is ei tiedä koko asiasta. Eilen olin kunnollinen, tänään olen vähän livennyt. Mutta jos psyykeeni pysyy paremmin kasassa kun vähän ulkoilen ja vähän kirjoittelen niin ei se nyt niiiiin vaarallista ole. Eri asia olisi jos ulkoilisin, vesijumppaisin ja kävisin kuntosalilla saman päivän sisään. Kyllä minä loppuillan olen taas niin kuin sovittiin. Istun keinustuolissa ja näytän kärsivältä...koska myönnettävähän se on, paikallaan pysyminen on totaalituskaa.

Että hip hop, nyt alkaa taas jalat täristä siihen malliin että ehkä parempi palata häntä koipien välissä yläkertaan viettämään ihanan viihdyttävää iltaa sisätiloissa, kolme viikkoa kulunut ja saa nähdä montako edessä. Mutta mihinkäs minulla kiire, eh heh. Ei kiirusta mihinkään, paitsi tupakalle just ny!

Pari sanaa rakkaudesta

2011-09-12T13:24:00.003+03:00

Rakastan. Olen onnellinen - ikionnellinen. Juuri tällä hetkellä en kaipaa mitään, sillä minulla on rakkautta yli sairauksien. Maailman ihanin mies ja monta lempiystävää, se yksinkertaisesti riittää minulle. Sillä kaikki tulee siinä paketissa. Kun saa rakastaa, ei fokus ole omassa navassa ja sen mahdollisessa koossa vaan ihan muussa. Rakkaus on tärkeä asia. Minulla on sitä, ja vaikka olen henkisesti totaalisen uupunut ja itken usein ja ruoka on minulle yhä vaikeus ja minusta ei saa tervettä tekemälläkään, minulla on sitä ja sen avulla jaksan. Jos en saisi rakkautta ylhäältä, en osaisi sitä jakaa. Olen siis kiitollinen - ja onnellinen. Minä jaksan koska minun ei tarvitse jaksaa yksin. Kiitos.

Ps. että arvatkaa vain kenellä oli mielettömin viikonloppu ikiinä...

allmänt bra

2011-09-07T14:29:00.002+03:00

Jep jep. Päivitänpä välillä hiukan positiivisuutta tähän valitusvirsien jatkumoon...nimittäin hyvä päivä tänään. Ja hyvä päivä eilen. Lisää näitä! Ainoastaan yksi pikkuseikka on luultavasti kaiken tämän hyvinvoinnin takana: olen alkanut juomaan täydennysravintovalmisteita pullollisen päivässä. Kas kumma kun aivot toimii ja mieliala ei ole maan mudassa kun kas - aivot saavat hitusen enemmän energiaa. Great indeed. Eilen tapasin ravitsemusterapeuttia, joka oli mukava täti. Tiukka, javisst. Mutta juuri sitä minä tarvitsen. Kertoilin mitä minulla on tapana syödä, täti pyöritteli päätään ja kertoi mistä kaikesta minulla on puutosta, määräsi lääkärin määräämään vitamiinipillereitä ja kalsiumtabletteja ja verikokeita ja vad som helst. Ja ne nutrit. Ja päivä kerrallaan, ateria kerrallaan enemmän ruokaa. Eihän minun luonnollisesti _tarvitsisi_ tehdä mitään muutoksia siinä mielessä, että kaikki on täysin omalla vastuullani, kukaan ei tarkkaile tottelenko tai vahdi montako perunaa otan. Mutta haha, minäpä haluan. Minä ihan tosissaan haluan, vaikka ahdistun ja järkytyn ja olen mustana jokaisen nutriputilon jälkeen niin kyllä, minä haluan voida paremmin. Siksi kannan vastuuni, ja pyydän itse että saanko nyt sen juoman ja ihan ite otan aamulla sen jugurtin kun niin sovittiin. Tänään oli aamupalan vuoro, huomenna on lounaan vuoro muistaakseni. Lämpimät ateriat ovat vaikeampia nostaa, mutta aion totta vie yrittää. Nyt on kyse minun kropastani, minun hiuksistani (ei uskoisi miten littanaksi ne ovat menneet, pieni tupsu joka ennen oli niin paksu ja kiiltävä...), minun elämästäni. Joka maistuu huomattavasti paremmalta kun ruokakin vähän maistuu.

Välillä olen huonona, en minä pelkkää iloa ole. Scorasin Beckissä 35 - no hip hip, vaikea-asteinen masennus, vaikka siis minä, enhän minä ole masentunut (ja silmien pyörittelyä). Olen vain yleisesti ottaen alakuloinen luonne. Mutta joo, taisi olla hieman huono hetki testiä täyttäessä...kun ei nyt tunnu siltä, että se stämmaisi. Ja toisenkin testin tein, kaksisuuntaista mittaavassa kyselyssä sain yhtä vaille täydet eli joopa, taitaa olla diagnoosi kohdallaan. Lappujen täyttely on kivaa, tykkään jotenkin kaikista testeistä. Kysyn omahoitajalta harva se päivä että saisinko täyttää jonkun testin. Muun ajan täyttelen sitten ristikoita. Ja sudokuita. En tee sitä koskaan kuin sairaalassa, täällä se kuuluu asiaan. Ostiin et-ristikot kun olen eläkkeellä. Haha.

Huomenna tapaan lääkäriä, vihdoin. Ja aion anella, kiemurrella tuolissani ja rukoilla että saisin loman viikonloppuna - lähtisin niin mieluusti entiseen kotikaupunkiin koska siellä ovat kaikki ihmiseni. Täällä on tråkigt kun kukaan ei voi tulla katsomaan blah. Sisko lähetti kortin ja kertoi siinä niin hassun jutun että nauroin ja itkin yhtä aikaa ja tuli kamala ikävä. Ja miestä ikävä. Ja ystäviä, kaikkia lempiystäviä jotka ovat siellä kaukana. Porkkanaleivos odottaa kahvilassa, niin on sovittu yhden kanssa. Kunpa, voi kunpa pääsisin. Olen nyt jo hei kaksi päivää voinut hyvin, uskon että voisin vielä paremmin kun pääsisin läheisten syliteltäväksi. Ainut mutta on matka, mutta kai minä siitäkin selviäisin. Osaan istua.

Täällä on hyvä kuntosali, siellä kävin aamulla. Ja eilen käsitöissä tekemässä tohveleita. Ja sitä ennen vesijumpassa. Siis vaikka olen välillä ahdistuksesta kippuralla niin teen asioita, teen täälläkin asioita. Niin ja tänä aamuna olin lievästi koulupaniikissa, kun jään nyt niin jälkeen ja byhyy, sitten soitin rehtorille että vad ska vi göra ja sieltä tuli vain vastaus, että hoidat nyt itsesi kuntoon etkä murehdi yhtään koulua, kaikki järjestyy kun tulet takaisin. Mikä helpotus! Kun minä jo panikoin että joudun lopettamaan koko jutun, siis ihan koko jutun kun joudun varmaan olemaan pois vielä toisessa jaksossakin. Kun se alkaa parin viikon päästä ja lääkärin sanojen mukaan "tässä voi mennä kauan". Minä en kylläkään tykkää, että menisi kauan. Mutta menee mitä menee, täytyyhän tämä nyt katsoa kun masennuslääkityksellä mennään etten sitten heilahda viuhvauh speedaamaan. Josta tuli mieleeni, että omahoitajani mielestä on varsin loistava termi kun sanon että on speedi päällä. Josta tuli mieleeni, että sain eilen kehuja siitä kuinka hienosti karistan tuhkaa tupakasta (ja tällä ei ollut mitään yhteyttä edelliseen lauseeseen, mutta sanoinpa kuitenkin). No nyt vaikuttaa siltä, että olisin taas vähän niin, no, sitä mitä sanoin. Ei ihan tunnu siltä, tai ehkä vähän. Hmm. Noh, ei nyt huvita tulkita jokaista pientä mielenliikahdusta överiksi, sitten huolestun jos istuminen muuttuu hankalaksi. Yksi ilta menin vauhtiin opamoxista. Siis rauhoittava lääke triggeroi minut kierroksille, voi nauru. En siis rauhoittunut, en kyllä tippaakaan. En tykkää siitä lääkkeestä, kysyn lääkäriltä huomenna että keksi joku muu. Kun toinen ilta otin eikä se tuntunut missään, ei siis todellakaan lievittänyt ahdistusta, kun ei tuntunut yhtään miltään, siis että olisin mitään ottanutkaan. No joo. Mutta en minä nyt sitä mihinkään tarvitsekaan kun on hyvä päivä.

Tylsää täällä on, camoon, osastolla. Tekemistä nolla. Mutta olen tutustunut kivoihin ihmisiin joiden kanssa saa jutella. Molemmilla kotimaisilla. Ja sain lahjan, hienon pinssin. Se on hienoin pinssi ikinä, se on pinkki ja siinä lukee "älskad, vacker, dyrbar, värdefull, välsignad, och allmänt bra". Hihhih. Just mulle, aina kun itken niitä nutreja tai jotain muuta yhtä järkyttävän järkyttävää asiaa, voin muistuttaa itseäni vilkaisemalla hienointa pinssiä ikinä että ihan kiva tyttö. Oikeasti minusta kyllä tuntuu lievästi sarkastiselta kantaa kyseistä acessoria, kun suurimman osan aikaa minun on hyvin vaikea uskoa yhdenkään sanan kuvaavan kantajaansa. Mutta opettelen. On sitä sitten saanut päänsä täyteen anoreksiaa kun vaikka oikeasti tuntuu ihan huippuhyvältä kun tuntuu energiseltä, niin kurkkua kuristaa silti ajatus siitä että MUTTA KUN SE PAINO! Kaikeksi onneksi minua ei täällä punnita, joten ei tarvitse ajatella asiaa ihan koko ajan. Yritän ajatella kaikkea muuta. Kuten ET-ristikon täyttämistä. Sain sen yhtä kirjainta vaille valmiiksi. Tosin se oli kaikista helpoin. En nyt pääse ihan ylpistymään, että täytin melkein kokonaisen et-ristikon. Siinä kysyttiin jotain mankelityttöä, hyvä kun tiedän mikä on mankeli (no ei nyt sentään), mutta siis toverieläkeläiseni varmaan tietävät sen mankelitytön. Minä en.

Olen täällä kahvilassa datailemassa, kylläpäs nyt jutututtaa kun en uskalla soitella kenellekään kun pelkään että käy kuten viimeksi sairaalassa, uskomattoman järkyttävä puhelinlasku. No mutta, eiköhän tämä nyt riitä ja kiitos voimantoivotuksista kommentoijat (ja sinä isä, oikeasti lämmitti mieltä tsemppauksesi :)). Jag kämpar här och kanske med tid är jag allmänt bra.

mitä on suljetun oven takana?

2011-09-01T13:21:00.002+03:00

Osastolla. On rankkaa - välillä liiankin. Olen sekaisin kuin se kuuluisa seinäkello (kuka on keksinyt että seinäkelloissa on jotain vikaa?) ja eilen iltana romahdin aivan totaalisesti. Luultavasti psyykeeni oli ymmärtänyt että kyseisen kaltaista täydellistä hajoamista ei kannattanut järjestää kotona koska silloin olisin yksinkertaisesti kuollut, uskoisin. Nyt vain kynsin haavoja käteeni ja minulle syötettiin hevosenannos truxalia johon lopulta nukahdin. En minä oikein meinaa jaksaa. Mitään. En edes kirjoittamista joten jääköön tämä merkintä tähän. Olen keskellä sekamuotoista jaksoa enkä saa yhdestäkään ajatuksenpätkästä kiinni. Joten poltan tupakkaa ketjussa, yskin keuhkoni pihalle ja leikin että vielä minä tästä paranen. As if.

Very true indeed

2011-08-28T22:04:00.000+03:00

Leikin että päivittäisin, istun junassa ja kirjoitan tekstiä valmiiksi koneelle. Että voin sitten netittää valmista, självklart että on järkevintä käyttää tyhjät junailutunnit hyväksi. Siis joo, illu matkustaa jälleen. Päiväretki kotilaaksoon – keksin hienon syyn karata kotikaupungista kun kaipasin kosketinsoitintani niin lähdin hakemaan. Nyt vieressä on suurehko käsikassara, kokonainen koskettimisto hih hei. Siitä on paljon iloa. Kotilaaksossakin tulin heti paremmalle mielelle kun soitin, se vain jotenkin heti nostaa maahan painunutta mieltä. Sillä minun mieleni ei meinaa kestää tätä jatkuvaa vaihtelua, olen yhtä aikaa sikin sokin sekaisin maaninen ja masentunut, välillä vain toista tai toiste molempia yhtä aikaa. Hämmentävää. Äiti vähän syyttää minua siitä, että vauhdissani kouluun hakiessani en tajunnut ottaa huomioon sitä pikkuseikkaa, että pääni ei välttämättä kestä. En minä luovuttamassa ole, mutta kai se on vaikea tajuta että minua yksinkertaisesti ahdistaa aivan valtavasti se, että huomenna alkaa uusi kouluviikko. Että unelmakouluni ja hieno homma, mutta minusta tuntuu niin valtavan pahalta...hankala sitä on ymmärtää.

Tapasin lääkärin. Aloitin jälleen ketipinorin. Se ei ole ihmelääke, vähän epäilen voiko siitä todella olla minkäänlaista helpotusta kun kokeiltu on ennenkin ilman toivottua vaikutusta...syke siitä vain nousee, ja juuri sitähän minä tarvitsen kun opiskelen liikuntaa. En kehtaa ottaa sykemittaria edes tunneille jossa sitä pitäisi käyttää, sillä hävettää että vaikuttaa siltä kun olisin kovinkin rapakuntoinen kun sykkeeni hyppii maksimissa pienemmästäkin rasistuksesta. Blah. Niin ja oli sillä lääkärillä kyllä mielenkiintoinen tapa shokeerata minua, syömisestä puhuttaessa hän tokaisi vain että ”tuletko mielummin psyykkisesti vammaiseksi kuin saat lisää painoa”. Surullista, mutta ilmeisesti minä hänen sanoja lainatakseni mielummin tulen psyykkisesti vammaiseksi. Painon nouseminen on pelottavampaa kuin mikään maailmassa, pieni maailma. Surkean, hirvittävän, surettavan pieni maailma. Niin ja kyllä hän senkin sanoi että kerjään nopeita vaihteluita mielialoihin kun syön miten sattuu. Että yksikään lääke ei tasaa minua niin kaun kun en huolehdi tasaisesta verensokerista. Very true, oikeastaan olin vähän yllättynyt että tohtoritäti sanoi sen niin suoraan, kukaan ei aiemmin ole sanonut (paitsi ravitsemusterapeuttini kierrellen mutta hänen sanansa ovat turhan usein menneet toisesta sisään toisesta ulos.....). Mutta siis tottahan se on. Nämä kaksi sairautta kiertyvät toisiinsa vahvoin sitein, kumpikin pahentaa toistaan ja kun ollaan alaspäin viettävässä spiraalissa on sitä aika vaikea pysäyttää ja saada minua taas järkiini ilman järeitä aseita.

Hih, sitten päivän vitsi. Teineillä on uusi unelma-ammatti, ainakin yksillä tytöillä jotka istuivat takanani junassa. ”Kiinteistövälittäjänä olis vitun kivaa, vois niinko esitellä niitä taloja vaan silleen et hei täs ois tää olkkari ja näin”. ”Niinpä, vitun siistiä!”. Hah hah, naurattaa vieläkin. En tosin tiedä mikä siinä on muka niin naurettavaa mutta nauran silti. Teinit on hassuja, koulussakin on paljon hassuja teinejä. Jotka lähettelee ilotulitteita keskellä yötä tai ryyppää salassa tai kehittää romanssia ja draamaa joka illaksi. Tuntee itsensä nuoreksi jälleen...tosin kuten eräs ystäväni sanoi, en siksi ymmärrä niitten meininkiä kun en ole itse koskaan varsinaisesti ollut 16. Very true indeed. Tai siis sillä lailla ollut, että perusmeininki ja näin. Ei, minä olin anorektinen ja elämäni keskittyi liikkumiseen ja alipainon liitännäisvaikutusten kestämiseen. No, itseasiassa siinä täysi-ikäisyyden rajalla minulla oli kyllä parempi jakso kovinkin, kyllä minä elin. Mutta en kuitenkaan ihan täysillä. On outoa elää aina välillä. Tai siis niin, että tuntee elävänsä hetkittäin...muuten vain sinnittelee, pinnistelee, pidättää kyyneliä, tuijottaa tyhjää. Kesällä elin enemmän. Mutta yhdysmerkin voisi toki vetää fyysisen olomuodon kapenemisen ja psyykeen asteittaisen hajoamisen välille. Alkukesästä monta monituista kiloa elävämpänä olin täydempi. Nyt olen täynnä ainoastaan ahdistusta.

Olen kuin tiedenainen joka seuraa sivusta ärsyke-reaktio-ketjua. Ärsyke voi olla jotain niin naurettavaa kuin väärä äänenpaino, reaktio vähintäänkin liioiteltu tunnin kyynelehtimismaraton. Tosin koulussa minulla on kämppis, itken silloin ainoastaan sisäänpäin. Ärsyke voi olla jotakin niin mielenkiintoista kuin tavallista nopeammin juokseva ajatus, reaktio suoranainen kauhu siitä, että päälle on iskemässä mania – pelkään, pelkään ja pelkään vain. Pelkään että minut suljetaan suljetulle. Pelkään, etten pärjää. Pelkään, että unohdan avaimet kotiin. Pelkään, että syttyy tulipalo. Pelkään, että kolme neuroleptiä on liikaa ja minulle tapahtuu kauheuksia. Pelkään, että mies kyllästyy minuun. Pelkään, että KAIKKI HAJOAA! Pahinta on se, että tutkin tätä kaikkea kuin sivustaseuraaja. Kas, mikä sitä taas vaivaa, taas se kuvittelee yhtä sun toista. Taas se on tuollainen, taas se valittaa liikaa, taas sitä ei ymmärrä, taas se teeskentelee taas se esittää taas se on ihan toinen ihminen miksi se ei koskaan osaa ELÄÄ normaalisti, miten voi olla että teinit jaksavat mutta tällä eläkeläisellä painaa jo ikä niin että hah hah se käy koulua kaksi viikkoa ja tarvitsisi kaksi lomaa...sådant. Ehkä joku tajuaa, miksi on välillä sairaalloisen rasittavaa elää minun kehossani jota säätelevät minun aivoni jotka ajattelevat, noh, tällaista. Aivot jotka ottavat kierrosta, hermojärjestelmä jonka synapsit ovat herkkiä reagoimaan pienenpieneen impulssiin, aivot jotka lähettävät viestejä jotka eivät saavu perille, mene käytäntöön asti. Impulssi: ahdistus. Hermojärjestelmä: nostetaan pulssia ja verenpainetta, että tulee mahdollisimman huono olo. Aivot: nälkä. Käytäntö: näh, parin tunnin päästä sit. Illalla sit. Se on aina se illalla sit. Ihan niinko kukaan pystyisi vetämään päivän toiminnot läpi naurettavalla kalorien yhteissummalla ja korvaisi sitten illalla kaiken mikä meni miinukselle. Hah heh hoo ei voi muuta sanoa. Mutta synapseista huolimatta toiset käskyt menevät toimintaan, toiset eivät. Viime aikoina myöskään väsymys ei ole tarkoittanut nukkumista. Se on kanssa mielenkiintoinen tila. Herätä kolmelta, ilman että väsyttää. En suosittele kokeilemaan, tai siis noh, ei sitä oikeastaan voi kokea kuin toinen jonka elimistö tekee sen kuin automaatio, sillä itseään on hyvin hankala käskeä olemaan olematta väsynyt.

Koska olen junassa ja minulla on tylsää olen kirjoittanut aikamoisen tekstimassan, ehkä siis parasta lopettaa että joku jaksaa tämän vielä kahlata läpikin. Mutta kyllä tässä jo pari pysäkinväliä meni, hip hoi. Huomenna kouluun jees ja moi.

special case

2011-08-26T17:14:00.003+03:00

Jepjep. Kaksi viikkoa koulunkäyntiä takana ja jag har varit så duktig että! Koko viikon flunssassa muttei yhtäkään väliin jätettyä tuntia, ha ha! Tosin on otettava huomioon että kuume katosi jo lauantaina, olen vain niistänyt ja yskinyt ja köhi köhi. Onneksi lähes koko viikon oli lähinnä teoriaa, tänään piti osoittaa että osaa heittää moukaria, keihästä ja kuulaa. En ihan osannut mutta melkein. Niin siinä sitten sporttiosuus viikon koulunkäynnistä. Tänään olis ollut kestävyystreenit mut skippasin kun opettajakin oli samaa mieltä että ei, ei tässä kunnossa. Kerjäisin sydänlihastulehdusta jos lähtisin juoksutreeneihin mukaan...ei sillä että olisin ihan rauhassa ollut koko viikon, keskiviikkona tanssin ja eilen uin vähän mutta kevyesti vaan. Ja lyhyesti, olin altaassa alle puoli tuntia. Nyt sitten helg och vad det känns förtjänt!

On ihanaa tehdä asioita, siis ihan oikeasti olla niinko ei eläkeläinen (vaikkakin statukseni on se vieläkin, mutta leikin ettei ole), vaan opiskelija. Istua koulussa kuusi tuntia päivässä ja viikonloppuna nauttia vapaa-ajasta, kovan työn jälkeen. En ole enää ihan yhtä väsynyt joka koulupäivän jälkeen, vaikkakin pari yötä viikolla meni kyllä myttyyn. Ja niin meni tosin viime yökin, viisi-kuusi tuntia aiheutti sen, että olin ensimmäisellä tunnilla ihan tosissani nukahtaa. Silmissä hämärtyi ja oli vaikea kohdistaa katsetta, piirtelin vihkoon ja yritin olla näyttämättä ulospäin kuinka pihalla olin...mutta kaikkeen nähtävästi tottuu, olen aika hyvin jo tottunut kieleenkin ja pakko nyt mainita että keskustelin anatomianopettajan kanssa hyvin sivistyneesti sympaattisen/parasympaattisen hermoston toiminnasta ja vaikutuksesta fysiikkaan, ihan noin vain ja på svenska. Ei se ollut sen kummempaa. Toki teen virheitä, mutta onneksi minulla on paras kämppis joka etsii minulle sanoja puolestani ja jolle voi joskus sanan sanoa myös suomeksi (kaksikielisyys on kyllä mahtava homma...). Ollaan siis samalla luokalla, ja vaikka ikäeroa on se 9 vuotta niin ihan hyvin tullaan toimeen hih.

Ja minulla on huippu sairaanhoitaja, aivan uskomattoman paneutuva. Nimittäin pääsen huomenna (lauantaina, indeed) lääkärille kun hoitaja vähän järjesteli. Tosin hui hei joudun menemään suljetulle osastolle tapaamaan kyseistä tohtoritätiä kun hän on siellä töissä lauantain, tämä on siis täysin kummallinen järjestely ja selvästkin aika special case koska tohtorin pitäisi vastata päivä osaston potilaista, ei minusta. Asioilla on tapana järjestyä. Kyllä tässä jotteen tarttis tehhä, lääkitykselle nimittäin. Että nukkuisin. Että jaksaisin. Etten seilaisi viittä kertaa päivässä masennuksen ja manian väliä. Että pystyisin opiskelemaan. Mutta se on lääkärin ongelma, katsotaan mitä hän keksii. Voi tulla täysremontti, tai sitten vain pientä viilausta. Mutta siis niin kiitollinen mieli, kun ei tarvitse lääkärikeikan takia ottaa edes poissaoloa! Heti rauhoituin jotenkin muutenkin kun sain hoitokontaktin ja tämä sairaanhoitaja siis ottaa vielä vastaan koulupaikkakunnallani, joten pystyn käymään häntä tapaamassa koulun ohessa ilman, että tarvitsee olla koko päivää muilla mailla hoitautumassa.

Siivosin täällä. Olen siis kotosalla, en yhtään tiedä mitä ihmettä aion puuhata koko viikonlopun kun pitäisi keskittyä flunssasta kuntoutumiseen eikä heilua ympäriinsä, joten en sitten heilu. Kuuntelen musiikkia ja ootan et olis ilta kun väsy mut nyt ei nukkuminen sovi jos yön haluaa viettää unten mailla. Huomenna tapaan uuden ihmisen, jonka tunnen vain netin ihmemaasta. Se on mukavaa. Teen ehkä yhdistystöitä, tai siis teenkin koska on pakko. Kukaan ei hoida jos en minä, joten minä sitten hoidan. Ei se ole rasittavaa, ihan kivaa. Nyt taidan laittautua söpöksi ja lähteä kirjastoon, kun oon täällä stanissa niin voi laittautua. Eipä siis ihmeempiä, ah vad härligt att det är veckoslutet igen!

haluamisesta ja haluttomuudesta

2011-08-21T17:54:00.002+03:00

Huippu turhauttava viikonloppu, ei voi muuta sanoa. Mutta levännyt olen, todellakin...eilen nimittäin iski pahemman luokan tauti kuumeineen kaikkineen, tänään onneksi jo parempi olo mutta sairastuminen pilasi kyllä kaikki hienot suunnitelmat. Kävin entisessä kotikaupungissa - 9 tuntia junassa ja 15 perillä. Kun ei siitä mitään tullut kun olin siskolla yötä, nousi kuume, käväisin visiitillä miehen luona mutta makasin koko ajan sohvalla silmät kuumeesta kiiltäen enkä voinut edes tavata yhtä parhaimmista ystävistäni koska hän ei nyt missään tapauksessa saa sairastua syystä x, joten enhän minä bakteeripesäke voinut kahville lähteä. Kyllä joo, vitutti. Kotimatka oli tuskaa kun särki ja koski ja körökörö neljä ja puoli tuntia. Että puuhkis ja valivali.

Torstaista jotenkuten selkiinnyin ja olin perjantain koulussa kuin ei mitään. Mutta on nämä heilahtelut kyllä viime aikoina ollut suhteellisen rajuja...enkä aloittanut sitä masennuslääkettä, useampi hoitotaho oli sitä mieltä ettei missään nimessä. Sillä jos jotain, niin sekamuotoinen jakso tässä on kyseessä eikä sitä kyllä masennuslääkkeillä hoideta tai kohta taas seinät heiluvat. Huomenna aion kouluun jos ei kuume enää nouse, mutta on tämä nyt taaperrusta kun heti kun psyyke antaisi tehdä niin fysiikka pettää.

Kirjoittaisin mielelläni jotain kovin positiivista, paranemismyönteistä ja kaunista. Mutta minun elämässäni ei ole viime päivinä ollut läsnä yhtäkään noista hienoista sanoista. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olinko ääliö kun kieltäydyin osastosta...tai siis onhan minulla hyvät syyt, mutta olisiko sittenkin parempi laittaa lääkitys kerralla kuntoon osasto-olosuhteissa ja sitten käydä koulua täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vai jatkaa tällaista räpellystä hamaan tulevaisuuteen. Sillä pelkällä sisulla ei valitettavasti tätä sairautta voiteta. Tai siis tätä mikä nyt on päälimmäinen huolenaihe eli mielialapuoli. Ei sillä että söisin hienosti ja syömishäiriölle voisi panna pisteen perään, mutta en jaksa sitä murehtia kun keskittyminen menee siihen että pysyn suhteellisen kartalla purskahtamatta itkuun kesken koulupäivän. Tai no ei nyt niinkään, jos itken niin itken kotona salassa, minulla on erittäin kehittynyt kaksoisminä jonka puen päälleni julkisissa tilanteissa - eli koulussa. Siellä minulla ei ole hätäpäivää, siellä olen ahkera opiskelija, siellä teen ja toimin ja jaksan ja venyn ja hip. Keskiviikkoisin tulen kotiin suremaan, jos surkuttaa.

Tarvitsisin hieman apua, luulen. En oikein pärjää itsekseni kun terapiakin on loppunut ja uudet hoitokuviot vielä hämärän peitossa. Tai sitten pitäisi laatia joku self-help plan. Sellainen toimiva. Sellainen jossa on selviytymiskeinoja listattuna joka tilanteeseen, ja mieluiten järkevät ohjeet siihen miten ihmiset syövät jotta jaksavat. Onhan noita listoja, pitäisi vaan totella. Kyllä minä tiedän, tiedän oikeasti. Tiedän, miten tästä kuntoutuisi. Mutten taida tarpeeksi haluta. Joku syy, mitä en tunnista, pitää minut kiinni numeroissa ja kilogrammoissa. En minä vihaa itseäni, en minä aktiivisesti haudo itsetuhoa enkä tarkoituksellisesti aja itseäni koko ajan huonompaan kuntoon. Näin luulisin. Mutta joku osa minua ei kuitenkaan kykene ottamaan askeltakaan siihen suuntaan, että voisin paremmin. Tai että söisin paremmin. Että ottaisin eron anoreksiasta ja kasvaisin irti tästä kuikelokropasta, hyvinvoivaan kehoon joka jaksaa nauttia elämästä. Kun _mukamas_ nautin elämästä nytkin. Ja alleviivaus sanalle mukamas. Faktoja "nautinnollisesta" elämästä: jatkuva väsymys, huonot unet (taas pystyssä kolmelta vaikka pimeällä ei sovi herätä), katastrofaalinen hiustenlähtö, haperot kynnet, infektioherkkyys (sillä tämä ei lainkaan ole ensi kerta tänä kesänä kun olen kipeänä...)...kai tätä listaa voisi jatkaa. Nautintoa? Kaukana siitä. Ja silti, silti en TEE MITÄÄN! En tajua, en ole koskaan tajunnut tätä sairautta. Tappiomieliala, vaikka sanoin etten ole luovuttamassa niin ei huvita taistellakaan. En jaksa. Olen henkisesti täysin poikki. Kuuluu taudinkuvaan...varmaan minut pitäisi lähettää kolmeksi vuodeksi johonkin helsingin syömishäiriökeskukseen tointumaan, tosin epäilen vahvasti että paranisinko sielläkään. Osaan monta asiaa, mutta syömishäiriöstä en osaa parantua. Tai en osaa haluta parantua. Sillä tämän taudin suhteen sisusta on apua. Sen olen nähnyt monen kohdalla.

Olen aika nega mutta syytän siitä sitä että kuume on jälleen nousussa. Ehkä olen sitten huomennakin sjukledig, näinhän tätä koulua käydään että joka toinen päivä maataan kotona milloin minkäkin "taudin" kourissa (lainausmerkit viittaavat torstaihin jolloin ainoa syy oli että olin deprimerad..). Ei tästä elämästä nyt meinaa oikein tulla elämää, silkkaa sairautta ja pahoinvointia. Haluaisin monia asioita, mutta aina ei riitä että haluaa jos ei ensin halua tärkeitä asioita.

tänään sataa

2011-08-18T10:53:00.002+03:00

Olen kotona. Itken. En ole kunnossa. Koulussa on ihanaa, tosi mukavaa, luokkakaverit on hauskoja ja opettajat kivoja ja kurssit yltiöpäisen mielenkiintoisia. Mutta tänään olen sjukledigt. Uusi kieli ja uusi kaikki on saattanut aivoni aivan sekaisin. Eilen marssin päivystykseen koska paikallaanpysymisestä ei tullut enää yhtään mitään, selitin kuin papupata ja hypin seinille. Niin menin sitten tohtorille selittämään että kohta olen jälleen kerran full blown manic jos ei tälle saada loppua. Noh, jep jep. Sain lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle täksi aamuksi. Ja sitten kaikki meni piippiip. Siellä oli kaksi tohtorisetää (sivuhuomautuksena jotka kumpikin puhuivat huonoa suomea eivätkä ihan ymmärtäneet minua...), ja minä itkin koko ajan. Olen ehkä hieman väsynyt, peloissani ja myönnetään, ahdistunut. Niin sitten ne tohtorisedät kyseli ja toinen sanoi suoraan että et sinä ole maaninen kun itket sinä olet masentunut. Hah heh hoo. En voinut itkultani väittää vastaan. Ja toinen keksi minulle uuden diagnoosin: anoreksia. Hah heh hoo, sitäpä ei ole hetkeen kuultu. Niin joo, seurasi päivän paras: masennukseen syödään masennuslääkkeitä. Ei auttanut yhtään, vaikka yritin selittää että eiku eilen olin maaninen, menen pahemmaksi jostain ketun masennuslääkkeistä. Ei auttanut. Osastolle ne olisivat minut halunneet sulkea. En suostunut. Sain SSRI-lääke reseptin kouraan ja ensin toinen tohtori olisi halunnut aloittaa liton, muttakun siinä on niitä labroja ja kaikkea niin totesi lopulta että sairaalassa se pitäisi aloittaa. No kidding...nyt sitten pitäisi a)aloittaa masennuslääke, b)lopettaa toinen tasaajani koska syön kahta neuroleptiä ja tohtorin mielestä yksi riittää. Mutta minäpä soitan kohta entiselle osastonlääkärilleni ja kysyn toista mielipidettä, en aio alkaa tekemään muutoksia ilman, että lääkäri joka tuntee minut on sanonut mitä mieltä hän tällaisista muutoksista on. Että näin.

Luulin, todella kuvittelisin että pärjään uudessa koulussa jaksotta edes vähän pidempään kuin kolme päivää. Ei tässä nyt maailma ole kaatunut kun yhden päivän vietän sairaslomaa, mutta pelottaa ihan sairaasti että tämä nyt ei ole ihan tässä. Itken vain. Olen niin paskana, missä(än)ei ole mitään järkeä. Kaikenhan pitäisi olla niin hienosti...oikeasti tykkään koulustani, puhun ruotsia sujuvasti jopa puhelimessa (kun soitin koululle että lepään tämän päivän), vaikka seura on lähinnä niitä 16-17 vuotiaita niin en ole siitä häiriintynyt. Ihan hauskaa vaan. Mutta on kyllä todella sellainen olo, että miksi oikeasti, miksi minä miksi nyt miksi omistan tällaiset aivot jotka sekoavat normaaleista asioista ihan täysin. Tai noh, on tämä meninkini ehkä aika epänormaalia, tai siis kaikki tämä että olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja aloitan opiskelun vieraassa kaupungissa vieraalla kielellä. Kuukauden kestänyt megaluokan stressi on ollut liikaa. Jännitän ja pinnistelen koulussa ihan todella. Vai mitäs sanotte anatomian kurssista jossa pitää opiskella luut ja lihakset ja kropan toiminta - kaikki på svenska. Älyllistä haastetta, eh jea. Mutta itse olen paikkani valinnut, en valita. Ei valittamista, paitsi että pääni tuntuu olevan palasina ja puoskarit leikkivät hengelläni määräämällä mitä sattuu.

Miehen mielestä minun olisi pitänyt mennä osastolle. Mutta en aio, en mene. Jos mietitään ihan puhtaalla järjellä niin siellä saataisiin lääkitys kuntoon joo, mutta se siitä opiskelusta sitten. Ei. En minä sieltä viikossa kotiutuisi, ja sitten olisin jäljessä niin että hejsan min kära skola och slut med det. Ei todellakaan. Nyt on oltava sisukas ja jaksettava. Ingen annan möjlighet. Iltaisin olen kyllä tosi väsynyt päivän ponnistelusta, eikä tuo syömispuolikaan niin loistavasti ole sujunut. Syön joka ruualla kyllä, yritän kyllä. Mutta syödä pitäisi listoista kutosta ja saan hädin tuskin ykkösen alas. Kas kumma kun väsyttää...mutta kohta on viikonloppu. Tänään ei tarvitse opiskella, huomenna sitten uudella innolla. Ja hei jea, nopeastihan minä tulen jälleen kuntoon kun aloitan sen _masennuslääkkeen_ <3 <3 <3. No ehkä nyt alkuun soitan lääkärille johon luotan.

Eilen tulin bussilla kaupunkiin luokkakaverieni kanssa. Joista yksi myönsi sairastavansa bulimiaa. Menin hiljaiseksi. Oikeastaan tiesin, näin ja joku tutka minussa oli jo tajunnut että tytöllä ei ole kaikki kunnossa. Mutta tuntui pahalta silti, jotenkin otin sen tosi henkilökohtaisesti koska tyttö on niin nuori vielä ja hänellä olisi kaikki mahdollisuudet, olla kaksvitosena muuta kuin tällainen naurettava räpeltäjä. Kuiskasin että minä tiedän ja tajuan, ja ajattelin vielä jossain sopivassa välissä mainita että jos hän haluaa puhua asiasta niin minulle saa puhua. Kurjaa.

Raskas olo. Vaikea olo. Miten ihmeessä minä edes päiväni kulutan kun en ole koulussa? Ei jaksaisi. Nukuinkin ihan surkeasti. Kaikki on niin vaikeaa (taas) ja väsyttää henkisesti. Ja muutenkin aika lailla. Yritän selitellä itselleni, että tarvitsen vain aikaa. Että kyllä se siitä. Kyllä tämä tästä. Valitus stoppiin ja virtaa vähän lisää tack (eilen tosin virran olisi voinut joku sammuttaa pim koska sitä oli vaikka jaettavaksi...). Tällaista täällä, toivottavasti huomenna aurinko paistaa.

kouluun!

2011-08-14T13:04:00.002+03:00

Olen taas hieman matkustellut. Tai oikeammin viime aikoina en ole muuta tehnytkään kuin matkustanut paikkaan jos toiseenkin. Se on mukavaa. Ja väsyttävää, indeed. Torstaina tulin tänne uuteen kotiin, viihdyin perjantai-iltapäivään ja hyppäsin jälleen junaan. Kotilaaksossa oli juhlat ja minullakin psst psst on tänään pienet juhlat (kun mittariin tulee neljännesvuosisata hip!), niin juhlin vain ja nauroin paljon. Juhlat oli back to school nimellä ja sehän sopi paremmin kuin hyvin kun tänään suuntaan koululle - palaan kuluttamaan penkkiä ja liikuntavarusteita. Pakkasin juuri, hirveästi tavaraa kun ei yhtään tiedä mitä pitää sinne viedä höh. Heh heh, hauska juttu mutta koulukylälle ei mene sunnuntaina yhtään bussia niin tämä tyttö hyppää pyörän selkään. Eei oo ees paha, no öh, joo, nelisenkymmentä kilometriiniä. Naurattaa jo valmiiksi että käynpä ainakin kunnon liikunnanopiskelijasta kun tulen kouluunkin pyörällä matkasta huolimatta. En ajatellut tavaksi ottaa, normisti kuljen kyllä bussilla mutta tänään on loistava sää ja pyörä täytyisi kuitenkin jotenkin sinne saada niin ajamallahan se helpoiten onnistuu. Evästä reppuun ja retkelle!

Viime yönä sain ihan huonosti untakin kun kait vähän jännäyttää. Kaikki vähän on outoa ja jännitystä aikaansaavaa. Että miten osaa olla, minkälaista porukkaa, minkälaisia päiviä - en tiedä yhtään mitään siitä mitä ensi viikolla ja siitä eteenpäin tapahtuu! Hyppy tuntemattomaan på riktigt...taidan tiidadaada olla vähän tärähtänyt kun ylipäänsä keksin tällaisen kuvion elämäni suunnaksi, hohhoi ja huhhui. Kauniisti voisi sanoa että olen rohkea. Tosin vähän jo itsestä tuntuu että ehkä sittenkin tyhmänrohkea...se ei o niin hyvä juttu. Mut ei se mitteen, olen tottunut. Olemaan tärähtänyt. Hyvin se menee, ingen panik.

Hah, sain eilen kuulla että 5 vuotta entisessä kotikaupungissani kuuluu vahvasti puheessani. Puhun kuulemma niin vahvaa murretta että kaveria vain nauratti, ja toinen ystävä totesi ettei ollut melkein saada puheestani selvää puhelimessa kun tämä illu hieman venyyttää. Hassu juttu, minusta on kiva että puheesta kuulee että on jostain kotoisin. Kotilaaksossa ei ole murretta, ja nykyään kun kysytään mistä olen niin ensin sanon että sieltä missä viimeksi asuin, sitten vasta että lapsuuteni asuin toisaalla. Murremaa on niin koti, puhun mielelläni miten sattuu huvittavasti. Se on kivaa.

Random juttuja parin päivän varrelta. Ei tässä nyt ole päätä eikä häntää, kuluttelen aikaa ennen kuin saan lähteä retkelle, eli pyörän selkään. Kotilaaksossa söin vähän paremmin, koulussa ajattelin syödä ja en nyt jaksa siitäkään panikoida että olisin ihan pipipää. En ole. Ja hoitoasiakin on järjestymässä, kuskasin sitten lopulta lähetteeni yleissairaalapsykiatrian poliklinikalle kun päätin ihan omassa pienessä päässäni että nyt tarvitsen enemmän apua syömishäiriöstä nousemiseen kuin kaksisuuntaiseen, joten kun tuolla instanssissa hoidetaan syömisongelmat niin vein sitten paperini sinne. Toinen vaihtoehto olisi ollut mtt mut kun otin selvää niin tuo tuntui fiksummalta. Ensi viikolla ehks soittavat että koskamilloinkoskaan sinne pääsen käymään. Voihan siinä kestää, mutta mihinkäs tässä kiire valmiissa maailmassa.

Oukki. Kohta saa jo lähteä, ehkä. Mahtava homma. Eipä siis ihmeempiä, back to school. En o ees hermona, muuten vain ratkean liitoksistani. Näh, ei täs mitteen. Kouluun!

syty katuvalo syty!

2011-08-09T16:15:00.002+03:00

Kivoja päiviä vanhassa kotikaupungissa. Tein oikein finrailin viime viikolla ja istuin junassa yli 700km suuntaan jos toiseenkin, tapasin ystäviä siellä täällä ja vietin pari yötä porukoilla, perjantaina suuntasin tänne ja hip kun olen viihtynyt! On ollut niin lomaista, että. Hyödytöntä autoilua ja trivial pursuitia ja ihmemies MacGyveria ja kotileikkiä. Olen nauranut itselleni katketakseni kun leikisti kotini on nyt miehellä, ja minähän olen kuin mikäkin pikku emäntä. Leivoin mustikkapiirakkaa ja mies tuli salilta kotiin ja hihittelin vain itsekseni että täällä minä odotan lämpimäisen kanssa kotona ja voi huh ei ihan illusia-tyylistä toimintaa. Muutin mutten muuttunut, vai? Allt är i ordning eller nåt sånt.

Koulu alkaa alle viikon päästä ja torstaina menen takaisin siihen paikkaan jota pitäisi kodiksi kutsua. Olen kyllä puhunut monenkin ihmisen kanssa, että heillä on sama kokemus: kylmä kaupunki. Vaikea sopeutua. Ihan eri meininki kun täällä missä nyt seikkailen. Itse asiassa juuri äskönkin minulla oli kirjaston pihassa tunnin keskustelu tuntemattoman naisen kanssa. Ja mikä keskustelu! Aivan uskomatonta, siinä oli johdatus mukana ei voi muuta sanoa. Tuli siitä aivan älyttömän hyvä mieli, ja nainenkin sanoi muistavansa tämän keskustelun pitkään. Kaikkea sitä.

Viimeisiä viedään terapiassa, hui hai. Tämän päivän tapaaminen oli kyllä hyvä, mutta sai siinä taas silmiä pyöritellä kun terapiatäti jaksoi jälleen kerran mainita, että entä jos kouluni ei anna minulle _tarpeeksi_älyllistä_haastetta :AAAAARGH:. Hermo ja närkästys, ihan kuin toisen asteen koulutus valmistaisi imbesillejä eikä ammattiosaajia! Hänelle ilmeisesti vain yliopisto on tarpeeksi hienoa, titteli tärkeintä kaikista. Ei piip ja piip ja piip. Olen aivan sata varma etten tule tuossa koulussa kyllästymään, eikä se taatusti ole mitenkään piece of cake, ihan jo vain kielikysymyksen vuoksi. Yliopistourani loppu on nyt sinetöity, tänään tuli tulos viimeisestä tentistä ja menihän se kirkkasti läpi. Papereita odotellessa, ilmoitin jo opiskelupalveluihin olevani poissaoleva. Kun en minä nyt ikuisuusajaksi halua irtisanoutua, ei näistä elämänkiemuroista koskaan tiedä. Mutta siis tällä näkymin se on ohi nyt ja lähden opiskelemaan itselleni ammatin.

Tässä on vain pieni mutta. En halua ajatella että se on iso, vaikka toki siitä voi kasvaa suuri jos en opettele käyttäytymään. Ne desimaalit minun ja alipainon välistä ovat kadonneet. Haluaisin ajatella, että koulussa syöminen on helpompaa ja on niin paljon tekemistä ettei kiinnosta häiriöidä, mutta ei minua kyllä kiinnosta nytkään ja on minulla nytkin tekemistä mutta syöminen ei todellakaan ole helppoa. Tuskallista se on. Kun en haluaisi ajatella yhtään ruokaa, ei kiinnosta ei huvita, ja siinä ne päivät sitten venyvät iltaan, syön mitä sattuu miten sattuu jos sattuu ja down I go. Hiuksia tippuu päästä ja minä selittelen itselleni ties mitä selityksiä että eihän se nyt tästä romahduksesta johdu ei toki, joku hiustenlähtöaika onhan näitä nähty blaablaa. Kun ihan tosissani (tämä on sairasta, kyllä minä sen verran olen tajuissani) ajattelen että "tällä kertaa tämä homma toimii". Ajattelen aina niin kun menen tarpeeksi huonoksi, että ei kyllä koskaan aiemmin laihtuminen ole johtanut kuin pään hajoamiseen ja sairaalareissuun mutta hei jee - kyllä tämä homma tällä kertaa toimii! Aivan tajuttoman pelottavaa. Niin sanoi myös ravitsemusterapeuttini: pelottavaa. Pikku takapakista tuli koko kesän kestänyt alamäki, eikä se pysähdy jos en pysäytä. Pitäisi, olisi syytä. Vaan kun periaatteessa vointini on vielä tällä hetkellä rakoilevaa fysiikkaa huomioonottamatta loistava (no aha, sehän onkin jättefint, kannattaisiko ottaa huomioon se rakoileva fysiikka?), niin vaikea tässä on huolesta sairaaksi ryhtyä. Tai niinkostas sairaaksi muutenkaan. Ei huvita sairastaa, en mukamas sairasta, valehtelen huijaan ja petkutan. Porukatkin elävät siinä luulossa että elän elämäni parasta aikaa. Kun elänkin, noin periaatteessa. En kauaa tätä tahtia tosin, faktahan se on. Olen painunut niin syvälle anoreksiaan etten muista mistä suunnasta aurinko voisi nousta...olen hukannut terveeseen suuntaan johdattavat katuvalot ja tie jota kuljen on pimeä, haparoin päivä toisensa jälkeen eteenpäin ja selittelen itselleni että on valoisaa vaikka en näe mitään. Elämäni parasta aikaa? Indeed.

Mutta luovuttamassa en ole. En vain tiedä, mistä lähtisin yritystä kasaamaan...että mitä pitäisi tehdä kun tilanne nyt on tällainen kaaos. Tai siis minun päässäni kaikki on mitä hienoimmin kontrollissa, mutta se nyt on täysin valheellista kontrollia. Tätä tahtia romahtaa kaikki. Ai niin, paitsi että kyllähän tämä tällä kertaa toimii? Yea right, yritän uskotella itselleni että totta puhut pää, mutta vähän heikosti uskon itsekään. Kouluni ei yksinkertaisesti saa olla mikään svenskspråkig bantingskola, en minä sinne laihtumaan mene kun opiskelemaan, enkä ikinä tule valmistumaan jos itse olen liikunnan ja syömisen suhteen näin hajalla. Että jotteen tarttis tehhä. En vain osaa tarttua mihinkään. Paitsi painoon, kiloihin, housujen kokoihin ja muuhun elämää järisyttävän tärkeisiin asioihin. Ja oikeasti syvällä sisimmässäni en voisi olla enemmän toista mieltä. Tärkeitä asioita? Rakkaus for starters. Ehkä aloitan siitä. Että rakastan muiden lisäksi myös itseäni sen verran, että tarjoan itselleni täyden vatsan ja levollisen mielen. Voisi toimia, noin alkajaisiksi. Nyt siis datailu saa riittää ja leikisti-kotiini syömään.

muutin mutten muuttunut

2011-08-02T09:11:00.002+03:00

Vihdoinkin se on ohi. Muutto siis, istun nyt uudessa asunnossani näpyttelemässä, täällä on siistiä ja mukavaa. Eilen kannettiin tavarat sisään ja aamusta iltayhdeksään järjestelin vimmoissani niin, että nyt tämä huone on asuttavassa kunnossa. Ja mikä huone! Täällä on ihan autiota kun tavarani ovat pitkin seiniä ja lattialla on ison maton ympärilläkin aivan tuhottomasti tilaa. Outoa, en ole tottunut tällaiseen, viime huoneeni kun oli ehkä maksimissaan puolet tästä...mahtuupa venyttelemään, lihashuolto nousee olennaiseen osaan että pysyn kunnossa kunhan koulu alkaa. Aikamoinen rumba tuo muutto, asunnolle johtaa kierreportaat ja niissähän se oli huippukivaa kantaa esim. sänkyä. Tulipa päivän treeni moninkertaistettuna kun hypin niitä portaita edes takas.

Tänään ehkä vähän tutustun kaupunkiin. Käyn hankkimassa kirjastokortin, se on tärkeää. Olla kirjastokortti on olla kotikaupungissa. Käyn ihmettelemässä merta, hassua asua paikassa jossa meri alkaa melkein takapihalta. En tiiä voiko siellä uida, ehkä vesi on leväistä, mutta toisaalta ulkona on kyllä aika viileä että ehks ei uiminen huvita. Tämä talo jossa asun on varsin kansainvälinen, kämppikseni eivät ymmärtääkseni puhu suomea, tai ainakin toinen esittäytyi minulle englanniksi. Oikea kielikylpykaupunki, viikot koulussa ruotsia ja viikonloput kotona englantia. Tosin en ole vielä juurikaan näitä tyttösiä nähnyt, ihan ohimennen enkä muista edes nimiä. Noloa kysyä moneen kertaan nimeä, mutta toisaalta minullakin on niin suomalainen nimi että se harvemmin hyvin taipuu sellaisen suuhun jonka äidinkieli ei ole suomi, joten voi olla että uudelleenesittäytyminen on tarpeen molemmin puolin.

Aika saavutus oli saada kaikki tavarani autoon, siinä tarvittiin jo logiikkaa - sänky oli katolla ja peräkärry täpösen täyteen lastattu. Yksi naapurikin nauroi kun näki kuormamme, että onpas siinä tytöllä tavaraa. Hih, joo...puolustaudun sillä, että suuri osa tavarapaljoudesta on lahjoiksi saatu, en minä ostele tarpeettomuuksia, jos ei satunnaisia kirpparihamoja lasketa joukkoon. Huonekaluja on todella vähän, mutta jo yksin kirjahyllyn sisältö piti jakaa moneen laatikkoon kun niistä tuli ihan järkyttävän painavia - kirjoja minulla on. Mutta en laske niitä tarpeettomuuksiin.

Olen vähän nyt pihalla. Tämä on niin kummallista. Että asuu täällä ja elämä on heitetty hurlumhei. Että on yksin vieraassa kaupungissa eikä kyseessä ole mikään satunnainen matkaseikkailu vaan pysyvä tila. Ikävöin nyt jo sitä, että voi soittaa ystävälle ja lähteä käymään. Se vie kauan, että löytää ystäviä joiden luokse voi mennä käymään. Enkä edes tiedä mistä etsisin, tai siis että miten niihin ihmisiin tutustuttiinkaan? Olen minä helposti puhelevaa sorttia, mutta ei sitä nyt voi kaupan kassalle alkaa ehdottelemaan että tule kylään. Pitäisi keksiä harrastus, harrastuksissa tapaa ihmisiä. Mutta heh hoh haa, vietän viikkoni koulun asuntolassa 40km päässä niin siellähän sitten olen jumissa, tulee liian kalliiksi lähteä iltaisin tähän kaupunkiin harrastamaan. Koulussa tutustuu, siellä ei voi olla tutustumatta, kun luokkakokokin on niin pieni ja yhtenä luokkana opintoja viedään eteenpäin. Hyvä niin. Palloilen yksinäni siihen asti, että koulu alkaa. Tai oikeastaan heh, lähden huomenna reissuun ja tulen takaisin uuteen kotiseeni vasta 12. päivä. Ensin käyn ystävällä ja teatterissa, sitten pari päivää porukoilla ja vajaa viikko entisessä kotikaupungissa, ihmisten nurkissa. Onneksi on monta yöpaikkaa, sisko ja ystävät ja mies. Periaatteessa voisin asua miehen luona koko ajan, mutta ties vaikka kyllästyttäisiin toisiimme jos olen siellä aamusta iltaan ja illasta aamuun, hih. Tosin ennen lähtöäni melkein asuin siellä anyways, eikä kyllästymisen merkkejä ollut ilmassa. Päivisin molemmilla on kuitenkin omat menot, mikä on mielestäni hyvä.

Nyt lähden tutustumaan ympäristöön, oikein leikkimään turistia. Kartta kainaloon ja näin, omituista mutta silti kivaa. Enköhän minä tänne, jotenkin, joskus. Periaatteessa ihan hyvä mieli, vaikkakin aika hämmentynyt. Jotenkin, joskus.

laatikkomaassa

2011-07-28T16:53:00.002+03:00

Hyi hyi hyi! Inhoan muuttamista! Taisin tosin mainita tämän jo viime tekstissä mutta anyways, nyt inhoan sitä jos mahdollista vielä enemmän koska en lähestulkoon mahdu liikkumaan huoneessani näiden laatikoiden vallattua alansa jättäen väliin pieniä kulkureittejä sängylle ja vaatekaapille. Ei tämä sekasorto minua niinkään häiritse (tai noh, hyvä on, häiritsee...), vaan se että kaikki on niin kesken ja vielä monta päivää ennen kun kaikki tämä häärääminen on ohi. Kävin kampaajalla kaaosta karussa ja hänkin totesi että muuttaminen on top kolmosessa elämän stressitekijöistä. Tiedä häntä onko tuo nyt ihan tutkittua tietoa mutta joo, kyllä se nyt ainakin top kympissä on...voi vaiva, vielä on laatikoita täytettävänä ja en nyt ihan jaksaisi. En huvittuisi. Äitikin soitti ja kysyi heti ensimmäisenä että joko höyry nousee päästä - kyllä nousee! Eilen pakkasin iltapäivän ja lähdin (eilenkin, kyllä) pakoon toiselle puolelle kaupunkia, mutta yllätys yllätys tänä aamuna kun kotiuduin huone oli vielä hirveämmässä kunnossa kuin muistin. Olin onnistunut blokkaamaan sen aika siististi mielestäni.

Että vali vali. Valitan vain kun höyryttää. Yksi vaivainen muutto, ei voi olla näin vaikeaa. Vaan voipa silti. Tässä nyt kun on se ongelma, että muutan 300km päähän ja kaikki tavarat on mahdutettava kyytiin kerralla. Eivät mahdu, olen melkein satavarma. Tai sitten olen surkea arvioimaan...tai oikeammin toivon, että olen surkea arvioimaan. Olisinkin. Voisin tehdä pitkän listan asioista mitkä tällä hetkellä ärsyttävät, mutta sellaista listaa nyt ei kukaan jaksaisi lukea. Kun oikein negatiivisesti ajattelee niin kaikesta voi valittaa, hah, mutta ei siinä kyllä järkeä ole. Kun voisi ajatella sitä mikä on hyvin. Moni asia on aivan todella loistavasti (kuten maailman ihanin mies jota ei enää tarvitse kuvitella). Josta tulikin mieleeni eilisilta kun nauroin koko illan sisäänpäin, heh, oli hauskaa. Miehellä oli vieras ja se juttu, siis en minä aiemmin ollut tajunnut että miehet ihan oikeasti puhuvat niistä pyöristä ja tekniikasta ja autoista ja kaikesta muusta josta minä en ymmärrä yhtään mitään. En ole lainkaan kiinnostunut siitä, miten asiat toimivat, kunhan ne toimivat. Niin minä sitten naureskelin itsekseni niille hassuille miehille ja lueskelin kirjaa sisällä toisten istuessa partsilla. Aina (eli siis lue: joka ilta, yö ja aamu...) kun olen käymässä luen vuotta 1984. Siis Orwellin "Vuonna 1984" on kyseessä, aivan loistava kirja. En lainaa sitä kotiin koska minusta on kivampaa aina ottaa se siitä kirjahyllystä, heittäytyä sohvalle lukemaan ja lukea parhaita kohtia ääneen. Mies korjaa pyörää ja minä luen kertomusta ajatusrikollisista ja uudiskielestä ja maailmasta, jossa isoveli valvoo ihan oikeasti. Siinä vasta hieno kirja -kirjoitettu vuosina 1945-49 (kertoi wikipedia).

Niin tämä nyt on tätä korvaavaa tekemistä jota harrastetaan kun pitäisi tehdä tärkeitä asioita jotka eivät huvittaisi. Niinkuin siivota. Tai lukea tenttiin. Tai muuttaa. Kun ei saa aikaiseksi niin pitää olla korvaava tekeminen, että kuvittelee tekevänsä jotain tärkeämpää kuin peukaloidenpyörittely. Niin tämä kirjoittaminen on nyt very important matter. Toki toki. Ainut harmi etten keksi enää mitään kirjoitettavaa, tarvitsisin aihevinkkejä. Kun kerrankin, kerrankin elämässäni ei ole moneen päivään ollut ihmeempää naurunaihetta kuin oma stressaamiseni jostain niin yksinkertaisesta asiasta että yksi muutto (yritän tässä selitellä itselleni että se on a) yksinkertaista, b) helppoa, c) hauskaa). Harmi etten kykene uskomaan selityksiäni kun en mahdu kääntymään täällä laatikkomaassa ja kohta on kyllä lähdettävä taas karkuun. Niin taidan tehdä. Kengät laatikkoon et ois niinko tehny jotain ja sit hip hop toiselle puolelle kaupunkia.

>>>.;,-][{\$¤ <- erimuotoisia palasia päästäni

yskien liikkeelle

2011-07-26T11:28:00.002+03:00

Näh. Pitäisi pakata. Muuttaminen on ehkä höh tyhmintä. Tai no ei se sittene enää ole kun on uudessa kodissa tavarat paikoillaan, silloin se on jännittävää ja kivaa. Mutta tässä vaiheessa kun alle viikon päästä pitäisi olla koko koti paketissa ja valmis jättämään tämä kaupunki taakseen (noin niinkuin omana kotina, tulenhan minä täällä vierailemaan harva se viikonloppu), tässä vaiheessa on alakulo ja harmitus. Tajuntaani ei oikein ole vielä uponnut että lähden ihan oikeasti. Ei sitä ehkä tajua ennen kun on tosissaan uudella paikkakunnalla kaukana poissa. Silloin voi ehks vähän itkettää.

Oli juhlat ja niistä jäi iloinen mieli. Olen ystävilleni selvästi aika läpinäkyvä siitä päätellen mitä pienet paketit sisälsivät, hih. Pinkkejä juttuja, kaikkia kivoja tyttöilyasioita ja kaikki vaan pinkkejä. Tunnustan vissiin väriä aika selkeästi...punainen on aina ollut se juttu, naapurit pojat kutsuivat minua pitkään punahilkaksi. Sävy vain vaihtelee, nyt on pidempään ollut pinkki kausi. Nimenomaan sellainen kirkas, ei mikään haaleanvaaleanpunainen (tosin sain hienon pikkulaukun jossa oli vaaleaa vaaleanpunaista ja oli sekin vaan tosi ah). Olen saanut vähän naisellisuuden langanpäästä kiinni tässä viime kuukausina, tuoksuja ja hameita ja korkokenkiä ja siis minä, ennen verkkareissa kaupungilla, nyt toinen ääni kellossa. Se ehkä jotenkin liittyy tähän "otan ajatuksellista eroa syömishäiriöstä" - meininkiin. Sillä ajatuksellista eroa minä olen ottanut pitkään, ei pääni ole enää anoreksiaa täynnä, minulla on paljon tärkeämpää mietittävää. Mutta ei tämä homma silti ihan pelitä - yrittämisestä huolimatta paino menee ihan väärään suuntaan. Tämän kesän piti olla harjoittelua liikkujan ruokavaliolle. On käynyt ihan toisin, pystyn syömään vain aivan typerän minimalistisia annoksia, ihan noin fyysisesti kun ääliömäisyyksissäni olen kutistanut vatsalaukkuni. Ja nythän on helppo sanoa, että ala sitten venyttämään sitä ja syö väkisin. Huoh hah heh. Siinähän se juju piilee, että kun siihen maagiseen viralliseen alipainoon on muutama hassu desimaali niin pää selittelee että terveillä vesillä ollaan jotta salakavalasti viisaan minän huomaamatta anoreksia onnistuu luikertelemaan minuun niin että ne desimaalit ovat pian välistä kadonneet. Tiedän, että mikään selittely ei tässä tilanteessa auta. Tunnen itseni aika terveeksi, en koe että syömishäiriö olisi elämäni keskiö ja päälimmäinen ongelmani, en vain koe. Mutta fysiikka kertoo muuta - eivät kuukautiset sekoa ihan pelkästään huvikseen, joku on mättänyt jo pidempään kun tämä nyt on tällaista. Minua ei vaan nyt kiinnostaisi yhtään huolestua. Ei kiinnosta määrittää itseään sairaaksi. Ei kiinnosta anoreksiaelämä, ei todellakaan. Oikeastaan ihmettelen itsekin miten tämä nyt näin kun päässäni on paljon selkeämpää kuin vuosiin. Lukiessani jotain vanhoja tekstejä tajuan miten silkkaa syömishäiriötä elämäni on ollut. Ei se ole sitä enää. On ja ei ole. Se ei ole samanlaista pakkoliikuntaa ja oksentamista ja rasvattomia rahkapurkkeja, ei ole. Tämä on toisenlaista, ja ehkä siksi niin vaikea saada kiinni että mikä nyt mättää kun tämä ei ole sitä tuttua. Tuttu on koko elämää hallitseva toinen todellisuus, tämä on vain jotenkin kehittynyt siinä sivussa kun olen elänyt elämääni joka täyttyy ihan muista asioista kuin syömiskuvioista. Ehkä juuri siksi huokaisen vaan ja kohautan olkiani. Ehkä se menee itsestään ohi kun en minä nyt tajua tästä yhtään mitään...

Tänään saan laatikoita ja sitten alkaa projekti. Ehkä voisi jo aloittaa jonkin asteisella inventaariolla...ehkä sitten jos ystävä tulee seuraksi, paperien plärääminen menee siinä sivussa. Ja mainitsempa nyt vähän hehkuttaakseni että olen ollut pian 5 päivää savuton. Tämä siis paljastaa että kaikki edelliset yritykset ovat kaatuneet, vaikka en ole sitä täällä selitellytkään. Mutta nyt näyttää jo aika hyvältä, ei enää fyysisiä oireita. Myönnetään, on tämä jo lähennellyt lievää masokismia kun oikeasti poltin tässä välissä jo lähes puolta askia päivässä ja lopetin vain kuin seinään, ilman minkäänlaisia korvaustuotteita. Mitäs tuosta kun nyt jo helpottaa. Hengitys on helpompaa ja jokainen päivä ilman saa minut iloiseksi siitä, että minä pystyn, kykenen ja onnistun. Vähän viime metreille meni tämän kesän projekti 2 eli tupakointi historiaan, mutta parempipa myöhään kun ei silloinkaan.

Ei täs muuta. Ei oikein huvita nyt asiat mutta tällaista tämä välillä. Yskien liikkeelle mutta eiköhän tämäkin päivä tästä käynnisty.

ihan onni vaan

2011-07-22T09:39:00.002+03:00

Viuhvauh. Olen taas ihan positiivisissa tunnelmissa, joku hormonimyrksy varmaan tuo maanantain vuodatus, heh...olen ollut hyvillä mielin jo monta päivää, tosin keskiviikkona vähän turhankin jeesmies, tai siis ko en ollut oikein nukkunut niin kylläpä hyppäsi speedi päälle. Järjestin ehkä parhaan episodin ikänäni (ja näitä kun on nähty, mutta tämä oli jotain ihan sanoinkuvailematonta...), ja yksi parhaimmista ystävistäni suuttui minulle niin pahasti että saan mitä luultavammin häneltä huomisissa juhlissani lahjaksi kimpun risuja, jos hän edes suostuu tulemaan paikalle. Että silleen. Ja tämä ei todellakaan ollut ihan pikkujuttu, mutta ehkä vuoden päästä ystävänikin pystyy jo nauramaan, tarkoitus oli pelkästään hyvä...mutta häpesin kyllä todellakin silmät päästäni kun koko kuvio selvisi. Olihan taas.

Onnellinen olo. Ymmärsin eilen mitkä on maailman kolme ihaninta sanaa. Mut psst se on salaisuus jonka jokainen saa selvittää ihan itse. Kunhan mainitsin. Eilen siivosin koko talon niin putsputs että huhhei, täällä on hyvin harvoin ollut näin siistiä. Tai siis noh, kommuuniasumus nyt sattuu olemaan sellainen että aina pitää katsoa siisteyttä vähän toisella silmällä, muuten siivoamiseen menisi viikko. Tänään leivon. Ja huomenna juhlin! Aivan huippuakivaa melkein kaikki ihanat ystävät tulevat ja talo täynnä ihmisiä ja jännää, osa ei ole koskaan käynyt meillä. Ja sitten muutankin pois. Mutta sitä ennen siis juhlin. Hip!

Hah, ostin eilen huvittavimman asian aikoihin. C-kasetin! Ja aion ihan tosissani leikkiä ala-astetta ja nauhoittaa radiosta hyviä biisejä siihen kasetille. Heh heh. Kun ostin uuden mankan jossa on kasettipesä (loistavaa! aataminaikaista!), niin pitäähän sitä käyttää. Ja tänään olen ollut aamuaktiivi, olin jo puol kasilta bodypumpissa ja ihme kyllä ei ollut huono olo vaik aika monesti kun olen lähtenyt treenaamaan aamulla se on ollut iso moka. Noh, ei tänään, nostin jopa vähän isompia painoja jossain liikkeissä ja ihan hyvältä tuntui. Turhan epäsäännöllistä kyllä treenaus ollut koko kesän, kun vähän väliä joku tauti tai episodi tai ties mitä, tällä viikollakin olin alkuviikosta ihan piip niin kävin vähän vain lenkillä, eilen sitten salilla lähinnä juoksemassa ja tänään kunnon lihasrääkki (huomenna takuulla huomaan omistavani reidet...), ja silleesti. Mutta onneksi 3 viikkoa koulun alkuun ja sitten ei voi enää vältellä liikuntaa, heh, ihan kun edes haluaisin. Treenaus on aina kivaa, ihan aina, mutta se lähteminen vaan on vaikeata. Sitäkin palkitsevampaa kun pääsee liikkeelle.

Nyt tyttöilen ja lakkaan kynnet joista olen kasvattanut kivan pitkät. Sit ko jaksan niin alan leipoa. Jep, siinä suunnitelmaa tälle päivää. Ei ihmeempiä. Ihan onni vaan.

the lyrics of my life

2011-07-18T17:06:00.003+03:00

Huh kun on huono olo, fyysisesti lähinnä...on tähän ihan syykin, mutta se on niin pitkä episodi ettei tee mieli kirjoittaa auki. Olishan tää elämä hei ihan tylsää jos ei joka välissä sattui jotain *** episodia, oikeesti ihan naurettavaa, mulla on ehkä maailman huonoin tuuri. Huokaus. Ystävät saavat nauraa katketakseen kun joka toinen päivä selitän mitä *** hienoa mulle on taas sattunut. Sattuu ja tapahtuu. Tylsää päivää ei ole. Jos onkin hetken tylsää, viimeistään illalla mielialat vispaa niin että taas ollaan pää sekaisin selittämässä jossain kriisikeskuksessa että joo-o, this is my truth tell me yours.

Ja joo, mainittakoon nyt että krapulassa en ole (ko en ikänään juo, heh), enkä myöskään lääkepöhnässä. Kuhan voin pahoin ja yritän kuluttaa aikaani, I'm in love with this isolation. No tuo ei ollut kyllä totta, mutta tänään on niin kettumainen päivä että olen ehkä maailman huonointa seuraa, siksipä säästän ihmisiäni ja eristäydyn tänne 10 neliön koppiini. Siivosin kyllä vähän, oli aihetta. Ja luin vähän vanhoja tekstejäni ja nauroin katketakseni jollekin maniajutuilleni, on se vaan hieno tila. Note the sarcasm.

Ja joo, olen kans tänään ollut idiootti, mutta nauroin vain sillekin. Soitin hufvudstadsbladetin asiakaspalveluun ja yritin tyylillä hoitaa asiani på svenska, osoitteenmuutos piti siis tehdä. Noh, alku sujui hyvin, ei siinä mitään. Sitten piti kertoa vanha osoite ja yhtäkkiä postinumeron kohdalla tuli totaalinen blackout - en muistanut OMAA postinumeroani en suomeksi enkä ruotsiksi. Heh hah hoo. Sitten se asiakaspalveluihminenkin vaihtoi kielen suomeksi ja nauroi siellä mulle, kun minäkin aloin suomeksi selittää että oikeasti "en nyt muista sitä numeroa, miten voi olla, voi hyvä aika en muista!". Noh, hän sitten tarkisti sen postin sivuilta ja olin että joo, tuohan se on joo. Jep jep. Kerroin sitten että piti hienosti hoitaa puhelu ruotsiksi ja toisessa päässä vaan naureskeli että du kan fortsätta om du vill mutta hermo meni ja totesin että taidan luovuttaa, lopussa sitten sanoin vaan että tack och hej ja asiakaspalveluihminen kuulosti just siltä että purskahti räkänauruun heti puhelun jälkeen ja kertoi siitä kaikille työkavereilleenkin. Jep jep. On hauskaa olla yleinen naurunaihe. Ja on hauskaa aloittaa koulu ruotsiksi kun menee lukkoon numeroiden kanssa. Jep jep.

Onko vähän loistoidea lähteä valmiiksi pahoinvoivana sauvakävelylenkille helteeseen. On. Onko vähän loistoidea tehdä se ilman hattua. On. Sehän auttaa this state I'm in. In fact as I'm throwing these lyrics in every phrase I could write the whole text in English. Yea, since everything sounds less serious when you change the language, I could make my marvellous, messed up life seem like something really, uhm, funny. Episode after another, little bit sick of episodes. Or with another words, episodes seem to make me sick. The best part, however, is that this is nothing to make fun of. But I'm so used to make fun of myself that I do it even with really serious stuff. Nay, not dead-serious, no regrets however, no use. Just laughing when no sense in crying (over spilt milk you know). Listening Moby again, but my mind was slow. Today I'm slow, low, and a total mess. Cannot say things straight so have to take the difficult way of telling a bit of this and that and all the rest can be read between the lines.

Et silleen. Siinäpä loistava idea, vaihdan koko blogin kielen, en tietenkään ruotsiksi vaikka sitähän tässä pitäis treenata, vaan kun en kuitenkaan kirjoita tänne mitään lukemisen arvoista niin voisin yhtä hyvin jauhaa typeryyksiäni kansainvälisesti. Heh hah hoo. Oikeasti olen erittäin, erittäin väsähtänyt tähän jatkuvaan seiliin, tai siis psyykeeni ei nyt ole erityisen sekaisin mutta kuhan hajoilen huvikseni. Mitäs kivampaa sitä voisi kesäisenä hellepäivänä tehdä kun pistää itseään palasiksi (kuvainnollisesti, ei kävisi mielessäkään että enää oikeasti silpoisin itseäni, takanapäin sellainen). Onneksi tärkeä ihmiseni tajuaa mistä tuulee, en jaksaisikaan selittää miksei tänään huvita nähdä. Tai en tiedä, ehkä vielä huvittaakin. Syli kelpaisi.

The empire of my inner life strikes back - after a totally lovely day there must be another with this, well, shit (excuse me my language but shit ain't the ugliest word ever). So I just hope tomorrow I'm singing in the rain again. Today I feel like not doing anything...

kandi ajatteli syödä

2011-07-15T16:19:00.002+03:00

Whoa! Hip hip! Ja kaikki ylisanat jotka osaan! Olin tentissä, kirjoitin puolitoista konseptia ja ha haa - mitä luultavimmin minusta tuli kandi :D olis niin jostain haettua etten pääsisi läpi, sellaista kohtalon ivaa ettei tosikaan, no way. Toiseen kysymykseen kyllä heitin hatusta kun en muistanut mitään the Old Man and the Sean rakenteesta, mutta mielestäni ne oli aika hienoja heittoja joten luulis proffankin arvostavan. Olis varmaan pitänyt kirjoittaa loppukaneetiksi, että hey com'on tää on mun vika tentti ehks ikinä että vähän armollisuutta pyydän...noh, päätin ottaa luottavaisen kannan vaikka aina tentin jälkeen onkin epävarma olo, pistin jo juhlakutsut menemään ja juhlin sitten vaikka mitäsattuu, läksiäisiä ja neljännesvuosisatasaavutusta, on siinäkin aihetta. Mutta tää taitaa nyt olla se miracle of a lifetime josta oon maininnutkin, kaikkien sairaalasta käsin käytyjen kurssien ja tuskaisten tenttien jälkeen se on nyt slut med det. Kanske inte för evigt (never say never), men åtminstone för en stund.

Ni jee, oon nyt niin hyvällä fiiliksellä että olen käyttänyt tätä energiaa fiksusti, kun koko viikon oon maannut ameebana kotona (kuningasidea deprakinen lopetus on vähän iskenyt takasin, stressi triggeroi masista ja kaikki oli niin blah...), niin nyt sitten hoidin monta asiaa kaupungilla. Tosiaan joo, sunnuntaista lähtien olin aika huonona. Ja myönnetään, nytkin kirjoitan päivän mittaa ottamieni kolmen truxalin voimalla, mutta niin lääkäri käski kun soitin sinne jo hädissäni tuossa alkuviikosta. Että kourallinen truxalia päivässä niin rauhoittuu tyttö, tää on nyt ihan hätäapu eikä tarkoitus ole jatkaa ruskeiden pillereiden popsimista yhtään pidempään kun on pakko, mutta vielä en ole uskaltanut toimia ohjeita vastaan. Ensi viikkoon mennään näin ja sitten soitan taas polille että joko on alkanut meno maistua. En ole oikeastaan mitenkään kauhuissani että "byhyy jakso" - tai olin ehkä vielä tiistaina mutta se meni jo ohi. Luultavasti tämä on ollut ihan puhdas elimistön reaktio lääkkeen lopetukseen ja järkyttävään stressiin. Siitä kertoo jo se, että sydämeni on lyönyt taas välillä miten sitä nyt onkaan huvittanut, mikä on yhtäkuin sympaattinen hermosto kierroksilla psyykkisistä syistä. Sillä sydämessänihän ei minkään tutkimuksen mukaan ole yhtään mitään vikaa ja ylikunnossa en ole, todellakin ennemmin alikunnossa kun taas varmaan viikkoon en ole tehnyt muuta kun kävellyt, enkä edes joka päivä. Ei ekana tullut mieleen lähteä salille kun itki sängyssä lähes aamusta iltaan. Ja toki kun sykkeet on mitä sattuu niin treenaus ois hullun hommaa (no jee eli mun), mutta siis fiksusti pidän taukoa ja ehkä jo ensi viikolla sitten.

Olen myös kunnostautunut, oikeastaan tänään. Kun lähti ihan käsistä nämä syömiskuviot voi huokauksen huokaus kun sitä kuvittelee elävänsä jugurtilla...niin sitten vaan tulin sisuihini ja päätin että NYT! Tänään olen syönyt kaikkea hyvää, ravitsevaa ja terveellistä ja ihmisen määriä, tarpeeksi proteiinia ja kaikkea, pähkinöitä ja kanaa ja raejuustoa ja ja ja. Hurja laajennus ruokavalioon, nauroin jo kaupassa että WHAT! Minä ostan ruokaa, ihan oikeaa ruokaa jota laitetaan ja syödään ja nam nam. Yksinkertaisesti kyllästyttää sekoilla, ei huvita enää. Etenkään kun siitä ei todellakaan saa minkäänlaista palkintoa tai mielihyvää, ainoastaan huimausta ja pahoinvointia ja heikotusta ja ahdistusta ja you name it, kaikkea älytöntä. Ihq anoreksia minussa tykkäisi että ihq laihtuisin kun en syö - mutta hah hah, elimistöni on sitäkin vastaan eikä painossani ole tapahtunut muutoksia juurikaan vaikka ihan tosissaan päivässä saamani energiamäärä on ollut ihan naurettava. Joten why bother, kun olis ehks niinko aika lailla kivampaa syödä niin että jaksaa ja olla hyvällä mielellä. Kun osansa tuossa alkuviikon ahdistusmasennuskehässä oli taatusti sillä että ravitsemus oli todella surkealla tolalla. Kysyin jo terapiassa että kuinka kauan menee että elimistö, aineenvaihdunta sun muut kuntoutuu rääkistä jos (ja kun!) ihan oikeesti alkaa syödä kunnolla, vastaus oli että yksilöllisesti voi mennä viikoista kuukausiin. Toivon omalla kohdallani viikkoja, sillä kuukauden päästä alkaa koulu. En minä nyt ihan hetkessä bim ole taas kuosissa, tekemistä riittää kun vaikka syönkin niin tietyt ruoka-aineet on vähän liikaa (tavoitteena osata syödä ahdistumatta kaikkea paitsi pinaattikeittoa, yöks), mutta siis jaksavampi olen aika piankin. Oikeastaan olen ollut jaksavampi jo tänään - aamiaisen, lounaan ja välipalan avulla. Et hip, olen tullut järkiini, heh.

Päivällisaika, ajattelin syödä. Eli kartalla taas!

homeostaasista

2011-07-11T12:52:00.003+03:00

Yksinolo ei sovi minulle. Ykköstasaajani lopettaminen ei ehkä sittenkään sopinut minulle. Ei sillä että suostuisin aloittamaan sen uudestaan, on niin hieno tunne olla tärisemättä, oikeasti kun monta vuotta on kärsinyt sen luokan tärinästä että kahvikuppi ei pysy kädessä ja staattiset lihasliikkeet ovat mahdottomia suorituksia niin kyllä, tärinättömyys tuntuu aika älyttömän hyvältä. Mutta niin, tuohon yksinoloon. Ei tarvita kun muutama illan yksinäinen tunti ja olen sekaisin. Kaikki mahdollinen ahdistaa ja olo vastaa aikalailla sitä, minkälaiseksi olen itseni tuntenut vakavasti masentuneena. Tosin sillä erotuksella, että se on aamulla ohi. Epätoivo, itku, halu yksinkertaisesti luovuttaa ja unohtaa muutto, unohtaa uusi koulu, unohtaa elämä ja jäädä sänkyyn tästä tulevaan makaamaan, itkemään, masentumaan ja kuihtumaan. Javisst låter en jättefin plan...eh, nej. Olen vaan niin väsynyt, aikalailla kaikkeen.

Ei sillä, että elämässäni objektiivisesti olisi jotain vikaa. Ei todellakaan. Mutta tässä tullaan taas siihen, miten erilainen voi olla subjektiivinen kokemus. Tällä hetkellä vallalla ei ole (ja nyt tulee hieno sana) emotionaalinen homeostaasi (olen oppinut puhumaan hienosti lukemalla hienoa kirjaa Mielen naamiot). Se siis tarkoittaa tasapainotilaa. Lainaus: "Homeostaattisella järjestelmällä tarkoitetaan järjestelmää, joka sisäisen säätelyn välityksellä pitää yllä dynaamisesti vakaata tilaa tasapainottaen siten niitä ulkoisia voimia, jotka häiritsisivät elintärkeää tasapainoa, jota tuon järjestelmän on määrä ylläpitää". Ehkä tyylikkäin lause tämän blogin historiassa, heh, tohtorikieltä. Mutta hyvä kirja. Niin, niin se subjektiivinen kokemus. Se on se, että minun tunteeni ovat tavallista äärimmäisempiä, ja tällä hetkellä se ääripää jota kohten ne viettävät, on alakulo. Se ulkoinen voima, joka häiritsee, on tilannestressi. Tai toisaalta hmm, se on kyllä ennemmin sisäinen...tai siis kun ei kukaan ulkoapäin minua stressaa, painosta tai ahdista, sisäinen maailmani saa minussa aikaan stressireaktion joka taasen näkyy ulospäin tasapainottomana haahuiluna yliaktiivisuuden ja yli-iloisuuden ja itkuisen masentuneisuuden välillä. Yritän hallita stressiäni, yritän kyllä. Yritän ajatella, että elän päivän kerrallaan ja muutto on vasta kolmen viikon päästä ja koulun alkuun on kuukausi. Mutta hoidettavia asioita on sata ja minulla on tentti perjantaina (johon olen tosin lukenut kaiken, vedin parissa päivässä totaaliset lukuöverit ja luin sen 300 sivua viuhvauh). Koko ajan on sellainen olo, että surraa. Päässä pyörii sama filmi: hoida, järjestä, muista...mutta en saa kiinni. En hoida. En järjestä. Enkä edes muista mitä pitäisi hoitaa ja mitä järjestää! Puuhpuuh. Mene pois paha stressi, en jaksaisi sinua nyt.

Kaikki nämä homeostaasihöpötykset liittyvät kuitenkin yksinoloon. Sillä seurassa olen varsin supliikki ja nauran vain, itselleni lähinnä. Eikä se ole edes valhetta, koska oikeasti siinä hetkessä pystyn unohtamaan sen henkisen lekan joka iskee päätäni alasimeen kun jään yksin. Tumps. Ei, näin se ei mene seurassa. En silti koe itseäni läheisriippuvaiseksi, sillä kyllä minä pidän siitä että saan olla yksin. Tai pitäisin, jos se ei tarkoittaisi psyykkistä hajoamista, mitä se tällä hetkellä tarkoittaa. No nyt vähän liioittelin, olen minä tänäänkin ollut koko päivän yksin ja tässä sitä vaan porskutetaan. Aamut ovat parempia. Enkä missään nimessä halua siihen pisteeseen, jossa on koko ajan oltava ihmisiä ympärillä ettei mene palasiksi. Kun eihän sellaisesta pidemmän päälle mitään tule. Mutta ehkä nyt on yksinkertaisesti sellainen elämänvaihe, että on hyvä että on seuraa, ei se mielestäni tarkoita sitä että olisi jotenkin epäkelpo ihminen kun yksin on vaikeaa. Olenhan minä siitä onnellisessa tilanteessa että on ihminen, joka jaksaa katsella minua päivät ja yöt. Tosin nyt tuo ihminen on reissussa, mutta en valita koska todellakin, as said, ei huvita olla tyttöystävä joka ei pärjää paria päivää yksin kotona. Kuulostaa ihan naurettavalta, oikeasti hävettää edes kirjoittaa...mutta ehkä se on vain totuuden myöntämistä. Minun on niin paljon helpompi olla kun on läheisiä ympärillä, että tällä hetkellä kaipaan läheisyyttä. Mutta nyt on tällainen vaihe, en usko ollenkaan että näin on aina. Koska näin ei ole aina ollut. Ja toki läheisyyden kaipuu on yksi ihmisen inhimillisimmistä ominaisuuksista, ei siinä sinänsä ole mitään pahaa. Vaikea tilanne on vasta sitten, jos aina kun jää yksin, ahdistuu niin että ei kestä omissa nahoissaan. En minä ole siinä pisteessä, en todellakaan. Tämäkin päivä on ollut ihan hyvä, vaikka en ole nähnyt vielä yhtään ihmistä jonka tuntisin nimeltä.

Ehkä lopetan nyt, ei minulla mitään asiaa ole. Vähän vaikeaa nyt on. Mutta siihen on montakin syytä, joita ei huvita tähän eritellä. Stressi joo, sepä se. Huokaus ja toinen. Blah.

stoori jos toinenkin

2011-07-03T21:09:00.004+03:00

Heh. On tässä taas tullut sekoiltua...perjantai ja lauantai aamut menivät töissä mukavasti, kunnes sitten puolen päivän maissa lauantaina onnistuin saamaan aivan järkyttävän pahoinvointikohtauksen, maailma pyöri ja pelkkä ajatus ruuasta inhotti - juuri silloin kun helle olisi edellyttänyt suoloja jotta juomani vesi olisi edes vähän pystynyt kehossa. Että päivystykseen vain ja tippa kiinni. Labrat oli sinänsä vielä kunnossa, etten minä missään hengenvaarallisessa elektrolyyttiepätasapainossa ollut, mutta olo oli kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen. Kerroin lääkärille ihan todenmukaisesti syömishäiriöoirelusta ja siitähän hän innostui, oikeasti aivan mahtava tohtori kun vaikka hän oli selvästi kiireinen, hän syventyi asiaani ja antoi aivan järkineuvoja (jotka toki tiesin jo ennalta, mutta pointti oli, että hän siis kuunteli ja halusi auttaa). Olo parani maatessa siellä viileässä ja toki kun nestettä lasketaan litra elimistöön suoraan suoneen niin eipä se ihme että kuivunut kroppa elpyy. Luultavasti koko härdelli oli seurausta monesta yhteisfaktorista, paha flunssa alkuviikosta ja huono ravitsemus ja tuskainen kuumuus, eipä ihme että kuivuu. Niin sitten hah, sain lopputilin, hommasta josta ei tosin palkkaa olisi saanutkaan. "Pomoni" ihan reilusti ehdotti, että ei tarvitse tulla sunnuntaina töihin. Myönnyin erittäin mielelläni.

Eilen aamuna olin vielä hieman voipunut, mutta nyt jo tuntuu että voimat alkavat olla palailleet. Tällä viikolla olisi tarkoitus jo vähän treenata, kevyellä aloituksella. Etten sitten taas ole viikossa uudessa taudissa...tänään pilatesta ja muuten viikolla pumppia ja balancea ja lepopäiviä, oi kyllä lepopäiviä. Järkevästä treeniaikataulutuksesta on niin kauan, liian kauan. Olen vain pyöräillyt ympäri kaupunkia ja sairastanut, nyt on aika alkaa oikeasti nostaa kuntoa sellaiseksi etten väsähdä koulussa saman tien. Vielä 300 sivua tekstiä tutkittavana, siirrän lukemista koko ajan syillä X Y ja Z, vaikka hyvin tiedän että aikaa on enää alle kaksi viikkoa ja tentti on ehkä yliopistourani tärkein siinä mielessä, että jos en läpäise niin en myöskään valmistu. Heh. Fiksua toimintaa, eh. On niin muut asiat mielessä...ja elämäni tärkeysjärjestyksessä Buddenbrookit ei nyt vain yksinkertaisesti ole ykkösenä. Voisi sanoa, että olisi nyt vielä reilun viikon syytä olla. Tärkeysjärjestys uusiksi - olisi kyllä syytä miettiä asiaa muutenkin kuin lukemisen kannalta, esimerkiksi niin, että itsensä ravitseminen kehon hyvinvointia tukevasti olisi kärkipäässä. Kun se nyt ei vain riitä että se "periaatteessa" on. Periaate pitää siirtää käytäntöön. Ja nyt eikä huomenna, ensi viikolla, kun muutan, kun koulu alkaa, joskus ja jouluna. Tänään olen kyllä ollut sen suhteen aivan hyvillä linjoilla, apuna sisko jonka kanssa yhdessä kokattiin. Hieman vain häiritsee tämä akuutti rahapula, olen erittäin vähävarainen ensi viikon torstaihin asti. Hernekeittoa? Tonnikalaa anyone?

Nautin nyt viimeisen kotikuukauteni (ennen kuin muutan paikkaan jota ei voi kodiksi hetkeen kutsua, kotiutuminen kun ei ole aivan yhden yön asia...) ajan ystävistäni aivan täysillä. On niin monta tärkeää, jotka haluaisin pitää aivan lähellä. Niinkuin yksi heistä sanoi, jos juhlani järjestän niin ovat ne vähän myös surujuhlat. Surulliset läksiäisjuhlat. Kun jättää taakseen ja aloittaa uutta, saa vähän surra. Huokaus, vaikka uusi jännittää ja kiinnostaa ja innostaa niin kyllä tänne jää ihan liikaa...viisi vuotta elämää. Ihmiset. Kotini. En sitä paitsi tykkää muuttamisesta, yöks. Minulla on aivan liikaa tavaraa, pitäisi tehdä suurinventaario ja luopua puolesta. Mutta kirjani! Ei pysty, rakastan kirjahyllyäni. Tai noh, siis siinä määrin kuin elottomaan voi kiintyä. Jos autiolle saarelle ei saisi ottaa yhtään ihmistä eikä sapuskaa ottaisin tärkeimmät teokseni. Ne edustavat montaa eri genreä ja ovat olleet tärkeitä eli elämänvaiheissa. Raamattu lähtisi laukkuun toki, ylläri kaikki 3 Hornbacheriani olisivat ehdottomasti mukana, Sonderkommandon ottaisin ihan siksi että ymmärtäisin että olosuhteeni jossain paratiisisaarella (nyt oletetaan siis että saari olisi ultimate paratiisi eikä mikään kivikasa, heh) ovat vähintäänkin siedettävät verrattuna siihen, mistä joku on selvinnyt. Ja muita. Ehkä jonkun englanninkielisen hömppäromaanin huvitukseksi, hömppää en suostu lukemaan kuin englanniksi koska englanti on hollywoodkieli ja sopii äärimmäisen hyvin kepeisiin naistenromaaneihin jotka etenevät kuin ennalta-arvattava romanttinen komedia. Sellaista.

Levyjäkin minulla on enemmän kuin järki sallii. Kun musiikkia pitää yksinkertaisesti olla joka mielentilaan ja sitäpaitsi levyhyllyni...ai niin, postasinkin tästä joskus. Enpä toista itseäni, mutta siis levyni ovat melkein yhtä tärkeitä kuin kirjani. Ne kertovat hämärän laajan makuni lisäksi elämäni eri vaiheista, teiniahdistuksista poppikauden kautta nykyiseen varsin kone/instrumentaalipainotteiseen innostukseen, mobyn uusin "destroyed" on pyörinyt tässä koneellani jo päiviä. Kun stereot ovat edelleen rikki eikä rahaa ostaa uusia (no ei ihme joo kun miettii elääkö hernekeitolla seuraavan viikon...). Kuuntelen minä edelleen vanhojakin levyjäni, mutta juuri nyt biitti iskee. Musiikki, joka saa koreografiat pyörimään päässä. Kaipaan niin tanssia! Datailin jo tässä yksi päivä uuden kotikaupunkini tanssikouluja, mutta luovuin sitten ajatuksesta kun liikuntaa tulee kyllä koulun puolesta niin ettei tanssitunneille ehkä poweri riitä. Koko ajan tuntuu että toistan itseäni, tämänkin varmaan jo mainitsin mutta ih ih siis edelleen kaipaan tanssia. Nih.

Peruspalikat elämässäni ovat aivan kohdallaan. Tajusin myös, että viime viikon ahdistukset olivat seurausta asioiden kimpusta, jossa yhtenä osasena oli yksinkertaisesti se, etten päässyt liikkeelle kun sairastin. Joka ikinen kerta kun flunssa iskee, iskee myös ahdistuskohtaukset. Enkä pitäisi tätä aivan pelkästään anoreksiajämänä, sillä minun elämässäni tarvitsee olla rutiinia jotta torni pysyy pystyssä eikä ala huojua. Rutiiniin kuuluu uni, ruoka ja liikunta. Yksi palanen vetäistään irti ja käy kuten timpurissa kun vetäisee väärää nappulaa - kräsh kabuum. Nyt kun olen vielä heilutellut elämäni timpuritornia syömällä miten sattuu, kaksi palasta kerralla on yksinkertaisesti liikaa. Kyse ei ole siis siitä, että ahdistuisin liikkumattomuudesta koska "yhyy nyt lihon en voi syödä kun se PAINO!", vaan ahdistun yksinkertaisesti siitä että en ole saanut purettua ylimääräistä energiaani eikä minulla ole struktuuria. Tämä teoria ei ole aivan niin hatara kun miltä vaikuttaa, koska poikaystäväni myöntyi ajattelemaan vähän samalla tavoin eikä hänellä suinkaan ole minkään asteen syömishäiriötä. Pelkkä ajatus siitä, että tänään on pilates saa minut hyvälle mielelle. Liikunnan ei tarvitse edes olla mitään tappohyppelyä, riittää kun rasittaa kroppaansa sen verran että endorfiinit hyppäävät liikkeelle. Liikunta-addiktio, ehkä, mutta ei minusta sairaalla tavalla. Luultavasti moni urheilija allekirjoittaisi saman ajatuksen - viikon treenitauko ajaa ahdistuneeksi, kärttyiseksi ja kiristää pinnaa. Joten pitääkseni pääni kuosissa tarvitaan kolme peruspilaria: unta, ruokaa ja liikuntaa. Ihan kuin masennuksen käypä-hoito suosituksissa, nyt vaan niinko keksin sen ite, hah.

Olen taas vaihteeksi (kuinkahan tajuttoman monta kertaa olen kirjoittanut tämän?) tupakkalakossa. Koska huomenna menen lääkärille ja hän sanoisi kuitenkin että tyttö lopeta. Niin lopetan nyt jo etukäteen, voi nauru...tohtorin kanssa pitää keskustella uudenlaisesta pillerinpyörityksestä, jonkunlaiset e-pillerit on saatava kun hormonitoimintani ei vielä kaksvitosena ole lähellekään säännöllistä ja siihen yksinkertaisesti palaa hermo. Viikon ajoissa, viikon myöhässä, viikko sinne viikko tänne eikä koskaan tiedä, koskaan ei voi ennustaa. Kyllä se syö. Niin selailin tuossa huvikseni internetin ihmemaata ja tutkin merkkejä (siis niiden lääkkeiden, en mitään merkkiä taivaasta ja näin, heh) niin kaikissa sanottiin että olis hyvä olla tupakoimatta. En tosiaan tiedä mitä se muka mihinkään vaikuttaa, muttakun minun nyt piti tässä lopetella, siis lopettaa eikä "lopetella" koska se sallii hairahdukset, niin nyt on sitten viidessadas lisäsyy. Enkä taatusti tule kirjoittamaan ylihuomenna että taas palaa, vaikka vaikea kyllä luottaa itseensä kun tämä on nyt valehtelematta varmaan viidensadan syyn seurauksena viidessadas lopetusyritys.

Kotona on aivan hiljaista, kaikki ovat reissussa. Paitsi kiva miespuoleinen kämppikseni jonka kanssa kakkosaamupalallani (tänään niitä oli kaksi koska ensimmäinen meni penkin alle ja tajusin, *pääntaputus*, että pitää syödä lisää) juteltiin vaiks mitä hassujuttuja. Opiskelusta ja muusta, ollaan vähän saman alan ihmisiä. Voi huokausta kun kaikki kämppiksetkin (4 heitä) ovat niin mukavia ja uudessa kaupungissa voin saada kämppään vaikka minkälaista porukkaa. No ei, olen minä aika sopeutuvainen enkä ole montaa ihmistä tavannut joiden kanssa en ihan todella tulisi toimeen. Paitsi ehkä yhden, jonka kanssa asuttiin samassa kämpässä många år sedan, mutta senkin siedin. Joten en nyt vedä hernettä nenään kämppisasioista ennen kuin tiedän, näen ja koen.

Kylläpäs nyt irtoaa random juttua ja ajatukset näköjään vähän lentää...tietää sitä, että on aika purkaa energiaansa muuhunkin kun istumiseen ja datailuun. Pilatekseen siis, sitten tärkeän luokse ja huomenna tohtoritäti ja on tässä muutenkin viikolla ohjelmaa...auts, ja sitten se kirja. Oikeasti, tässä minä istun ja voi hermo kun voisin olla lukemassa. Idioottimaista. Valvon sitten viimeisen yön paniikissa lukien viimeisiä satoja sivuja...pitäisi lähteä porukoille lukuretriitille, ei tästä mitään tulee yhdistää elämää ja opiskelua, hah, no joo, naurattaa. Onneksi pilateksessa hengitetään (öh, no jei?), siis silleen rauhassa. Niin rauhoitun. Puuh. Tillräckligt för denna dagen...

ps. tää näyttää ihan hölmösti että teksti ois julkaistu sunnuntai-iltana, no ei ole kun nyt maanantaina klo 17.03. Ihan vaan noin maininnan arvoinen asia ettei tule sekaannusta...

oivaa pääomaa trivialiin

2011-06-30T17:18:00.002+03:00

Ångestfull. Blah. Inte idag. Denna dagen har varit otroligt bra - eftersom jag har gjort ingenting, heh, vad kunde vara bättre! Aamulla olin rannalla pelaamassa trivialia (miten siihen ei ikinä kyllästy, vaikka melkein kaikki kysymykset on jo kysytty...), sitten ystäväisen kanssa syömässä (ja hei välillä luinkin, montakymmentä sivua *pääntaputus*), sitten ostin jäätelön *pääntaputus* ja olin vain iloinen että kylläpäs olen ollut viisas tänään, järkevää ruokaa järkeviin aikoihin. Kuin oppikirjasta. Sitten tulin kotiin ja nukahdin. Ja nukuin, öh, noh, vähän pitkään. Aika kauan. Ulos olisi kiva mutta yksin tylsä joten datailen ja katselen kuinka aurinko paistaa. Ei kai tässä, ulkona voisikin saada auringonpistoksen ja hei, se säteily! Siitä oli lehdessä, hui hui, heh. No ei oikeasti, en ole kyllä oikein koskaan osannut huolehtia tai huolestua auringon vaikutuksista. Ne kerrat kun olen itseäni rasvannut auringon vuoksi ovat laskettavissa tämän kesän osalta yhden käden sormilla. Fiksua? Javisst. Ja nyt huvittaa tuo alku "jag har gjort ingenting", tulihan tuossa noita asioita. Mutta en niinko mitään tärkeää ja suurta ja maailmojamullistavaa kuten keksinyt uutta vimpainta tai löytänyt uudestaan Amerikan.

Eilen iltana nappasin sitten kuitenkin sen diapamin ja voi hyvä aika miten olin pökkyrässä...eipä ahdistanut enää joo, mutta olotila oli vähintäänkin outo. Hieroin ohimoitani ja yritin saada ajatuksia kulkemaan, kun tärkeä tuli vielä käymään myöhään kuultuaan missä tilassa olen. Siitä oli kyllä apua. Oli apua. Vaikka olinkin niin tokkurainen etten oikein kyennyt erittelemään mistä kaikki oli saanut alkunsa...tai siis en tykännyt, en halunnut, mutta sain sitten jotain soperrettua ja siitä seurasi loistava keskustelu. Sen verran mitä kykenin keskustelemaan väsymykseltäni ja diapamhöyryiltäni. Ja en minä sitä nappia nyt ihan itse itselleni määrännyt, soitin kriisitiimille ja kysyin että sopiiko se muihin lääkkeisiini ja sairaanhoitaja siellä totesi, että "jos on käsi poikki syödään buranaa, jos on paha ahdistus päällä niin..." Niin. Sitten otetaan bentso. Mutta kyllä hän hieman muistutteli ettei niitä auta aloittaa jatkuvaan käyttöön. As if I didn't know entisenä addiktina...mutta siis nyt ei tarvitse friikata ettei ole olemassa mitään mikä auttaisi akuuttiin kohtauksenomaiseen suuremman luokan ångestiin, sitä varten on hätälääke. Mutta todellakin vain hätään, ei ole tarkoituksena addiktoitua uudestaan, no way. Toivon todellakin että seuraava hätä ei ole tänään...ei nyt ainakaan siltä tunnu. Sauna lämpeää (kuka käy saunassa tällä helteellä - noh, minä, heh) ja illalla ehkä ohjelmaa. Vad fint!

Huomenna menen töihin. En kylläkään palkallisiin vaan talkoolaiseksi viikonlopuksi. On vaan hienoa sanoa että "menen töihin", vaikka oikeasti on tällainen yhteiskunnan eläkeläiselätti 25-vuotiaana. Kai minä joskus kauniissa tulevaisuudessa vielä töitäkin teen, kunhan nyt ensin saan ammatin. Hum.kandi kun on siitä loistava "ammatti" että se on yhtäkuin työtön. Tai ehkä joskus ennen muinoin sillä saattoi toimistohommia saada, nyt nekin menevät maistereille. Mutta onpahan tullut tehtyä. En ehkä arvosta tätä uu-hienoa-saavutusta tarpeeksi korkealle, onhan se yliopistotutkinto mutta jotenkin vaan vähän naurettavan tyhjänpäiväinen. Oijjoi, nyt sanoin pahasti. Ehkä se olisi vähän vähemmän tyhjänpäiväinen jos opiskelisi jotain yleishyödyllisempää alaa kun tämä minun triviatutkintoni joka muodostuu maailmankirjallisuuden klassikoiden läpikahlaamisesta. Ja hei, tiedänhän minä mitä on narratologia tai postindividualistinen kirjallisuus. Tai kuka kirjoitti Il nome della rosan, tai mikä tekee Zolasta naturalistin. Oivaa pääomaa trivial pursuitiin.

Nyt sauna onkin jo lämmin joten sinne siis. Ilta voi tuoda tullessaan vaikka mitä hassutuksia, nykyisessä elämäntyylissäni on ehkä parasta ennalta-arvaamattomuus. Spontaanius. Anoreksiaelämä on aika tylsää kaikkine kaavoineen tähän tämänhetkiseen hengailuun verrattuna. Joten hip hop saunomaan (ihan kun en saisi saunoa ulkoilmassa jos vaivautuisin täältä mukavan viileästä kämpästä edes portaille, heh, mutta siellä ei peseydy hiukset...). Poissa ahdistus, tosin sehän oli tiedossa ettei sitä koskaan seuraavaan päivään kestä. Ilta onkin sitten asia erikseen, mutta se on sen ajan murhe. Ei siis murheita, ihan kivaa vaan.

days I miss the most

2011-06-29T19:29:00.003+03:00

Huokaus. Pikku hiljaa elämään on hiipinyt uusi epävarmuustekijä: ahdistaa. Yksinkertaisesti kaikki, ihan kaikki, painaa ja saa minut itkeskelemään iltaisin. Ja todellakin vain iltaisin, aamut ja päivät olen kuin auringonpaistetta, mutta sitten kun tulen kotiin ja istahdan yksinäisyyteen, pistän musiikin päälle: se vyöryy ylitse. Aivan jäätävä ahdistus. Sellainen ahdistus, joka ei mene miettimällä ohi, ei mene ohi kuin, noh, diapamilla (hah hah, joita en saa enää syödä, enkä syökään mutta joita kaapissani on yhä sellainen kevyt sadan kappaleen paketti...). En tosiaan ymmärrä miksi ihmeessä nyt yhtäkkiä kaikki on liikaa kaikki on vaikeaa - siis nimenomaan nyt. Ja eilisiltana. Ja iltoina. Syitä on helppo spekuloida, mutta ei oikeastaan tee yhtään mieli. Syiden spekulointi saa olon tuntumaan sairaalta ja minua ei huvita. Mutta ei kyllä huvita tämäkään, vetää nyt tajuton henkinen pahoinvointi päälle jostain random asiasta (jota en edes tiedosta), ja kieriskellä sitten peloissaan sängyssä että "uhuu jakso ei sovi pelottaa mene pois paha mieli uhuu". Ei tässä nyt mitään jaksoja, mutta kun on uskotellut itselleen jo hetken että ahdistus kuuluu menneeseen elämään niin tällaiset flashbackit tuntuvat kaksinkerroin masentavilta. Vaikka kaikkiahan ahdistaa joskus. Ainut vaan, että minun ahdistukseni eivät ole kovin helposti ohitettavissa olankohautuksella. Ne saavat minut ajattelemaan ilkeitä, vääriä asioita. Vääriä tekoja. Joita en todellakaan järjissäni edes ajattele.

Joo, that's all about that. Se ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki sanoo äiti. No heh, en kyllä ihan kyseistä sanontaa allekirjoita. Pakkohan sitä on johonkin purkaa kun mokoma terapiatätikin on tavoittamattomissa...tänään oli kuitenkin periaatteessa ihan hyvä päivä. Kävin aamusta kirppistelemässä ja tein kivoja löytöjä ja löysin vihdoin silmälasikaupasta ihanatihanat pokat ja kävelin ystävälle jossa höpöteltiin aikamme (lue: useita tunteja), tulin kotiin jalat aivan törkeillä rakoilla (ai jaa että hiukanko koskee...), ja sitten ahdistuin. Luin vähän kirjaa ja nyt tämä näpyttely toimii sijaistoimintona kun olen aivan hukassa tämän puristuksen kanssa. Pää räjähtää. Pokspoks. Että jei for this. Illusiahan on kunnossa. Onnellinen. Terve. No ei oikeesti maailman suurin vitsi. Itseäkin naurattaa...että ei voi käsitellä asioitaan kun tuntee olonsa liian sairaaksi ja pakenee sitten joko jo älyttömältä kuulostavaankin mutta niin tuttuun ja turvalliseen syömishäiriömaailmaan tai ahdistuu ihanasta elämästään muuten vaan. Ehkä se on tämä ei-kuulu-minulle syndrooma. Että kun ei ahdista se että kaikki on paskaa niin ahdistaa se, että kaikki on liian hyvin. No mitäköhän taas selitän, vaikuttaapa hurjan järkevältä ja loogiselta päätelmältä? Kuka oikeasti ahdistuu onnellisuudesta? Ei tasan kukaan paitsi minä. Olen liian tottunut. Siis tottunut ahdistumaan, tottunut olemaan joko masentunut tai maaninen tai muuten vain sekaisin, en oikein osaa pidemmän päälle olla tasapainoinen aikuinen nainen jonka elämään kuuluu normaaleja kaksvitosen asioita. No nyt spekuloin kuitenkin, vaikka ei pitänyt kun siinähän tuntee olonsa niin sairaaksi. Voi hyvä aika...

Hajottaa kertaa tsiljoona, luotan jälleen medikalisaatioon vaikka muitakin keinoja varmaan olisi. Tai noh, öh, ei kyllä tule mieleen. Ei tässä pitäisi olla mitään uutta. Itsepä olen itseni tähän tilanteeseen ajanut, tai siis ehkä yksi aika merkittävä faktori on viimeaikainen jääkaapin välttely. Ja taidan kyllä vältellä aika hienosti kuivakaappiakin...niin hienosti, että hormonitoimintakin on taas siksaksekaisin. Se kertoo aika paljon. Olen saanut huonoja vaikutteita niin että melkein kiroilen kun se yksi sana kuvaisi olotilaani niin hyvin, mutta en kykene kakistamaan sitä suustani (tai in this case sormistani) kun päänsisäinen moraalinvartija sanoo vastaan. Olen oikeasti (asiasta kukkaruukkuun) maailman huonoin kiroilija. Ehkä kirkon 80-vuotiaiden mummojen jälkeen.

Lääkeaika. Valitettavasti ei vielä tunteihin uniaika...tuijottelen sitten kattoon loppuillan, mikäs siinä. Voisin toki leikkiä vielä sosiaalista ja lähteä ulkoilmaan mutta ei kylläkään voisi hirveästi vähemmän kiinnostaa. Miksihän silloin juuri kun ihmisiä ympärille eniten tarvitsisi ei saa itseään niin sitten millään poistumaan kotoaan? Paitsi rapuille savuamaan. Hah. On siinä loistava harrastus sanoisi eräs tuntemani henkilö...enkä minä oikeastaan voi mihinkään lähteä kun jalkani ovat niin rakoilla (jopa jalkapohjat, että voi kuvitella mitä tuskaa on astua yhtäkään askelta) että ei minusta ole mihinkään mikä edellyttää kenkiä. Hipsuttelen paljain jaloin sisällä ja vietän yksinäni tosi huippua iltaa. Huippua kerrassaan, joopa joo. These are the days I miss the most (note the irony...)

Kaikkea tuota

2011-06-28T10:23:00.004+03:00

Tuota se on. Kaikkea tuota.

Tosin tällä hetkellä on väsy, tauti ja toinen. Olen antibioottikuurilla tähän illu-tautiin joka iski seitsemättä kertaa vuoden sisään. How great indeed! Mutta eihän se vielä riittänyt, ei toki, tuli toinen tauti päälle, tai niin ainakin luulisin. Nukuin hurjat kolme tuntia, sen jälkeen nousin pökkyrässä ylös 20min - puolen tunnin välein katsomaan kelloa ja lopulta puol neljä luovutin, menin keittämään teetä kun joka ikinen nielaisu koski kurkkuun, luin Buddenbrookeja ja sammahdin tunnin päästä sohvalle. Puol kuus siirryin sänkyyn ja olin horteessa seitsemään. Puuh. Yöllä olin totaalisen kuumeinen, kylmä kuuma silmät kiiltää, nyt on enää lämpöä. Eihän tällaisista perustaudeista tarvitse tohtorille mennä, mutta kävin kuitenkin antamassa pari näytettä kun on hiukan verran outoa olla antibioottikuurilla ja samalla kuumeinen ja kipeä (etenkin kun kuuri loppuu tänään eli minun pitäisi olla terve). Selkäänkin koskee niin tajuttomasti että fiksu minä kävi YTHS:llä kun munuaistulehdus ei olisi kiva kaveri, kohta terkkari soittaa että hip hip saanko syödä toisen antibioottikuurin. Että ah-jee. Pahimmillaanhan munuaistulehdusta seuraa sairaalareissu, ei huvittaisi. Tosin ehkä tämä nyt ei kuitenkaan sitä ole, selkä voi olla kipeä yksinkertaisesti treenauksesta.

Tällä viikolla olisi ollut monta asiaa, mutta minäpä en tee mitteen. Minä sairastan. Hah. Tällaiset unet kadottavat taudit ei vaan ihan ole minua varten, tiedostan varsin hyvin että olen viikossa maniassa jos unet on hukassa. On nähty. On koettu. Ei kiinnostaisi, vähän jo pelästyin viime yönäkin kun oikeasti silloin puoli neljä olin täysin pirteä. Nyt kyllä väsyttää, ei yhtään ylivireinen olo. Joten eipä tässä hätiä mitiä. Vielä. Ihan noin spekulatiivisesti en oikein tiedä itkeäkö vai nauraako jos menisin akuuttiin maniaan, siis ihan oikeasti, viimeinen tentti edessä ja kaikki rullaa ja hienot suunnitelmat ja naps! Naps vain. Niin helposti se käy. Mutta en jaksa murehtia, minähän olen onnellinen. Kaikki on hienosti. Ei liian hienosti, sopivan hyvin. Yksi yö sinne tänne, kukapa ei valvoisi jos on korkea kuume ja muutenkin mahdottoman kurja olo.

Hohhoi. Että terveisiä sairastuvalta, taidan mennä pitkäkseni leikkimään että nukun. Kun ei oikeasti nukuta, väsyttää vain joka jäsentä ja auts selkä oi voi. Katson uudelleen onniympyrää ja hymyilen, tuota se on. Kaikkea tuota.

pinkkiä

2011-06-27T09:56:00.003+03:00

Olenpas ollut laiska päivittämään...tai pikemminkin menossa. Menossa aamusta iltaan, muualla illasta aamuun. Kuljetan Buddenbrookkeja mukanani, jotta olisin edes vähän ahkera akateemikko. Että luenko? Noh, olen minä vielä aikataulussa. Mutta on tässä nyt hiukkasen muut kuviot mielessä. Illusian elämässä on ihanin mies ikinä. Ymmärrettävää lienee, että aikaa ei meinaa riittää mihinkään muuhun kun haahuiluun ja haaveiluun, heh. Ja joo, säätäminen on ohi, eli ei tässä nyt enää niin haaveillakaan tarvitse. Paitsi hellesäistä ja poutapilvistä.

Juhannus oli niiiin, niin mukava. Kaikkea perinteistä, tosin tyhjässä kaupungissa ja hiukan verran porukoita mielenkiintoisemmassa seurassa. Grillausta, saunomista, retki luontoon ja nuotiovaahtokarkkeja auringonlaskussa, polkemista kaupungin halki lämpimässä yöilmassa sekä jatkuva sireenien pauhaus. Cityjuhannus. Aamulla sattui ehkä huvittavin juttu aikoihin, mutta jälleen kerran en minä nyt voi postata elämäni joka käännettä, vaikka mieli tekisikin kun kaikkea sitä, niin, hihittelin tilannetta keskenäni koko junamatkan kotilaaksoon. Jossa siis olen nyt, "nauttimassa" rauhasta ja hiljaisuudesta - lue: kyllästymässä kuoliaaksi.

Mutta estääkseni hiljaisen tylsyyteen vajoamisen ja totaalisen hiipumisen lähden siis tunnin kuluttua poispois. Ihan kivat porukat, ihan kiva talo, mutta hirmuisen hiljainen. Puheenaiheet loppuvat jo ensimmäisenä iltana - vaikka äitini on puhelias nainen, ei täällä kauaa yksin jaksa. Eri asia, jos sisko on mukana. Eilen oli vieraita ja oli kyllä huippua pelailla kummipoikani kanssa kaikenlaista: footbagia, baseballia, menolippua, twisteria, sählyä...tykkään kovasti kummipojastani <3 tein niin tyylikkäitä syöksyjä baseballissa jota pelattiin jättipallolla, että housut ovat tyylillä ruohonvihreät. Sattuuhan sitä, hauskaa oli.

Olisi ehkä sata asiaa mielessä mutta en saa yhdestäkään kiinni...elelen onnellista elämääni, nautin olostani ja olosuhteistani, yritän muistaa että syödäkin ois iha hyvä (se osio kun on viime aikoina jäänyt vähän turhan toisarvoiseksi), silmilläni on vaaleanpunaiset silmälasit (note to self: tarvitset uudet silmälasit for real) ja silleen. Kaikki on pinkkiä ja elämä hymyilee, pieni hihitys: hih.

se parhaiten nauraa...

2011-06-21T21:14:00.002+03:00

Ah mikä mielenrauha - jag har bestämt mig. Att ta emot studieplatsen. Kaikki järjestyi niin uskomattoman hienosti ettei mitään rajaa, siis oikeesti, torstaina sain kuulla koulupaikasta ja nyt minulla on lisäksi asunto opiskelupaikkakunnan lähimmässä isossa kaupungissa, asiat hoidossa ja mieli tasassa. Asuntoasia oli hurjin, soitin eilen opiskelija-asunnoille ja saman tien minulle tarjottiin kämppää keskustassa (!), kolmen hengen solussa jossa jokaisella on oma wc ja suihku (!) ja jonka vuokra on ihan naurettava tämän hetken vuokraani verrattuna (!). Vakuusmaksua ja kirjallista sopimusta vaille valmista, muutto elokuun alusta. Että huips heips kotikaupunki ja tervetuloa uudet tuulet (sillä uudessa kaupungissa tuulee mereltä).

Mutta kyllähän se toki tuntuu, että ystävät jäävät tänne. Omat piirit, kotikissat, yhteiset grilli-iltamat...kaikki kuviot pitää luoda uusiksi. Mutta ei minua pelota, ei lain. Tänään olen ollut aivan fiilareissa kun oli viimeinen luento yliopistolla IKINÄ! Tai ainakin aika moneen vuoteen, heh, kun ei kyllä aivan kiinnostaisi palata häntä koipien välissä takaisin. Vielä yksi tentamen ja sitten pidän juhlat - valmistujaisläksiäissyntymäpäiväpippalot (ehkä pisin sana tässä blogissa so far). Sinne kutsun ihan kaikki, kaikki! Koska isot juhlat on kivoja ja on isosti juhlan aihetta.

Huomenna menen ravitsemusterapiaan tunnustamaan vajoamiseni. MUTTA! Huom huom, aion olla järkevä ja nöyrtyä. Vihaan listoja, inhoan pelkkää ajatusta, mutta nyt on vain alistuttava siihen, että please gimme a list to follow. Pyydän että sävellettäisiin sellainen minun rytmiini sopiva lista joka ei heti aamupalaan kaatuisi, sen kun tiedän että niiden normilistojen aamupalaa ei pysty ei kykene ja sitten väsähdän kun ei onnistu ja heitän vesilintua koko listalla - täysin irrationaalista tiedän, koska voisihan sitä yrittää onnistua loppupäivän jos eka ateria ei suju. Mutta minun pääni vain sanoo, että jos ei mene täysin oikein niin ei tarvitse edes yrittää. Siksi kai vihaankin niitä listoja kun ne saavat olon tuntumaan niin epäonnistuneelta...jotenkin niin sairaalta. Kun enhän minä, enhän minä siis ole sairas. Hahhah. Mutta puolustaudun sillä, että se aamupala olisi kenen tahansa perusjannun silmiin valtava. Mielummin siirrän siitä osan päiväkahville, koska silloin minulla on nälkä eikä aamulla. Vaikka on aamupala tärkeä, en minä sitä sano, mutta puuroajugurttialeipääkahviamehua whatever - vaatisi aika pitkän totuttelun...olen ehkä kerran joskus osastolla syönyt listan mukaisen aamiaisen ja sen jälkeen olo on yksinkertaisesti epämukava. Tosin joo, näinpä, alkuun olo varmasti on epämukava kun vatsalaukkua pitää vähän herätellä. Se on vaan hyväksyttävä. Jos aikoo, että nämä hienot suunnitelmani toteutuvat. Ja minä aion.

Läpäläpä. Tulin vaan sanomaan, että hyvä fiilis. Olen tässä avautunut ystävilleni kerran jos toisenkin parin päivän sisään kuvioistani liittyen muihin kuin kouluasioihin, mutta nyt siinäkin tuli turnturn täyskäännös. Että sinä joka tiedät mistä puhun, saat nauraa koska ei se juttu nyt ihan niin mennytkään. Hah hah. Nauratan itseänikin kun olen oikeasti näin, noh, minä. My surreal life. Se parhaiten nauraa joka itselleen nauraa, hihhih. Että näin.

Voi huh huh

2011-06-17T16:01:00.002+03:00

Oho. Kävi niin, että pääsin opiskelemaan unelma-alaani. Hups. Ja nyt olen pääni kanssa suuremman dilemman edessä kuin aikoihin - lähdenkö ja jätänkö lähes kaikki rakkaani nykyiseen kotikaupunkiini, repäisenkö itseni irti kaikesta tutusta uuteen kaupunkiin, uuteen kouluun, uusiin hoitoympyröihin ja taatusti nykyisestä eroavaan elämään. Olenko valmis? Jaksanko? Kysymys ei ole lainkaan siitä, haluanko, koska kuten sanottua tästä koulusta valmistuisin ammattiin josta olen haaveillut vuosia. Mutta tässä on nyt niin paljon muuta, on tämä mysteerinen tapaus ja kaikki muutkin ihmiset joita nyt jo kaipaan kun olen viikonloppua talovahtina kotilaaksossa...että asuisin monen tunnin junamatkan päässä vakituisesti? Kaupunki johon muuttaisin on ihana, rakastuin siihen kun kävin koululla tutustumassa...ja onhan sieltä helppo matkustaa, on on. Kaikkialle muualle paitsi nykyiseen kotikaupunkiini. Ihanaan kaupunkiin joka on niin koti, jonka tunnen, jossa olen asunut 5 vuotta, johon olen tehnyt oman pesäni ja omat ympyräni. Ja sitten pitäisi lähteä. Tuntemattomaan. Kaupunkiin, josta en tunne ketään.

Toisaalta taas voi ajatella, että se, ettei tunne vielä ketään ei ole suurensuuri haitta. Nimittäin my possible school to be on todella pieni, luokat ovat n. 15 hengen ryhmiä ja niitä on kolme - eli koko koulussa reilut nelisenkymmentä oppilasta. Kyllä siinä tutustuu. Tosin silloin on saatava suunsa auki - på svenska. Nimittäin den här skolan är för dom som vill studera på svenska. Förstås måste någon tala också finska men...javisst, det menar en jättestor utmaning för mig. Jag är inte ett riktigt proffs, som ni kan se av min skrift. Että oj då. Oj-då. Borde träna under sommaren. Mycket.

Hohhoh. Päähän tässä hajoaa. Ja kun vielä menin päättämään, että jos kyseiseen kouluun pääsen niin tupakointi loppuu siihen paikkaan. Ei tarvitse kahdesti arvata olenko ärtynyt, kettuuntunut ja hermostunut jo ihan vain siksi - ja lisäksi tämä tilanne, että kaksi viikkoa aikaa päättää ja muutakin mietittävää ja brrbrrbrr! Vähän karkasi käsistä viime viikkoina savuaminen niin kärsi nyt tässä sitten. Puolesta askista nollille niin kyllähän siihen kroppa reagoi. Mutta pakko onnistua koska kyseisellä alalla ei vain voi polttaa olematta totaalisen tekopyhä ja naurettava, eikä opiskelukaan onnistu järin hienosti jos keuhkot huutavat hoosiannaa pienestä juoksupyrähdyksestä. Noh, niin, kun tätä kuitenkin kysytään, niin liikunta-ala siis on kyseessä.

Sata asiaa mielessä puolesta ja vastaan. Onhan siinä vähän se puoli, että aika sekopäiseltä ajatus noin objektiivisesti kuulostaa, siis että totaalisesta liikunta-addiktiosta vasta toipuva lähtee opiskelemaan liikuntaa - kouluun, jossa siis todellakin päiviin sisältyy paljon käytäntöä (toki myös teoriaa, mutta kurssitarjottimella on kyllä joka viikolle runsas paketti myös sporttiharjotteita). Muttakun...se olisi niin siistiä, siis että saisi opiskella sellaista mitä tekee silkasta nautinnosta. Etenkin nyt kun olen oppinut hölläämään, nautin liikunnasta todellakin kahta enemmän. Ja koulussa on niin mahtavia kursseja, kaikkia uusia lajeja joita en ole kokeillut mutta haluaisin ja ah, ih ja ah. Mutta yksi mutta vielä. Nimittäin tämä kroppani nykyinen tila, syke on vieläkin vähän turhan innokas. Olen itse miettinyt, että talvinen ylikunto taisi olla vähän pidempää hoitoa vaativa tila, ja on nyt vasta menossa ohi kun olen oikeasti lepäillyt paljon. Tai siis hengaillut oikeastaan ystävien kanssa ja unohtanut että pitäisi liikkua, hehheh. Parasta niin. Niin sitten siellä koulussa kun liikuntamäärät taas lisääntyvät kertaheitolla, entä jos ylikunto palaa? Entä jos parissa viikossa olen totaalisen puhki ja minut heivataan sairaslomalle? Se jos mikä olisi blah. Kuulostaisi kyllä bad luck of worst sort, en haluaisi uskoa moiseen teoriaan mutta teoriana se on kyllä täysin mahdollinen. Ja taas sitten niin, olen kyllä kuullut ja lukenut paljon siitä, kuinka monilla kuukausien treenitauko rankan treenikauden jälkeen itseasiassa parantaa tuloksia...minä vain pelkään, ettei kuntoni riitä enää kyseiseen kouluun kun en ole juossutkaan koko keväänä. Note to self: haloo, ajattele järjelläsi. Vuosien työ ei kuukaudessa parissa ehkä valu hukkaan. Voi vaiva kuinka vaikeaa onkaan kuunnella järkeään...

Ja hiphip vielä tähän kaiken päälle mahtavaksi kirsikaksi (ihan niinkuin tämä kaikki, lääkityksen nollaaminen, koko elämän suunnasta päättäminen, tupakoinnin lopettaminen, ei olisi riittävästi) syöminen on mennyt takkuamiseksi. Tietoiseksi. Siis että fyysinen tosiasia on ettei minulla mokoman lääkevähennyksen vuoksi ole ruokahalua, joten joudun syömään väkisin. Psyykkinen tosiasia on, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa syödä väkisin. Teen ihmiskoetta itselläni - mihin kaikkeen venyn päivä päivältä naurettavimmilla energioilla, kuinka paljon tippuu viikossa, kahdessa, kolmessa...eihän tälle ole loppua jos en tee tälle loppua. Väkisin. On niin helppoa unohtaa ja leikkiä tekevänsä sen vahingossa. Viikko sitten sanoin, että minua ei kiinnosta tippaakaan laihduttaa. Ei kiinnostakkaan. Mutta minua on alkanut kiinnostaa pienentyminen joka tapahtuu laihduttamatta. Yrittämättä. Motiivista joka on minulle täysin tiedostamaton ja alitajuntainen, sillä en todellakaan saa kiinni siitä ajatuksesta joka olisi vastaus kysymykseen miksi. Miksi kadota numeroihin? Miksi? Toisena päivänä on parempi, saan hiljennettyä typerän ajatuksen, ostan energiarikkaampia tuotteita ja pyrin syömään niitä nostaakseni päivän kokonaiskaloreita edes vähän plussan puolelle. Ja nykyään jopa juon kaloreita, mikä oli vielä hetki sitten total no go. Että mehua ja maitoa. Eikä edes rasvatonta. Mutta sitten niin, on näitä päiviä. Jolloin venyttää itseään äärirajoille ja ruoskii itseään kuin flasbackina vuosilta menneiltä. En minä ole tätä nyt, en yksinkertaisesti ole. En ymmärrä mikä minuun on taas mennyt. Tai siis ymmärrän, minuun on mennyt anoreksia jos se koskaan minusta on lähtenytkään, mutta en ymmärrä mitä se minussa tekee kun oikeasti minulla on ihana elämä eikä kiinnosta suojautua sairastamissumuun. Ei ruma sana tätä meininkiä. Mutta kouluasiaan tämä ei vaikuta, sillä tuo koulu olisi syömishäiriön selättämisen kannalta loistava mahdollisuus - ilmaista ruokaa kolmesti päivässä, heh. Ja kun syödään porukalla, eipä siinä kehtaa nirsoilla ja vetää namnom salaattia muiden oikeasti ravitessa itseään. Mutta joo. Eipä se nyt auta kun koulun alkuun, jos siis lähden, on vielä 2kk. Jos jatkan näin, on minun oikeastaan turha haaveilla koko koulusta, koska kahden kuukauden päästä olen luultavasti suljettuna sisätiloihin. Ihan tajuttoman ihana tulevaisuudenkuva. (note the irony and frustration...)

Liikaa stressiä päällä, ihan liikaa. Ruotsin kurssistakin on koe ensi viikolla. Noh, en minä juuri lukea aikonut kun sinänsä grammari on kyllä hallussa, ehkä vähän katselen. Mutta tämä kaikki muu. Huutaisin jos kehtaisin, AAAAAAAA! No huusin vähän. Ei auttanut. Kukaan ei pysty auttamaan koska päätös on omani, ja minä en tiedä. En todellakaan tiedä. Tiedän, mitä haluan, mutta pelkään pelkääväni liikaa ja valitsevani siksi väärin. Niin, että kadun. Oikeastaan valinnan pitäisi olla aivan selkeä, sillä tiedän tasan tarkkaan katuvani syvästi jos en ota paikkaa vastaan. Mutta on tässä niin paljon kaikkea. Että. Hip. Tänään ei paljon naurata kun olen yksi kettumainen hirviöillu ollut koko päivän, sisko kärsii. Voi huh huh.

mystery is my second name

2011-06-13T14:36:00.002+03:00

Olen ollut tänään ahkera heti aamusta. Kivaa olla näin ahkera kun vielä reilu kuukausi sitten oli täysi ameeba, mutta huomhuom tämä ei ollenkaan ole sellaista yliaikaansaavaa ajatukset-hyppii-illusia-hyppii-ahkeruutta. Kunhan teen kun jaksan. Aamulla olin salilla ja mietin, että miksi olen pitänyt niin pitkän tauon kun se olikin hauskaa - tosin ne painot joilla treenasin vielä ennen osastojaksoa eivät oikein meinanneet nousta...pikku hiljaa back to the basics ja pohjakuntoa kasaamaan. Täytynee yrittää vääntäytyä sinne vielä toiste tällä viikolla. Tai ei se nyt mitään vääntäytymistä ole, pitää vaan vähän muistutella itseään että hypshops lähdeppäs nyt liikkeelle niin sitten kun olet siellä niin tykkäät.

Niin sitten menin yliopistolle ja työskentelin, kävin syömässä ja tulin kotiin lukemaan. Lukeminen ei ole enää vaikeaa, keskityn ja ehkä jopa tajuan ja toivottavasti muistankin kun tenttiin nyt on vielä aikaa mutta minä aina niin ajoissa luen kun viime illan puristaminen ahdistaa. Enää ehkä 800 sivua, heh, josta kaunokirjallisuutta 700. Kuulostaa paljon siedettävämmältä kun ei puhuta enää yli tuhannesta. Tuhat tuntuu niin epätoivoiselta...Ei silti oikeastaan huoleta, enköhän minä ehdi. Tai ehdinkin, ei tässä nyt ole hätää kun kohta olen ihan niillä töilläni että luen vain (todellisuudessa olen viime päivätkin vain viilettänyt ihan muualla kuin kämpillä lukemassa, mutta pitää ottaa ryhtiliike jos kiirettä pukkaa...).

Ei oikeastaan tunnu missään noin muuten että depra menee enää miniannoksella, mutta lopetusoireeksi on tullut kylläkin sama oire kuin nostaessa - ei niin sitten minkäänlaista ruokahalua. Olen liian monta päivää elellyt ihme rytmittömässä rytmissä hengaillen ja syöden energiamäärällisesti aivan liian pieniä annoksia, kun se on vaan jäänyt kun ei ole yhtään tehnyt mieli. Periaatteessa välillä iskee nälkä, ajattelee että joo nyt syön, ottaa pari lusikallista ja siitä alkaa ällötys ja pahoinvointi ja huokaus. Ei ole oikein minulle sopiva oire...täytyy myöntää että tätä ei saa jatkua kauan, aamulla käväisin vaa'alla ja vähän pelästyin - että taasko tässä mennään, nyt ollaan sillä rajalla että jos vielä tippuu niin pää menee pehmeäksi. Tai siis että se alkaa tuntua tavoiteltavalta että tippuu. Ei sovi. Kun olen vaan ollut niin menossa ja nauttinut elämästäni ja kaikesta ihanasta ja sitten kroppa rankaisee ja pelkään että elämästä katoaa tämä ilo jos näin jatkuu...onneksi viimeksi kun lääkemuutos vei ruokahalun se palasi parissa viikossa. Tosin tätä vauhtia pari viikkoakin on liikaa. Yritän kikkailla itseeni enemmän energiaa ostamalla energiaisempia tuotteita, mutta eipä se maitomerkin vaihto vielä hirveästi muutosta tuo mukanaan. Tämä on ihan absurdia kun koko viime vuoden kaikkeni yritin että saisin painon alemmasalemmasalemmas ja nyt en kyllä tosiaan sitä yritä mutta viuhvauh silti. Blah.

Tällä viikolla tekemistä riittää mutta onneksi pää pelittää. Jo pari viikkoa olen ajatellut, että on mahtavaa olla näin oma itsensä. Ja tänään luultavasti ratkeaa vähän tarkemmin eräs kuvio jonka pidän vielä omana salaisuutenani. Postaan suuria uutisia kun on jotain uutisoitavaa, tai sitten tulen valittamaan surkeuttani (no olisikohan siinä mitään uutta?). Anyways, eilinen oli kyllä tämän kesän päivistä ykköskastia, pää on vieläkin pyörällä ja hymyilyttää kun joku sitten osaa valita sanansa niin että hymyilen varmaan tätäkin kommenttia seuraavat kuukaudet. Hihhih. Rakastan olla näin mystery-illusia. Rivien välistä voi toki lukea yhtä sun toista.

Huomenna menen silmälääkäriin, urg. Saa nähdä mikä on tuomio, en oikein jaksaisi uskoa että mitään vikaa olisi, mutta ei kai sitä ikinä tiedä kun olihan se optikkotarkastuksen tulos aika grave stuff...ja blaablaa, välillä mietin että jaksaako tätä blogia kukaan enää lukea kun olen näin tylsä. Tai siis parempihan se että menee hyvin, muttakun kirjoitan niin perusarjesta että voiko jotain oikeasti kiinnostaa? Ei sillä, aion silti kirjoittaa koska tämä on minusta huvittavaa. Ja huvittavinta ehkä on lukea vanhoja tekstejä vuosilta menneiltä, kaikkea sitä on sattunut ja tapahtunut...Tällä hetkellä olen viehättynyt perusarkeen ja viehättynyt elämääni. Siksi kai minä sitten kirjoitan vain siitä. Mutta jos juuri sinua joka tätä luet kiinnostaisi kuulla jostain aiheesta maan ja taivaan välillä niin jätä kysymys kommenttiboksiin, jos se on kiva ja ajatuksiaherättävä (no olkoon voin vastata johonkin kurjaankin, mutta numerokysymyksiä dissaan) niin vastaan.

Odottelen, perhosia pienesti vatsassa. Mystery-illusia kuittaa.

aurinko on kiva asia?

2011-06-11T19:18:00.004+03:00

Oho. Kävipä hassusti...eilen oli ihana päivä, aivan mahtava. Silkkaa hengailua katsomatta kelloon, illan tulon kuuli vasta kaupungilta kaikuvasta iltasoitosta joka ehdottomasti on asuinpaikkani kesämerkki number one. No niin, siis: olin auringossa aamusta iltaan, huomioimatta sitä pikku seikkaa, että hattu olisi ihan järkevä helteellä. Kun väksväks ne eivät mielestäni pue minua. Aamulla sitten heräsin aivan jäätävään päänsärkyyn ja aamupalan syötyäni pahoinvointi oli jotain urg, no, aika järkyttävää. Details not included. Raahasin itseni kauppaan ostamaan Vichya koska mitä luultavimmin suolatasapainoni oli aivan päin prinkkalaa, olipa reissu huh hei...aikomuksena oli tänään mennä bodypumppaamaan salille mutta joo, olisin luultavasti laatannut jo alkutunnista joten se siitä. Sisällä oli liian kuuma, makasin pihalla varjossa, yritin soittaa siskolle että "please tuo panadolia" mutta eipä hän vastannut. Pahin tuska onneksi meni ohi puoleen päivään mennessä, luultavasti sen ansiosta että join, join ja join. Mutta ei ole kyllä ruoka maistunut, edelleen olen kevyesti pahoinvointinen. Elämäni ensimmäinen auringonpistos, ei ollut kivaa voin varoittaa...

Eilen sain ihastuttavan rehellisen kommentin koskien syömishäriöstä luopumista. Kun puhuin että en nyt ihan vielä täysin ole terve kun on minulla kaikenlaista kroppakompleksia, mutta että ei minua enää yhtään huvita laihduttaa. Vastaus: "Se on ihan h*****tin hienoa". Hah hah. Onhan se. Ettei ihan totta kiinnosta. Että on kivampaa istua puistossa syömässä jäätelöä kun vatvoa sitä, että kuinka monta yksikköä kyseinen jäätelö sisältää ja millä ihmeellä sen saa itsestään pois. Hah. Hienoa. Ja rohkaisevaa kuulla, että kompleksini ovat vain pääni sisällä - ainakaan kyseinen kommentoija ei ilmeisesti ollut sitä mieltä että minulla olisi syytä laihduttaa. Uskon mielummin häntä kun omia silmiäni, jotka ovat harittaneet yli vuosikymmenen eivätkä ehkä näytä ihan todellisuutta vieläkään vaikkakin näköni on selvästi jo kokoni suhteen parantunut (tosin tiistaina menen silmälääkäriin kuulemaan tuomioni - olenko sokeutumassa vai miksi näköni laskee kuin se kuuluisa lehmän häntä...mutta nyt oli kyse vähän toisenlaisesta näkökyvystä).

Psst paljastus, illusia on ihastunut. Eikä edes ihan pienesti. Tai on tässä ollut kaikennäköistä kuviota jo hetken mutta nyt alkaa oma pää olla selvillä siitä mistä on kyse ja kuka on tunteiden kohde.Mutta ei tässä nyt ihan täysin ole peace of mind laskeutunut koska tilanne menee koko ajan vain vaikeammaksi...brr, ei tätä voi edes yrittää selittää. Enkä todellakaan tiedä onko tunne totaalisen yksipuoleinen, aikomuksena ei ole ihan heti olla täysin self-destructive kun sitä tuli jo tässä keväämmällä harrastettua ja se pää-puskaan-heti-vai-nyt-fiilis oli jotain aika järkyttävää. On tämä yhdenlaista, ihmissuhteet - huokaus. Ehkä tämä on niin hankalaa kun olen niin noviisi, sattumoisin kun koko teini-ikä ja vuosia sen jälkeen meni kuviossa ruoka/liikunta/ahdistus and round again, niin ei kai sitä voi osata. Olen alkanut elää tässä ihan vastikään.

Oi kun nautin kesäisistä päivistä ja pelkästä huomisen ajatuksesta! En juuri ole viimeiseen viikkoon kotona viihtynyt (paitsi tänään pakosta kun olen ollut niin pipi), ulkosalla vaan ollut ja tavannut ihmisiä ja opiskellut ja ah ih. Ja ai niin, mainittava nyt sekin, että todella - ykköstasaajani lopetetaan. Viuh vauh. Pois vain, kuukauden aikana lasketaan alas. Ja tadaa: ei mitään tilalle. Heh. Tohtoritäti kysyi että huomaanko jos alan maaniseksi ja totesin vain, että toki huomaan. Tai jos en, niin ystäväni kyllä huomaavat. Ja terapeuttini. Oikeasti kyllä unettomuus on niin selkeä huutomerkki ettei sitä voi olla huomaamatta jos niin sattuisi käymään. Mutta nyt siis eletään jännittäviä aikoja, saattaa hyvinkin olla että lääkityksekseni riittä kaksi vaivaista valmistetta! Onhan se iso muutos, kun vielä syksyllä söin seitsemää. Äiti alkoi itkemään kun kuuli - ilosta. Hassu äiti. Ja sitten vain nostan takaisin jos alkaa näyttää pahalta. So simple.

Nyt menen kellarikerrokseen lukemaan, siellä on mukavan viileä. Huoneeseen paistaa aurinko mutta antaa paistaa. Aurinko on kiva asia (tosin täytyy myöntää että aamulla olin vielä toista mieltä, hihhih).

plussan puolella

2011-06-07T20:47:00.004+03:00

Jepjep. Olin porukoilla kyläilemässä ja kyllä, olen yhä täysissä järjissäni. Oikein hyvin! Ei porukoissani ole mitään vikaa, ei vikaa, mutta vähän turhan usein pitkä vierailu on päättynyt täydelliseen katastrofiin. Mutta ha ha, ei tällä kertaa. Tällä kertaa oli kivaa. Pää ei sanonut poks poks vaikka kaikki ainekset olisivat olleet ilmassa - lääkitystäni on vähennetty rankalla kädellä, päätasaaja on puolitettu (!) ja masennuslääkkeeni lopetettu. Hups hei. Mutta ei tunnu missään - ja siksi olen tullutkin siihen tulokseen, että kun ei tuosta ykköstasaajasta näytä mihinkään olevan kun se ei voi olla hoitotasolla annoksella joka on puolet entisestä (kun sekin annos auttoi arvon nousemaan hoitotasolle vain vaivoin), niin slut med det. Pelkkää haittaa, sillä vaikka annos on pienempi tärisen yhä aivan liikaa. Joten perjantaina menen tohtorille ja hän saa vähän tutkailla pitääkö joku huokaus lito aloittaa vai riittäisikö ylläpitolääkityksesi vaivaiset kaksi merkkiä - luultavasti ei, koska kumpikaan ei varsinaisesti ole tasaaja, vaikka minut ne näyttävätkin tasaavan. Äitikin nauroi että on minulla kyllä outo pää kun se tasaantuu vahvemman luokan psykoosilääkkeillä vaikka en koskaan ole ollut psykoosissa...ja siis mainitaan nyt että en minä omin päin mitään lopettele, odotan nyt mitä se tohtoritäti sanoo. Mutta joo, ei tästä pitänyt tulla tällainen pillerispekulaatiopostaus (on se sana, on!), joten ei siitä sen enempää.

Hauskinta kotilaaksossa oli ihana ystävä naapurista. Ollaan tunnettu yläasteelta ja ennen vanhaan menneessä elämässä oltiin parhaat ystävät. Noh, sitten on tullut sitä ja tätä mutta hyvät ystävät olemme edelleen - on niin kotoista lähteä käymään naapurissa, marssia suoraan ovesta sisään ja kysyä että hei tyttö, mitäs leikittäis? Sitten pelataan lautapeliä. Tai lähdetään lenkille ja pidetään pihajumppa. Tai tehdään pyöräilyretki järven ympäri (se oli eilen, 30km vähän pisti jalat spagetiksi noin äkkiseltä, hih). Tai jutellaan vaan kaikki sata asia. Se on ihanaa! Tuskin olisin jaksanutkaan olla reissussa vajaata viikkoa jos ei olisi ollut hyvää seuraa ihan 100m päässä. Lauantaina oli kans kivointa kun oltiin ylppäreissä ja kylässä pitkälle yöhön, nykyään nautin siitä kun MINÄ olen menossa yömyöhällä, vielä joku aika sitten pidin niin tarkkaan kiinni lääkehoidosta etten uskaltanut oikein iltaisin tehdä mitään kun aina piti olla kotona lääkeaikaan ja sit mennä unille. Niin nyt olen ah vapautunut. En yksinkertaisesti niin välitä, en ole huomannut mitään häiriötä vaikka olen ottanut lääkkeet vaille kaksi iltakahdeksan sijaan...valvon kun huvittaa, en jaksa enää sitä että sairaus ("kun pitää elää säännöllistä elämää") saa sanella mitä minä voin tai en voi tehdä, tai siis tottakai jossakin määrin pidän säännöllisyydestä kiinni enkä joka yö pitkitä etten tahallani ajaisi itseäni maniaan mutta siis että joskus, että joskus voi valvoa kun on kivaa. Että saa eikä tarvitse lähteä kymmeneltä kotiin nukkumaan vaikka olisi hyvä peli kesken (imagoa suosittelen yöpeliksi, heh). Vähän voi uskaltaa.

Huomenna hoidan itseäni ja asioitani. On terapiaa ja sairaanhoitajaa ja pankkiasiaa ja apteekkiasiaa ja kampaajalla pitäisi käydä ja ja ja...lukea niin. Ja nähdä ystävää. Tänään olen ollut kans aktiivi kun kävin ystävällä (<3) ja toisen kanssa uimassa. Uiminen oli huippua, hellesään ykköslempitekemiseni. Ja sain ystävänkin järveen vaikka vähän piti houkutella. Ja aamulla olin koulussakin niin, neljä tuntia pratade jag på svenska. Jag tycker om det så väldigt mycket! Vaiks välillä väsyttää ja onnistuin aamusta nukkumaan pommiinkin, mut ehdin silti. Mutta siis muistan alkuun pelänneeni että nukahdan täysin sinne tunneille, mutta juupa, ei väsytä enää kun depra on pistetty puoliksi. Tai silleen normisti vaan. Noei, ei oikeestaan. Ihan hyvin jakselen.

Että ihan hyvin jakselen, paremmin kuin että vain selviäisin itseni kanssa. Se on minimikrav, kaikki sen ylittävä on plussaa. Nyt ollaan plussan puolella.

mixed salad

2011-05-30T16:49:00.002+03:00

Kuuntelen Kentiä ja iloitsen. Koska tänään on loistavaa. Loistavaa! Olen ollut niin opiskelijaa että, kirjastolla jo puol ysiltä ja sitten töitätöitä (no olkoonkin ettei ne opintoihin liittyneet vaan yhdistysasioihin), päivän liikuntapyrähdys pyörän selässä ja coressa, kotiin syömään, ja kappas - takaisin yliopistolle. Hurrpurr. Nyt päästäisin sellaista kivaa kehräysääntä kuin meidän kisulit. Tein loput työt ja join kahvia ja söin suklaata. Kotona vielä jatkoin hetken lukemista kunnes tulin siihen päätökseen että eiköhän aamusta aloitettu työpäivä saa päättyä jo neljältä (<- no hei todellakin!)

Tällaiset päivät luovat uskoa siihen, että joskus hamassa tulevaisuudessa voisin olla ihan oikeasti työkykyinen. Että menisi aamulla töihin ja sitten olisi tyynesti siellä tarvittavat tunnit ja that's it. Selailin huviksi MOL:in sivuja jos sieltä olisi löytynyt jotain ideaa mihin voisin työllistyä jos en opiskelemaan pääse. Paitsi et joo, pitäis nyt ensin olla se tutkinto. Mutta tällä vauhtia voin jopa sellaisen saada, aika hah hah, siis että oikeasti valmistua! Tällaisten vuosien jälkeen se olisi kyllä miracle of a lifetime...mutta siis niin, ei sieltä työvoimatoimistosta kyllä ratkaisua löytynyt. Täytyisi varmaan mennä paikan päälle kyselemään vähän apuja, siellähän ne tietävät että mitä tällaisilla papereilla kannattaisi pohtia. Ja just puhuttiin ystävän kanssa että ehks parasta oliskin käydä ihan paikan päällä jossain kivoissa paikoissa kyselemässä et "tarviitteks työvoimaa mulla olis tällainen papperi". On niin vaikeaa itse luoda työpaikkansa, siis kun ei ole sellaista suoraa ammattia. Jotteen tarttis keksiä. Kun en enää ole edes varma että vaikka pääsisinkin ykköskouluvaihtoehtooni niin lähtisinkö. Kun sitten pitäisi muuttaa ja kaikki menisi ympäri, ystävät jäisi ja matkaa joka paikkaan sieltä korvesta on satoja kilometrejä ja kaiken hyvän lisäksi koulutus on vieraalla kielellä. Ja sitten vielä hoito, niin tämä hoito. Pitäisi aloittaa ihan alusta ihan uusien ihmisten kanssa ja blahpöh. Välillä intoilen siitä aivan hurmiossa ja sitten taas perun että en minä uskalla ja ei siitä mitään tulisi ja turha edes kuvitella että pystyisinkykenisin ei ei ei (plus että vielä en edes tiedä pääsenkö joten kaikki tämä pohtiminen on jaabadaabaa, turhaa murehtimista).

Olenpa ollut fiksu ikää 15 vuotta kun olen ostanut näin mahtavaa musiikkia. Levyhyllyni on väheksyvästi laaja...mutta sellaiseksi se muodostuu kun ostaa hyviä levyjä 10 vuotta, yhden käden sormilla on laskettavissa julkaisut jotka olen poistanut onnettomina. Nyt siis Kent, Isola. Aarteita löytyy aina välistä ja fiiliksen mukaan saa valita, mikäs sen parempaa. En yhtään usko cd:n katoamiseen, en edes tänä elektroniikan hurjana kehityskautena. Onhan minulla toki mp3:nen mutta siis ei, eihän se nyt ole sama. Pitää olla ensin se levy kansineen ja kansilehtineen konkreettisena objektina, sitten voi siirtää musiikin toiseen muotoon mukaan otettavaksi. Viime aikoina en kyllä ole ostanut uusia, olen vähän tipahtanut siitä mikä nyt on hip ja mikä voisi korvaa miellyttää. Tai sitten olen vain taantunut, heh, kun kuuntelen levyjä jotka olen ostanut vuosikymmen sitten. No myönnetään, en minä enää kuuntele ihan kaikkea samaa mitä tuolloin. Esimerkinomaisesti voisi mainita, että Apulannan levyt eivät enää komeile paraatipaikoilla levytornissani, hih. Mutta en minä sitä dissaa. Ei voi dissata mitään mikä on joskus ollut niin merkittävä purkukanava teini-iän ahdistuksissa. Ja niin, minä en ole spotify-ihminen. Tosin nykyään sekin taitaa olla jo niin vähissä määrin ilmaista että ei olisi järkeä siitä innostuakaan. Minulla on levyni ja tyytyväinen olen.

Kuulen kaiuttimista kysymyksen är du lycklig nu? Javisst. Det är jag, åtminstone just nu. Eräs ilta tässä tosin olin aika ärsyyntynyt siihen että en saanut unta kun pääni tärisi liikaa. Et javisst. Kiva syödä pillereitä jotka saavat kropan niin sekaisin ettei pysty nukkumaan kun tärisee liikaa...mutta hohhoh, ei sitä joka pikku jutusta jaksa enää niin välittää. Ja ei se toistunut saman tien seuraavana iltana niin en sitten viitsinyt lääkärille soitella että hei kuulehan nyt ei homma toimi. Ei se ole näiden sivuoireiden suhteen toiminut aikoihin, mutta eipä ole päivän päälle kun niin kauan tätä on katseltu. Parin viikon päästä tohtoritädin tuoliin. Sit luulenpa että minusta tulee litotyttö. Litium onkin ainoa bipopilleri mitä minulla ei ole testattu...

Hypinkö hieman asiasta toiseen, heh. Tällainen mixed salad teksti...ei minulla ole tapana käyttää turhan tarkkaa suodatinta. Ajatus-sana-lause-ajatus-sana-lause. Ehkä poistan journalistin ammatin työvaihtoehtojen listalta (no ei se oikeesti siellä ole ollutkaan), voisin pian joutua vastuuseen sanoistani. Nyt taidan käväistä taas mollissa tutkimassa lisää työpaikkoja. Minustahan voisi tulla vaikka Suomen paras...öö...niin. Ehkä en kuitenkaan ole tässä töihin lähtemässä. Jos vaikka odottaisi ensin että pääseekö kouluun, heh. Ja keskittyisi nyt hoitamaan tutkintotodistuksen käteen. Sounds like a plan.

rasitettu

2011-05-25T19:13:00.003+03:00

Olin rasitettavana. Piti polkea pyörää piuhoissa ja välillä lääkäri mittasi verenpainetta. Se oli ihan hassua, mutta syke kyllä nousi ja päästiin ihan huippulukemiin jos näin voi sanoa. Noh, tohtorisetä analysoi vielä tarkemmin mutta pikaisesti vaikutti siltä että ihan normaali tulos. NORMAALI! Eli jee. Puhuttiin sitten siinä vähän niin kysyin että olisiko lääkkeistä koko tämä sotku ja sitä mieltä hänkin oli. Ja toinen vaihtoehto on että se on ihan tämä sairauskin mikä sotkee sympaattista (tykkään niin tästä sanasta <3) hermostoa, pistää sitä ylikierroksille ja sykekin sitten nousee siinä samassa. Suositus oli, että treenaa vaan. Noh, itseasiassa tohtorisetä sanoi että "tee pitkiä kävelylenkkejä". Jooh. En viitsinyt kyseenalaistaa, että kenenkä mittapuun mukaan pitkiä, minulla on ollut tapana kävellä noh, niin, ennemmin kymmenissä ja tunneissa mitattavia matkoja kun ihan sellaisia "sunnuntaikävelyitä". Mutta siis joka tapauksessa vihreää valoa liikunnalle, enää ei tarvitse himmailla koska MINUSSA EI OLE MITÄÄN VIKAA! Tai siis fysiikkani on suurinpiirtein kunnossa. Minulla ei ole sepelvaltimotautia tai jotain muuta vakavaa sydänsairautta. Ei sillä että olisin tuollaisiin teorioihin uskonutkaan, mutta kyllä minä jo tässä kevään mittaa ehdin miettiä kaikki vaihtoehdot läpi. Ja tuo "johtuu sairaudesta" kyllä vaikuttaisi pretty reasonable siinä mielessä, että nyt kun olen ollut jo hetken tasaisempi niin sydänkään ei ole hakannut niin hulluna. Toki hypona/maanisena on kierroksilla aika kokonaisvaltaisesti.

Eilen olin pelailemassa kaatosateessa ja yep loved it. Lempijoukkuelajini. Ja tein monta maalia! Yhden tyylikkään, nappasin kiekon ilmassa kiinni ja laskeuduin takapuolelleni. Hih. Uusi kesäharrastus, ja ihan ilmainen. Salille ei ole niin vetoa, mutta yritän pari kertaa viikossa saada itseni lihaskuntotunnille ko oishan se niinko hyvä. Mutta samalla yritän, etten, en en en, ahdistuisi liikunnasta/liikunnattomuudesta vaan löytäisin rentouden, spontaaniuden, kehollisen korvani. Sen korvan joka kuuntelee ja kertoo minkälaista treeniä/lepoa kroppa milloinkin kaipaa. Monesti syömishäiriö tukkii ihmisen kehollisen korvan (no vähänkö on hei hieno uusi tieteellinen termi, eh), on ikäänkuin liikaa vaikkua tiellä eikä mikään informaatio mene läpi. Ei etenkään nälkä eikä väsy. Tai se, mikä on tarpeeksi, mikä on riittävästi, tai mikä on liikaa. Tänä kesänä minun suurin haasteeni on löytää kehollinen korvani. Olen jo päässyt vähän eteenpäin, syön taas välistä paremmin. Tuossa oli sellainen kuukauden taantuma, mutta nyt olen taas saamassa juonesta kiinni. Tänään laitoin hienoa thailaista ruuaksi, nams!

Eilen kävelin peleistä kotiin kastuen jos mahdollista vielä pahemmin, ja mietin vain miten siistiä kun pystyy syömään niin että jaksaa - ettei heikota, ei palella (vaikka satoi!), on voimia vielä kahden tunnin treenien jälkeen ja EI MIETI VAIN RUOKAA! Toki mielessä kävi se lämmin kaakaokuppi jonka päätin juoda selvittyäni suihkusta ja vaatteidenvaihdosta, mutta se nyt kuului asiaan. Tänä perjantaina minulla on ravitsemusterapia, luultavasti viimeinen laatuaan. En minä ole terve, mutta mietittyäni asiaa olen hänen kanssaan samaa mieltä - hänellä ei ole minulle enää annettavaa. Kipuilen syömishäiriön kanssa vielä pitkään, instant parantuminen ei ole mahdollista etenkään kun en pysty edes toivomaan sitä täydestä sydämestäni (myönnetään nyt tämäkin, olen minä yhä hoitovastainen kun "teen asiat omalla tavallani" eli kieltäydyn järjestelmällisesti kaikista listoista ja avuksi tarkoitetuista neuvoista, hyväksyn painoni kunhan se ei pykälääkään nouse, en pelkää ruokaa mutta joinain päivinä ahdistun mitä kummallisemmista ruoka-aineista...listaa voisi jatkaa). Mutta siis takaisin ravitsemusterapeuttiin, ei hän pysty minua parantamaan kun en tunnu pystymään itsekään. Tai siis juuri siksihän en pysty, etten halua. Tai ehkä välillä todella haluankin, silloin kun teen järkeviä valintoja. Teen niitä nykyään paljon. Mutta lasken tämän vaiheeksi. Sallin itselleni vaiheet. Sallin siihen tiettyyn lukemaan asti...tai siihen asti kun tarvitsen taas anoreksiaa johonkin. Nyt kun olen tasainen ja minulla on aktiivinen elämä, pystyn selittämään itselleni että mihin minä sitä muka tarvitsen? Ja sitten omaksun taas vanhat mallit kun alkaa ahdistaa/menen vauhtivaihteelle/masennun/sairastun niin etten voi liikkua, aina keksin syyn johon anoreksia on pätevä korjaaja. Eh right? Never been, mutta niin helposti sitä itselleen tällaista uskottelee. Ja pikku hiljaa kaikki hoitotahot katoavat ympäriltäni, minua on aktiivisesti yritetty saada voimaan paremmin nyt vuosia, mutta minä en ole käyttänyt apua hyväkseni. En ole. Myönnän sen. Terapia loppuu syksyllä, enää on jäljellä pari kourallista aikoja. On se aika karua, en minä ole terapianloppumiskuntoinen. Thanks a lot KELA että autoit nämä vuodet, se oli arvokasta ja anteeksi että olin huono asiakas. Ei sillä että luovuttaisin, nyt vaan nappaa. Nappaa kirjoittaa näin paskaa tekstiä ja vielä tosissaan.

Mutta parempi se on olla tosissaan. Kun myöntää, voi tehdä muutoksia. Ei sillä että olisin tekemässä, heh heh. Naurattaa kun ei jaksa itkettää. Mutta oikeasti tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin, verraten siis. Miksi valittaa, oi voi miksi valittaa. Minulla ei ole sydänvikaa, olen tänään laittanut ruokaa, olen löytänyt uuden kivan harrastuksen, minulla on monta hyvää ystävää, ja niin - jaksoin herätä sinne kurssille! Huomennakin pitäisi jaksaa. Ajattelin kyetä. Kohta olen kirjoittanut yhden musiikkijulkaisun verran ja tarvitsen taustahälyn joten no can do, out of words.

Ja hei, onnea biisintunnistuksesta sinä joka otit haasteen vastaan ;)

onnellinen nainen

2011-05-23T20:31:00.003+03:00

Luulen koko ajan, etten saa mitään tehdyksi. Tämä kuvitelma pohjaa siihen, että ison osan päivästäni nukun. Herään muka-ajoissa ja palaan pillerit popsittuani unille. Sitten leikin että olen opiskelija ja lähden kirjastolle. Päädyn koneelle lyhyesti, palautan kirjoja (joita en ole lukenut), käyn ehkä syömässä. Tulen kotiin ja nukun lisää. Ystävä soittaa, tule kylään. Menen. Välissä olen kuitenkin lukenut montakymmentä sivua, ihan siinä unta odotellessa. Muttakun eihän se ole opiskelua, että unta odotellessa. Stop. Onpas. Jos saa luettua, on ihan sama lukeeko sängyssä (joka on käytännössä katsoen ainoa vaihtoehto kun työpöytäni on yhtä sotkua ja tietokone, sohvaa en omista ja huoneeni lattiatila riittää juuri ja juuri yhdelle matolle) vai kirjastossa. Kunhan lukee. Viimeisimmästä tentistä tuli hyvä, sehän tarkoittaa siis että HYVÄT tiedot, eikä ala-arvoinen. Nih.

Olen myös ehtinyt viime viikolla harrastaa vaikka mitä kultturellia. Kävin kuuntelemassa hämärää jazzia. Kävin meidän talon asukkejen keikalla nauttimassa (runoutta ja afrikkalaisia rytmejä viulun kera, meillä on varsin monitaitoinen talo). Korvani tykkäsivät a capella suomirokista. Kaikkea sitä yhdellä viikolla...en minä ole kotiini linnoittautunut, en yhtään. Teen asioita. Treenaankin jo, vaikka rasitus-EKG on vasta keskiviikkona ja sen jälkeen periaatteessa saan tietää kuinka rankasti minun on hyvä treenata. En jaksa enää himmailla, nauratti kyllä kun lauantaina menin tunnille jossa ohjaaja sanoi että "tämä on sitten oikeaa urheilua", heh. Ei se ihan minun paikkani ollut, sykkeennostot liian rajuja ja onneksi en käyttänyt mittaria tällä kertaa koska olisin varmaan pelästyksissäni joutunut jättämään kesken mutta hei - ei mitään jälkituskaa eikä rintakipuja, joten ei kai siellä nyt oikeasti mitään pahasti voi olla vialla. Aika uutta ja ihmeellistä, mutta ihan totta liikun nykyään järkevästi, siis suositusten mukaan enkä reilusti yli. Vaikka aikaa olisi, niin ei ole liiemmälti kiinnostusta. Joitakuita lenkkejä viikossa ja lihaskuntoa pari tuntia päälle. Huomenna menen jos sää sallii pelaamaan ultimatea koska se jos mikä on hauskaa! Yritän löytää uusia hauskoja lajeja, lajeja joita lähtee tekemään iloissaan. Ylipitkät lenkit vapisevin jaloin ovat minun osaltani ohi.

Tiedän olevani onnellisessa asemassa, kun ei ole pakko jaksaapystyäpuristaa. Saan luvan kanssa oleilla ja harjoitella arjessa selviytymistä. Huomenaamuna on jännittävä paikka kun alkaa kurssi kello kahdeksan. Eh. Joo. Ei siinä muuta, paitsi että i verklighet se on kohtuu mahdotonta tällä lääkityksellä...kun ottaa aamussa saman annoksen nukuttavaa tasaajaa kun illassa, olisi outoa jos ei vähän väsyttäisi. Rukoilen että silmäni pysyisivät auki, tätä kurssia en voi missata jos papereista haaveilen. Voihan se olla, että yllätyn. Ja kyllä, voin toki tulla tuntien jälkeen kotiin ja nukkua hur mycket som helst. Kahteentoista se vain kestää, ei voi olla liian vaikeata. Tai siis voi, mutta toivonrukoilen että ei. Tai sitten jos näyttää siltä, että ei yksinkertaisesti ei, ei tule mitään, soitan saman tien lääkärille että pliis voiko tätä jotenkin järjestellä tai jotain, ei voi olla niin että YHDESTÄ kurssista YHDESTÄ lääkkeestä jää tutkinto auki. En tykkäis.

Oikeasti päässäni kyllä liikkuu kaikenlaista muutakin josta en ole postannut kuukausiin mitään paits ihan vähän (no hei jee, onko ihme että päässäni todella liikkuu muutakin kuin mitä postaan, hah), nimittäin vastakkainen sukupuoli on sekoittanut minut hurlumhei. Tai yritän vastustella ajatusta, että olisin näin helposti sekoitettavissa, mutta heh, taidan ajatella asiaa aika paljon, liikaa? Kaikessa lyhykäisyydessään kuvio on kaksi hyvää miespuoleista ystävää. Ongelma? Ongelma. Mutta anyways, that's all about it. Ihan noin vain esimerkinomaisesti että ajattelen minä muutakin, hihhih. Joskus arki on mutkikkaampaa kuin elokuvissa, tai ainakin mielenkiintoisempaa. Kuka sellaista ah-auvoa jaksaisikaan. Että psst, illusialla taitaa olla elämä...joka on kaikkea raivostuttavan hajottavasta tunnemyräkästä ilonpilkahduksiin ja onnellisiin iltapäiviin.

Olen onnellinen, onnellinen nainen (tunnista biisi-skaba tähän loppuun, illu tycker)

optikkohämmenys ja pari muuta mietintöä

2011-05-20T21:20:00.002+03:00

No ei ollut turhan tuskainen maturiteetti. Itse asiassa kaikkea muuta kuin tuskainen - yksi kysymys vastattavana ja siihen viittasi jo työni otsikkokin, eli itse asiassa koko kandityöni käsitteli nimenomaan sitä mitä maturiteetissa kysyttiin. Jei. Toki minä oman työni osasin, joten ei siinä hirveämpiä pyörittelyitä tarvittu että sain sanani järjestettyä järkevään muotoon ja paperille. En minä uskalla hehkuttaa, en ennen kuin minulla on konkreettisesti pisteet kasassa. Mutta ei kai tässä, en oikein ymmärrä miksi hylsy tulisi. Kai sitä kerrankin voisi olla tyytyväinen itseensä jo tässä vaiheessa eikä vasta sitten kun arvosana opintosuoritusrekisterissä lukee...ei vaan uskalla. Että mitä jos. Että jos konventiot, ne konventiot (nauroin kun selitin äidilleni että jostain konventioista se voi jäädä kiinni eikä hän tajunnut yhtään että MISTÄ? Taitaa olla vähän tiedekieltä, siis tässä tapauksessa on kyse kirjoittamisen tavasta). Kirjoitin minä siinä muodossa missä essee pitää. No oikeasti, olen vähän pöhkö mutta aina minulla on tapana valmistautua pahimpaan vaihtoehtoon, en ole ehkä kovin peruspositiivinen ih-ih ihminen...

Tänään olikin mielenkiintoinen keikka optikolle. Siis tämä ei nyt ihan ole todellista, mutta tulos oli että näköni on huonontunut molemmista silmistä ja etenkin vasemmasta yli -1 (mikä on PALJON kun yleensä heitot ovat 0,25 tai max 0,5), pikamittarin mukaan vasempaan silmään pitäisi laittaa jopa -1,75 lisää. En ole edes huomannut! No en kai, kun en ole luento-opetuksessa käynyt koko keväänä varsinaisesti, koneella vain istunut ja viihdyttänyt itseäni kirjallisuudella. Niin sitten optikko sanoi että "näin suuren muutoksen edessä häneltä loppuvat valtuudet". Viimeksi kävin siellä tammikuussa 2010, eli reilussa vuodessa näkö oli kabom romahtanut. Silmälääkärille ja sassiin sanoi optikko. Lääkäri sitten miettii mistä voisi johtua ja laatii lasireseptin. Eli uudet lasit todellakin, ja minä kun menin optikolle ihan vain saadakseni tietää minkä vahvuisia piilareita tilaan...en ihan odottanut tällaista vastaanottoa! Että optikko nostaa kädet pystyyn, huh huh. Kyllä sitten puhuttiin, että lääkkeistä tämä voi johtua kun ei tässä oikeasti mitään muuta järkevää syytä tuntuisi olevan. Mutta ei lääkityksessäni kyllä yhdessäkään sanotaan että ne näköön voivat vaikuttaa - ja aika friikkiähän se olisikin, että psyykelääke heikentää näköä, heh. Nauroin vähän sille optikolle kun olin niin hämmentynyt, hän näytti huolestuneelta ja jotenkin oli niin empaattinen, mukava mies. Enemmän minua harmitti hänen puolestaan kuin omastani, ei varmaan jokaiselle asiakkaalle tarvitse sanoa että "minä en tässä tilanteessa voi tehdä mitään, kiireesti toiseen instanssiin". Silmälääkäriaika on nyt sitten 14.6, pääsin YTHS:n kautta - sekin oli uutta, optikko antoi lähetteen ja ohjasti kaiken ja maksaa kymmenesosan normihinnasta. Kai se nyt on hyvä että tutkitaan.

Loppupäivä oli kuitenkin oikein miellyttävä, hyvää seuraa ja herkullista kanasalaattia (self-made ja nam nam), lautapelejä ja päiväunia ja pienien sekä suurien asioiden jakamista. Näitä kaipaa. Että on rentoa, että voi hengata koko päivän ilman suunnitelmia, toimia spontaanisti sen mukaan mitä mieleen juolahtaa ja kasata tyynyjä kellarin lattialle ystävän nukkuessa sohvalla, ottaa kissan (meidän Tirri <3) syliin ja hymyillä. Ja etsiä neliapiloita nurmikolta (en löytänyt). Ja antaa auringon paistaa syvälle saakka ja unohtaa, että välillä oli vaikeaa. Niin jaksaa kuunnella myös muiden suruja, kun antaa auringon paistaa ja vahvistaa. En minä tällä hetkellä koe, että elämäni olisi ollut tai olisi nyt erityisen rankkaa. Se on ollut, ja on, minun elämäni. Tällainen. No hard feelings. Siitä puhuttiinkin tänään, että kun on elossa ja hengittää niin mikäs tässä. Kun ei ota menneisyyttään liian vakavasti, pystyy katsomaan järjissään myös tulevaan. Jos muistelisin kaikkea kokemaani ja lähtisin sen perusteella pelkäämään sitä mitä on tulossa, en jaksaisi elää päivääkään. Joten en tee niin. Elän nyt. Ja minä kuitenkin lopulta uskon, että ehkä jossain tulevassa elämänvaiheessa päivänä jota en vielä tiedä, kokemuksistani on minulle tai jollekulle muulle apua, hyötyä, lohtua, tai jotain. Että on suunnitelma. Kyllä minä uskon suurempiin suunnitelmiin. Ainakin kokemukseni ovat avartaneet ymmärrystäni ja antaneet minulle runsaasti ystäviä, joille toivon voivani olla se korva jota joskus tarvitaan. Sekin riittäisi minulle. Että minuun luotettaisiin tarpeeksi, että kerrottaisiin. Olen siitä aina kiitollinen.

Huomenna menen leipomaan siskolleni valmistujaiskakun. Siitä tulee hieno kakku. Ja olen pelkästään onnellinen, että hänellä on suuri päivä ja oikea ammatti. Katkeruus on mennyt pois, nyt on hänen päivänsä ja aikansa ja minä iloitsen hänen puolestaan. Sunnuntaina puen päälleni juhlamekon, meikkaan nätisti,annan hänelle sisarellisen lämpimän halauksen joka tulee sydämestä ja otan monta kuvaa. Kivat juhlat. Kohta on illusian uniaika (vaikka tämän päivityksen lähetysajaksi tulee jotain ihan muuta kuin mitä kello oikeasti on, note, en minä oikeasti ysiltä mene nukkumaan, heh, bloggerilla on vain sellainen tapa...) joten lopetan. Tässä päälimmäiset. Zzzzz.

tänään vaan vielä

2011-05-18T16:10:00.003+03:00

Tänään on ollut unipäivä-enteemitäänpäivä-palautumispäivä. Kosk olin eilen pääsykokeissa rasittamassa aivojani niin, että ei hetkeen ollut tarvinnut niin paljon tehdä töitä. Ihan naurettavat kokeet, siis ei ihan älytöntä, en luultavasti pääse alalle koska on liian HYVÄT paperit...haastattelu meni ihan penkin alle kun selkeästi psykologin asenne oli että "jaahas, tällainen työtäpelkäävä teoreetikkoälykkö joka ei tiedä alan todellisuudesta yhtään mitään, hylsykoriin". Jouduin tosissaan, siis siinä haastettelussa (ri-di-cu-los!) kohottamaan ääntäni ja sanomaan että olen minä valmis tekemään töitä, siksihän minä tänne haen...kai ne vähän testasi että katsotaan miten tuo reagoi kun pistetään kovat panokset, en antanut periksi mikä lienee hyvä asia, mutta kyllä se päänpyörittely oli sen tasoista että haaveeksi taisi tämä koulu jäädä. Toki sitten kykyosioista saan varmaan hyvät pisteet kun ei mikään logiikka ole minulle vaikeaa (tykkäsin tehdä niitä hassuja täytä-tämä-sarja-tehtäviä kun rakastan sellaista aivovoimistelua <3), mutta ei se auta jos haastattelusta tulee surkea arvosana. Böhhöh. Maksoin sitten viiskymppiä siitä, että sain kiusata aivonystyröitäni oikein urakalla -ja puhista kiukusta kun minulle tyyliin naurettiin päin naamaa. Ja se vielä, että haastattelija tokaisi että "näillä papereilla pääsisit minne tahansa" - teki mieli sarkastisesti mainita, etten näytä ainakaan tänne pääsevän. Hah.

Tänään on tosiaan ollut sitten vähän tällaista ihme haahuilua...hoidin minä pari asiaa ja lopulta kampesin itseni suihkuun kun hiukset kastuivat eilen tusinassa sadekuurossa ja jo aamusta olisi pitänyt ensi töiksi käydä ne pesemässä, mut enpäs saanutkaan aikaan. Nyt on vähän inhimillisempi olo. Huomenna jatkuu tämä projekti valmistuminen kun on maturiteetti. Eli kypsyysnäyte - pitää osoittaa olevansa akateemisesti kypsytetty. On minua haudottu jo viisi vuotta niin eiköhän tämä jo riitä, luin tuossa kandityöni läpi että jotain siitä muistaisin niin näillä sit mennään. Sen jälkeen enää kaksi asiaa jäljellä tässä projektissa joka muistuttaa aikamoista jännitysnäytelmää, että ehtiiköjaksaakopystyykö vai eikö sittenkään.

Vähän huolettaa että alan liikaa tykätä tästä elelystä. Siis että ei niinko tehdä mitteen tärkeetä, ei mainitsemisen arvoista. Painaa se, että en ole tuottelias. En käy töissä. En todellakaan hoida tarkasti kotiani, eh sille...En oikeesti edes opiskele - maksimissaan joka toinen päivä tartun kirjaan, luen kymmenen sivua ja muun ajan selittelen itseni ulos koko ajatuksesta sillä varjolla että "tentti on vasta aikojen päästä". Aika pian se tulee jos ihan oikeasti en speedaa lukemisvauhtiani. Tartu aikaa viisareista ja ota sitä haltuuni. Ei tällä haahuilulla mistään mitään tule. Mut ihan tänään vaan vielä...kuuntelen musiikkia, hälvennän mielestäni kaiken painavan ja mieli saa olla kevyt, ihan tänään vaan vielä.

pari valitettavaa tosiseikkaa

2011-05-15T14:15:00.003+03:00

Tänään alakulo. Välistä vain on tämmöistä, niin kai kaikilla. Ei aina voi olla hyvä päivä...ehkä vahvin tunne on väsymys. Ei fyysinen, vaan psyykkinen. Väsyttää se, etten saa syötyä. Että kaivan maata jalkojeni alta. Ja toinenkin aika vakava asia jonka vihdoin sain tutkittua googlettelemalla lääkitystäni (kun tarkoitus oli ihan vain katsoa, että aiheutuuko näistä pillereistä ruokahaluttomuutta), niin se oli se että tällä lääkityksellä en ihan todella voi edes haaveilla siitä, että joskus saisin lapsia. Jokaisen valmisteen tiedoissa luki, että ei saa käyttää raskauden ja imetyksen aikana. Hohhoi. Olenhan minä siitä kirjoittanutkin, että en onneksi hirveästi lapsista haaveile. Mutta jotenkin sen lukeminen, että ihan oikeasti, se ei onnistu, on se kova pala. Tai sitten tarvittaisiin ihme, että pärjäisin ilman lääkkeitä. Että voisin lopettaa kaikki ja pysyä järjissäni...itkettää se vähän. Etenkin kun on niin herkkä päivä. Luulin, että olen ihan sinut tämän asian kanssa, mutta en taida olla. En kuitenkaan. Ei minua se vaivaa, ettei lähivuosina. Mutta ettei koskaan. Sillä viimeiset kaksi maniaani ovat olleet niin pahoja, että en edes tiedä voiko bipoani enää sanoa 2. tyypin häiriöksi (pelkkiä hypomanioita, pitkiä aikoja jaksojen välissä, lievempi muoto), vai puhutaanko jo 1. tyypistä, joka ei sitten ihan oikeasti anna olla lääkkeetön koko elinaikana...ja joka vain pahenee jatkuvasti paranemisen sijaan. Tiedän olevani nyt aika negatiivinen, ei saisi olla, mutta toisaalta on puhdasta realismia ottaa huomioon sairauteni kulku - jaksoja koko ajan tiiviimmin, jaksot syvempiä ja vaikeampia, tasaiset ajat lyhempiä ja maniat pahempia. Kun diagnoosi tehtiin, puhuttiin kakkosesta. Mutta nytkin syön sellaista hevosenannosta tasaajia, että olisi se vähän outoa että mokoma annostelu tarvittaisiin "lievään oireiluun". Onhan näitä merkkejä jos lähtee miettimään, mutta en minä tässä itseäni diagnosoi, kunhan mietin. Ja eivät maniani nyt oikeasti aivan over the top ole olleet, tai siis viimeinen oli kyllä vaikea kun ihan kirjaimellisesti en pystynyt edes istumaan (no olkoon, välillä kyllä pakotin itseni mutta silloinkin jalat väpättivät), mutta en minä psykoottinen ollut enkä kuvitellut itseäni Norjan kuninkaalliseksi...heh, suurudenhulluuteni näkyy lähinnä siinä että maanisena kirjoitan kirjoja. Paskoja sellaisia. Voi nauru...viimeksi en tosin kirjoittanut kun en pystynyt keskittymään sitä hetkeä, viipotin vain osaston käytävillä. Oikeasti täytyy kyllä myöntää, että sairaalassa olo jo valmiiksi pelasti minut sekoittamatta kaikkea aivan totaalisesti, en esimerkiksi pystynyt tuhlaamaan itseäni vararikkoon, thank God siitä! Mutta sekin täytyy myöntää, etten koskaan ole kokenut niin pahaa maniaa kuin sairaalassa viettämäni viikko oli.

Nyt kun tästä taitaa tulla tällainen buhuu-sairauspostaus niin todetaan nyt vielä sekin, että hajottaa nämä tajuttomat sivuoireet joista kärsin ihan todella. Tärisen ja vapisen ihan todella pahasti, ihan istuessa pää väpättää, käsissä ei ole mitään vakautta, joogassa häpeän silmät päästäni kun staattisissa pidoissa sheikkaan sinne tänne, jopa nukkumaan mennessä koko kroppa vapisee. Tämä on ehdottomasti pahentunut sen jälkeen kun deprakine-annokseni nostettiin maksimiin. Mutta heh heh, pienemmällä annoksella veriarvot näyttivät ettei annos ollut lähelläkään hoitotasoa, nytkin se on siinä aivan hädin tuskin. Voisi ajatella, että mikäs siinä, vaihdetaan lääke. Vaan kun ongelma on se, että kokeilematta on enää lito, joka on varmaan hyvä lääke ei siinä mitään, mutta vaihtaminen on niin iso ruljanssi että sairaalareissuhan siitä tulisi taas vaihteeksi. En jaksaisi sellaista. Mutta en kyllä jaksa tätäkään, kuten osastonlääkäri sanoi kun viimeksi tärinä oli lamotriginista järkyttävän pahana, tämä on invalidisoivaa. Ja noloa. Ja häiritsevää, indeed.

Valivali. Tässä pari tosiseikkaa siitä, millaista on elää bipoelämää...koko ajan pitää vain niellä lisää ja lisää, pitää kestää pitää jaksaa. Pitää. Elämässä on rajoitteita toisensa perään. Pitää hoitaa ja huomioida, pitää ennaltaehkäistä ja kestää kun kroppa valittaa hädissään mahdottomista kemikaalimääristä jota sille joutuu syöttämään joka ikinen päivä että pää ei poksahtaisi. Minua jo väsyttää, väsyttää kovin. Vähän itkettääkin kun on niin alakulomieli. Että tätä tämä on kai sitten aina, tärinää ja vapinaa ja hetken helpotusta ja taas mennään ja unelma toisensa jälkeen tuhoutuu vain siihen tosiseikkaan, että sairastaa. En halua olla katkera, olen vain vähän surullinen. Että asiat ovat näin. Että en saa valita. Joskus vain olen niin lopen uupunut kaikkeen, joskus olen. Niinkuin nyt.

pus täältä pumpulista

2011-05-14T17:40:00.002+03:00

Höh blogger teki tyhmän tempun - kaikki edellisen postauksen kommentit katosi bittiavaruuteen. Joten jos sinulla oli tärkeää asiaa niin pistä se uusintana tulemaan, luin osan mutta sitten näin vain että siellä niitä on mutta eivätpä aukea. Olen taas palannut puskista suoraselkäiseksi naiseksi. Pahin sotku selvisi, ainakin melkein. Ei hävetä enää, hyvä vain kun sain suuni auki, se selvitti ilmaa ja näin. Suora puhe on parasta, yksin arvailu ja kehittely ei yksinkertaisesti toimi. Ei avautumisestani tosin mitään konkreettista seurannut, vähän vieläkin joudun miettimään liikaa jännittäviä kuvioitani. Mikäs tässä, jännittävä elämä. Mikäs sen parempaa.

Eilen oli huippuilta. Siis huippu! Ensin oli trivialkisat ja sitten lähdettiin keskustaan katsomaan peliä ja siis ah mikä tunnelma! Ihan potenssiin sata voitti kotisohvalta seuratun ottelun. Varsinkin kun oli niin älyttömän hermojaraastavaa että melkein tärisin (no ihan kun en muuten tärisisi koko ajan...), mutta siis joo, voisin alkaa harrastamaan tällaista penkkiurheilua. No joo, oikeasti, tämän siitä saa kun viettää aikaa miespuoleisten ystävien kanssa. Ja muutakin yllättävää voi tapahtua keskustassa puolen yön aikaan kun nämä samaiset ystävät tajuavat olevansa nälkäisiä. Junk food! Ja siinä minä sitten söin ranskiksiani, ihan hyvillä mielin. Kun muutkin, niin miksen minäkin. Olkoonkin että pakko myöntää että olin jo aika tutinassa kun sitä ennen olin syönyt, noh, joskus en muista. Tällaista käy vähän liikaa nykyään, tällaista "en muista koska viimeksi". Mutta hei, Hesburger! Heh, ei ihan se illun yleisin ruokailupaikka. Ja olin ihan normaali, en panikoinut tai jotain säätänyt tai saanut kohtausta, söin. Niinhän tavallisesti tehdään. Enkä todellakaan miettinyt mihin ne nyt jämähtävät, ruokaahan se vain oli.

Muuten tilanne on tosin vähän hasardi, kun ihan tosissaan ruokahaluni on hukassa, se on piilossa jossain mistä en meinaa sitä löytää. Ja tällä vauhtia parin viikon sisään olen samassa kunnossa kun viimeksi joutuessani sairaalaan (tosin huom. se ei tarkoita että olisin ihan järkkykuntoinen, en ole ollut sitä pitkään aikaan), enkä silti tee mitään paitsi venytän ruokavälejä vaan lisää...blah. En oikeasti ihan ymmärrä, miten vaaka näyttää mitä näyttää kun en todellakaan kituuta samaan malliin kuin vuosia aiemmin, syön lämpimiä ruokia ja hyvänen aika syön heseruokaa! Enkä edes himoliiku, tälläkin viikolla liikuntasaldoni on ollut esimerkillisesti suositusten sisällä. Alkoi mietityttämään, kun puhuttiin ystävän kanssa kroonistumisesta ja oikeasti, olenko minä kroonistunut jo ajat sitten? 13 vuotta syömishäiriöelämää, onko se kroonistumista? Paremmat kauteni kestävät pari kuukautta, sitten palaan samaan vanhaan...onko minun edes realistista ajatella koskaan paranevani? Kun pääni on niin sidottu, voin kyllä puhua niinkuin voisin oikeinkin hyvin, sillä osaan sen healthy-talkin, mutta todellisuudessa - olenko vain surkea kroonikko jonka yritykset on tuomittu epäonnistumaan? Nyt kun muistelen niin vähän sellaista viestiä olen kyllä sairaalahoidoissanikin saanut, mutta siis eihän se nyt niin voi mennä? Kuulen puhetta siitä että aina on mahdollisuus parantua kokonaan, mutta en aina jaksa uskoa. Pitäisi kai. Voisi olla helpompaa jos uskoisi, enkä minä nyt aiokaan täysin luovuttaa ja ajatella vain että "joo olen kroonikko ei minusta enää koskaan tervettä tule". EI! En suostu. Mutta kyllä tämä jo vähän painaa mieltä, luultavasti yksinkertaisesti siksi että viimeisen kuukauden sisään on menty alamäkeen aika rytinällä vaikken ole siitä puhunutkaan. Kun en tykkää myöntää että ei mene kovin hyvin, niin olen hehkuttanut parempaa jaksoani. Kaksisuuntaiseni on levittänyt lonkeronsa myös tälle alueelle tehden minusta kaksisuuntaisesti anorektisen - syömiseni sujuu jaksoissa joko surkeasti tai loistavasti, ja aina kun se sujuu loistavasti niin kuvittelen parantuneeni, en ole enää varuillani ja lopulta kompastun samaan kuoppaan (tiettyyn vaakanumeroon...) ja romahdan humps hei. Mutta that's about it, en tykkää edes kirjoittaa yök koko aiheesta. Ihan tällä lailla pienesti vain avauduin, eh.

Tänään en enää taida tehdä muuta kuin katsoa yhden leffan ja mennä aikaisin petiin, eilen meni sen verran pitkäksi (eli unessa puol kolme...) että olisi vähän turhan vaarallista valvoskella samaan tappiin toinen yö putkeen. Kun on tässä tullut huomattua että yöunet on aika ykkönen maniastopperi. Heräsinkin tänään ihan ihmeen ajoissa, heräsin vain ja lähdin jumppaan ja sitten tuli ystävä ja oli saunomista ja kivaa. Täytyy miettiä kahdesti soitanko siskolle kun toisaalta ehkä ilta omassa seurassa olisi ihan jees, olen ollut tämän viikon totaalisen yltiösosiaalinen...mikä sinänsä on ollut huippua, kun ystäväni ovat pus niin ihania!

Että pus täältä pumpulista (kun on ollut niin ih ihanaa), en ole pahoilla mielin - kun ei ole syytä. Jännittävä elämä.

episodi päivässä pitää pahan mielen loitolla

2011-05-12T16:12:00.000+03:00

Kyllä minusta saa taas hyvät naurut. Hah hah, oikeasti ei ole mitään hauskempaa kuin nauraa itselleen! Ja aiheesta...kun olen vain ollut niin pässi. Kuvitellut. Ja sitten kun sanoin, niin niinhän siinä kävi että nimenomaan olin kuvitellut. Tai oikeastaan niin, epäselväksi lopulta jäi mikä osa oli vain päässäni ja mikä todellisuudessa. Kun rohkaisin lopulta epätietoisuuden vaivaaman mieleni ja puhuin suoraan - en saanut vastausta. Paitsi puoli tuntia seisoskelua ja naureskelua ja kiehumista noloudessa ja vaivaannuksessa. Read between the lines, sen verran voin paljastaa että koko tämä sotkun syynä on vastakkainen sukupuoli...ja sotku tämä onkin. Aivan todella. Vaivaannuttava, nolottava, hämmentävä, naurettava, huvittava sotku. Joka on kehitellyt itseään viimeisen kuukauden. Josta kumpikin asiaan kuuluva on yhtä pihalla. Tai en minä tiedä, en todella tiedä. Sen vain tiedän että olen niin nolona puheistani että korvat punottavat. Heh, tämä on täysin surreal situation! Tietäisittepä, huokaus...

Mutta muuten ollut hyvä päivä. Istun täällä kirjastolla näpyttämässä, sain tehtyä tunnin töitä ja huomenna menen tenttiin johon olen lukenut joka ikisen opuksen. Hyi mitä ylpeilyä, mutta sanottava se on kun ei ollut helppoa ihan...Ja uskon itseeni ja tsemppaan itseni tenttihurmokseen ja läpi vaikka harmaan kiven. Tärkeitä asioita on muitakin kuin opinnot, sen varjolla olen tänäänkin viime hetken paniikkilukemisen sijaan tavannut ystäviä, käynyt ulkona syömässä, hävennyt silmät päästäni tuota edellistä episodia, tyhjentänyt jääkaapin koska meidän talossa on jääkaapinsiivouspäivä (tacks så väldigt mycket hänelle joka tämän suururakan vapaaehtoisesti suorittaa!) - ja siis ihan selkeyttämiseksi ei, en tyhjentänyt jääkaappia nams nams vatsaani vaan siirsin tavarat toiseen jääkaappiin alakertaan. Heh. Never know mitä kuvitelmia syömishäiriöstä ajoittain kirjoittavan blogaajan lukijat saisivat aiheesta "tyhjensin jääkaapin". No joo. Huono vitsi muttei sen ollut tarkoitus vitsi ollakaan joten sallittakoon minulle moinen, jätän sen tuohon.

Tänään olin kans ravitsemusterapeutilla saamassa ukaaseja ja melkein vähän itkemässä, ei ihan kuitenkaan. Kun jouduin myöntämään, että minun on vaikea ajatella että olen sairastanUT syömishäiriön, että se on past life long gone. Että se ei kuulu minuun enää. Se on vaikeaa. Pitäisi varmaan vihdoin tehdä se surutyö mistä ystävä kerran puhui, että pitää surra se menetyksen suru ja antaa mennä. Olen niin lähellä terveyttä, mutta kuitenkin pitkän matkan päässä. En oirehdi pahasti, mutta ne syyt miksi olen sairastanut ovat yhä olemassa - ja niistä syistä haen koko ajan oikeutusta sille, että saisin taas ryhtyä oirehtimaan big time. Kun on kaaos. Kun itsearvostus on nolla. Rt kysyi, miksi minun pitäisi ravita itseäni hyvin ja riittävästi. Vastaukseni: "Varmaan minun PITÄISI sanoa, että koska olen arvokas ihminen jolla on oikeus pitää itsestään huolta". Siis pitäisi. En kykene, en vain kykene edelleenkään ajattelemaan että tuo on omalla kohdallani totta. En osaa. Olen oppinut toisin. Rt keskeytti minut kesken lauseen ja sanoi että ei pitäisi-sana tähän kuulu. No niin. Ei kuulukaan. Ja sitten puhuttiin siitä, kuinka olen niin hoitovastainen todellisuudessa. Että ulospäin näyttää siltä että joo, syön lääkkeeni, käyn ammattilaisilla, muka-toivun, otan vinkeistä vaarin - oikeasti olen sitoutunut ainoastaan lääkehoitoon, ammattilaisilla käyn muttei heidän neuvoillaan ole minuun mitään valtaa, olen niin kiltti tyttö että en minä sitä sano, mutta sisälläpäin kaikki neuvot menevät kastiin "not interested - doing things my way". Että lopulta hoitoni valuu kuin vesi mikä sen nyt oli minkä selästä, joku eläin. Niin. Käyn hoidossa valittamassa ettei pelitä, enkä tee mitään sen eteen että pelittäisi. Lähinnä nyt koskien syömishäiriötä. Puuh. Suututtaa vähän että olen tällainen, suuttumus siis itseä kohtaan (siinä nyt ei mitään uutta, kaikesta minä saan aina väännettyä agressiota sisäänpäin). Mutta sanoi rt senkin, että taitaa nyt olla vähän turnausväsymystä. Ehkä sitäkin.

Kaikenlaista sitä tänään. Joskus tekisi mieli nauraa millaiselta hullunmyllyltä elämäni saattaa näiden tekstien perusteella vaikuttaa. Mutta minä olin se luokan pelle jo ala-asteella. Että nauraa saa, nauran seuraksi (aina kun en itke). Lähden siskolle ja huvitan häntä tällä päivän työnnänkö-pääni-puskaan-episodilla. En ota vakavasti, ei auta tällaisia surra tai murehtia pidempään. Nyt se on enää huvittavaa kun ajattelen vähän rauhoittuneena. Mutta ei enempää aiheesta, tässäkin oli jo vähän too much information. Kotona odottaa siisti jääkaappi. Että iloitsen sitten siitä, heh.

mañana

2011-05-10T17:29:00.003+03:00

Kuuluu hyvää. Oikein vain iloista ja sopivan tasaista ja en saa mitään aikaan mutta hah hah, en jaksa välittää. Saan sitten huomenna - tai en. Välillä (tai minun tapauksessani usein) täytyy pitää tällaisia päiviä. Tänään olen a)nukkunut pitkään b) viettänyt aikaa mukavan ihmisen kanssa c) syönyt jäätelöä d) laittanut makaronilaatikkoa ruuaksi (tacks äiti kun opetit kuinka laitetaan parasta kotiruokaa ikinä) e) käväissyt kirjastolla ja kuvitellut lukevani, mutta unohtanut sitten ajatuksen, lainannut kirjan, jäänyt suustani kiinni (mikä sekin oli vain tosi mukavaa), palannut kotiin ja lukenut 4 sivua. Heh. Ja nyt odottelen että lähden joogaamaan kuunnellen Switchfootia ("More than ok" soi nyt - ihan kuin minä!)

Viime viikolla olin ravitsemusterapeutilla nauramassa kun ihan tosissaan ja uskomatonta, mitattiin minut huviksi kun rt oli saanut mitan seinälle ja mitä ihmettä - olin kasvanut 1,2cm! Siis ikää kohta 25 ja pituuskasvu jatkuu, mikä läppä! Heh, vieläkin naurattaa. Eli ei tämä itsensä ravitseminen nyt viime kuukausina ole ihan pilalle mennyt, tai sitten vain osasin oikaista itseni paremmin kuin ennen (mitä luultavammin) mutta onhan sekin vain hyvä asia. Ihan vähän vain ilahduin niin pässinpäämäisestä asiasta että "hei tämähän tarkoittaa että BMI laskee" - just ni. Fiksua ja hienoa, mitä asiaa BMI-lukemilla on elämääni nyt kun kaikki melkein pelittää? Olen vähän alkanut ajatella muitakin tyhmiä. Mutta verraten vähän kai...niin. No sanotaan vaikka näin, ettei pääni ihan syömishäiriötön ole. Käyn liikaa vaa'alla. Tykkään liikaa väleistä ja nälästä ja tärinästä. Hävettää edes sanoa, mutta tottahan se on. Siksi menenkin ravitsemusterapeutille uudestaan tällä viikolla - toteamaan etten kyllä ole hänen neuvojaan totellut. Hups...miksi en usko? Miksi et pää usko? Aina hän esittää saman kysymyksen: mitä me sinun kanssasi oikein tehtäisiin? Ja minä sanon että noh, en tiedä. Kun en tiedä. Alitajuntani ei ole vielä tajunnut, että haluan olla terve. Se vääntää toimintani hölmöksi. Tai siis minä aivan itse väännän toimintani tyhmäksi, koska minähän se olen. Minä. Vastuun siirtäminen jollekin kolmannelle osapuolelle on ongelman pakoilua. Mutta puhuttiin tänään ystävän kanssa järkeviä, kuinka ei pidä ylireagoida jokaista pientä häiriöajatusta tuomion päivänä tai paluuna kaikkeen siihen vanhaan. Nyt vähän tökkii, ehkä hetken. Pakko tajuta pian ettei tämä mihinkään johda (muttakun ne pari kiloa, ihan vähän vain, pari...) HAH! Tämä tiedetään. Pari. Hah hah. Paras vitsi - anoreksian pari ja kaksi eivät ole yhteismitalliset.

Ensi viikolla on jännää kun menen pääsykokeisiin. Enpäs kerrokkaan minne, psst salaisuus. Kerron sitten jos alan kyseistä alaa opiskella. Edelleen ykkösvaihtoehtoni olisi liikunta, mutta jos sydämen rasituskoe näyttää että sille alalle ei ole asiaa, pitää olla plan B. Minulla on kaksi plan B:ta, molemmat ihan hyviä - jos vain selviän kokeista. Ahdistaa aika lailla tulevaisuusasiat kun ei mistään tiiä mittään, että saako paperit yliopistolta ulos pääseekö toiseen kouluun muuttaako pois paikkakunnalta ja niin edelleen, lista jatkuu. My fears have worn me out (laulaa Switchfoot just ny). Yritän muistaa rukoilla. Jättää isompien käsien huoleksi, etenkin kun nyt juuri tällä hetkellä en voi muuta tehdä kun odottaa. Asiat selviävät ajallaan. Olin pääsykokeissa viimeksi 2006, silloin luulin että unelma-ammattini on enkunope. Kun olisinkin tiennyt mihin myllyyn pääni työnsin...sen jälkeen olen siis viettänyt elämästäni yhteensä vuosia sairaalassa, vaihtanut pääainetta, opiskellut puoli vuotta amiksessa, etsinyt punaista lankaani, sekoillut ja seonnut, kokoillut palasia kotona, löytänyt sen tärkeimmän, käynyt terapiassa ja ammattilaisella jos toisellakin - parantunut ja sairastunut, uudelleen ja uudelleen. Ja nyt seison jaloillani. Ja haaveilen kandijuhlista (hyvin epävarmaa). Ollen ei-niin-kunnossa-mutta-ei-niin-sairas. Oikeastaan olen ihan kiitollinen tällaisista päivistä, että olen a)kotona enkä sairaalassa, b)iloinen enkä masennuksen alhossa, c)tehnyt nolla tärkeää asiaa mutta silti rauhallinen, d) syönyt makaronilaatikkoa nam nam. Silleen.

Huomenna terapiatädin tuoliin. Eipä tässä uutisia, paitsi että mitäs tässä ollessa kun saisi jonkun heräyksen täältä ihanasta en-tee-mitään maasta ja tarttuisi taas tekemättömiin asioihin niin ehkä vähän tulisi rauhallisempi olo, niinkuin viime viikon lopussa kun tein parissa päivässä kaiken mitä milloinkin piti ja tuntui, niin, rauhalliselta. Että asiat olivat handussa. Nyt eivät ole. Hengitä, hengitä. Kun pääsisi tästä tajuttomasta vaatimusten suoritusten suosta, siis ei kai kukaan oikeasti minulta odota mitään ihmeempää, minä odotan itseltäni että saan tehtyä päivässä sitä tätä tuota - ja jonkin verran on toki pakko odottaa, kun helposti käy näin etten tee mitään kun en osaa tarttua kun on liikaa tekemistä. Yksi kerrallaan. Pyykkipäivä. Siivouspäivä. Yhdistysasiapäivä. Koulupäivä. Tenttiinlukupäivä. Hups, liikaa päiviä kun tenttikin on perjantaina ja siihen on kaksi päivää ja perjantaihin mennessä deadline muullekin ja ÄH! Hajottaapa nyt kovaa. Oikeastaan hajottaa enemmän kun kirjoitan ylös, joten lopetan nyt. Ei minulla mitään. Pois kaikki asiat mielestä kyllä minä huomenna. Voi nauru, mañana...

En nyt suostu alistumaan hajottavuudelle kun on näin hyvä päivä. Olkoon hyvä päivä iltaan asti, en vain suostu. Sanon vastaan. Mutta myönnän, että stressilevel nousi ykkösestä kymppiin kun palasin äitienpäivän vietosta porukoilta. Siellä oli poissa paha maailma, sai kuvitella ettei ole luvannut mitään kenellekään. Vaikka olen luvannut ihan kivoja asioita niin silti, että on sopinut ja luvannut niin huoh, ahiahi. No ei tässä. Nyt lopetan tämän jauhamisen. Voin ihan hyvin, jephei!

nih

2011-05-03T10:23:00.002+03:00

Heh joo, on ollut vähän sama meininki viime päivinä. Tosin pyykkivuori ei pakoilemalla katoa, se tuntuu vain kummasti kasvavan. Onneksi minulla on aika järkyttävä määrä vaatteita niin eivät nuo kesken lopu vaikkei ihan joka välissä pesisi, paitsi sitten tällaiset kappaleet joita ei niin tuhottomasti ole kuten sukat. Taisin metsästää tänä aamuna viimeiset ja niissäkin on reikä, hih.

Joo, eilen voin mukavasti. Tänäänkin olen tähän mennessä voinut mukavasti. En lähde ennustamaan onko tämä nyt tasaisen putken alku vai yksittäistä kausivaihtelua, jossa keskiössä on totaalinen epätasapaino. Tiedä häntä. Olen vain iloinen, ettei niin heitätä. Eilen nauratin terapeuttiani esittämällä hänelle teoriani siitä, kuinka kummasti minun aivoistani löytyy sellaiset nikotiinireseptorit. Niin, siis en edes tiedä oikeasti mikä on reseptori, jotenkin se kai aivoihin liittyy. Tuli vain mieleen, että sanana se voisi viitata vastaanottoon niin minulla on sellaiset nikotiinivastaanottimet jotka houkuttelevat minua polttamaan. Nikotiinireseptorit. Ei ole mikään hups ja hei homma lopettaa tupakointi, se on kyllä menneellä viikolla tullut selväksi...

Tänään on pieni salainen juhlapäivä joten pitää mennä leivoskahveille. Aina kun on aihetta juhlia edes vähän, on hyvä syödä leivos. Se on minun ruokafilosofiani, leivostenkieltäjät hus pois! Ja on myös hyvä muistaa, että juhlat saa kehitellä mistä hyvänsä jos tekee mieli leivosta. Voi pitää sellaiset minä-juhlat. Että juhlii sitä, että on omana itsenään olemassa juuri sellaisena kuin on, että on hyvä tyyppi ja että on luotsannut elämäänsä halki karikoiden hienosti. Minä-juhlat on kivat juhlat. Vaiks oikeasti jos tekee mieli mennä leivoskahveille niin ei siinä aina juhlia tarvita. Mutta on kivampaa ajatella että juhlii, koska ainakin minulle on aina juhlallista kun teen jotain mistä anoreksia ei olisi tykännyt. Oikeastaan se on se minä-juhla. Anoreksiankarkoitusjuhla.

Tajusin eilen taas uuden ongelman fysiikassani. Hah oikeasti, kyllä näitä nyt riittää! Nimittäin minun selkäni, olihan se jo huonossa kunnossa lukioaikana kun pelasin vielä sulkapalloa kilpatasolla, mutta sen jälkeen kun lopetin niin olen kuvitellut että se voi hyvin. Nukkumaanmennessä on ollut särkyjä, mutta en ole kiinnittänyt siihen hirveästi huomiota kun olen kuitenkin pilleripäissäni nukahtanut ja aamulla kipu on poissa eikä sitä treenatessakaan tunnu. Niin sitten eilen joogassa ihmettelin, kun kaikki taaksetaivutukset ovat minulle niin todella helppoja ettei oikeasti tunnu yhtään missään. Tanssiessa selän taipuminen oli vain hieno juttu, ei kukaan sanonut että siitä voisi olla haittaa. Niin niin, sitten kysyin ohjaajalta tunnin lopuksi että onko selkäni vähän kumma kun ei missään tunnu ja hän sitten katsoi silmät pyöreinä ja sanoi, että se on ihan järkyttävän yliliikkuva. Siis alaselästä voin taivuttaa itseni helposti todella friikkiin asentoon, ilman kipua tai mitään. Tämä ratkaisi myös toisen ihan ulkonäöllisen ongelman jota olen miettinyt, nimittäin selän painuminen hirveälle notkolle ihan perusasennossa työntää vatsani eteen niin, että se näyttää huomattavasti suuremmalta kuin on, näytän turvonneelta vaikken sitä ole ja rassaan kauheasti kuinka painoindeksi mukamas valehtelee ja oikeasti olen isompi ja minulla on surkeat vatsalihakset ja ja ja...niin, siis ongelma onkin selässä. Ei siis ole treenaamisen puutteesta kiinni, että vatsanseutuni ei miellytä silmääni, tuskin ihan perustreenillä selän virheasentoa korjattaisiin. Ja mikä valaistus, siis todellakin selkäni on ollut tällainen varmaan aina, mutta aiemmin kun olen ollut niin pahasti anorektinen niin ei sitä ole kukaan huomannut kun niissä painoissa joissa ollaan liikuttu olen ollut niin lituska että vatsan puoli ei todellakaan ole painunut eteenpäin. Että joo, tässä miljoonas asia tohtorille selvitettäväksi kun perjantaina menen, pitäisi kirjoittaa lista asioista joita minulla on hänelle sanottavana, muuten unohdan kaikki. Kai siitä pitää kuva ottaa että onhan ongelma vain nivelissä, sitten varmaan jos saisi fyssarilähetteen niin voisi saada neuvoja kun olen tutkiskellut että ihan peruslihastreenillä tällaista yleensä kai hoidetaan. En minä treeniä pelkää, mutta tosiaan neuvot tarvitsisin koska en yhtään itsekseni osaa päätellä miten pitäisi harjoitella.

Tänään on vähän yhdistystöitä joten menen kirjastolle puuhailemaan. Kirjastolla on vähän ahdistus, se ympäristö ja se muisto että minä olen ollut opiskelija, minä olen opiskelija, mutta en kuitenkaan ole. Että en enää kykene olemaan opiskelija. Että olen opiskelukyvytön. Työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen ollut eläkeläinen vuosia, mutta pakottanut silti kaiken aikaa itseni tekemään, toimimaan ja olemaan aktiivinen. Käynyt luennoilla sairaalasta. Hoitanut pisteitä kotiin. Ja nyt tutkinnon viime metreillä stop, stop, stop. Mikään ei enää pelitä. Ei pää eikä kroppa. En ole vielä päättänyt luovutanko ihan vai yritänkö vielä, ainakin reilun viikon päästä olevaan tenttiin luulisin meneväni jos ei satu onnettoman huono päivä (näin hyvin pystyy elämäänsä suunnitelemaan kun mielialat ovat karusellissa), olen ne kirjat lukenut niin kai siitä selviää. Silleen ykkösellä läpi, hah. Sanon aina saman mutta ei se koskaan niin ole mennyt. Kerta se olisi ensimmäinenkin, hyvin mahdollista.

Eilen oli myös harvinaislaatuista että olin pystyssä melkein koko päivän! Hip hip! Ehkä siksi, että sunnuntaina nukuin koko päivän. Aikamoista menoa. Mutta nyt siis aivan hyvä mieli, kirjastoa kohti kohtapuoleen jos tätä saisi aikaiseksi...tai sitten vähän illemmalla, mikäs kiire tässä kun ihan vaan joutenoloa opetellessa menee aika. Pieni ääni päässä huutaa että näin ei todellakaan saisi toimia, mutta minäpä huudan takaisin: minä hoidan itseäni ja jos se mitä tarvitsen on tällä hetkellä lepo, lepään. Nih.

näillä mennään

2011-05-01T13:28:00.002+03:00

Yhtäkkiä, tyhjästä se tuli. Taas. Tai onhan tässä aihetta. Monta. Ei hyvä haloo kuka istuu yksin vappuna kotona datailemassa vain, koska ei saa itsestään irti soittaa kenellekään, ei suostu lähtemään kämppisten seuraan, välttelee kaikkea ja kaikkia? Minä haluan nukkua ja itkeä. Itku on vasta kurkussa mutta nukkuttua on tullut tänään reilusti...niin se ahdistus, se on se joka tuli. Yksinäisyys ja ahdistus, ahdistus menneestä ja tulevasta ja kropan mittasuhteista ja suhteista ja olemisesta ja sen sietämättömyydestä ja kaiken mielettömyydestä ja sairastamisesta ja lopullisuudesta ja...niin. Sellainen ahdistus. Sellainen "pääni räjähtää älkää kysykö minulta mitään älkää ottako kontaktia antakaa olla luopukaa jättäkää olkaa niin kilttejä". Olin keittiössä syömässä (niin, kyllä, tämä "kropan mittasuhteet" - osio ei ole vaikuttanut käytäntöön joten kyllä, syön yhä) ja kämppikset ihmettelivät kun en lähde piknikille. Ei paljon piknikitytä...sanoin etten ainakaan just ny. Tajutkoot ettei huvita. Ei se heistä ole kiinni, se on kiinni minusta. Ja toinen vieras ihmetteli että missä bileissä olin ollut yön kun en samoissa. Noh, sanoin etten missään. Se oli totta. Olin nukkumassa enkä missään argh bileissä. Edellisiltana olin jo ihan tarpeeksi viihteellä, loistokeikalla ja hyvä meiniki, ei siinä mitään. Mutta en minä ole mikään bilehile enkä osaa juhlia vappua, kun en juo. Eilen vähän juhlittiin täällä kämpillä kun oli pari vierasta ja kämppikset ja tehtiin ruokaa ja puhuttiin hassutuksia ja se sopi. Mutta koko yö jossain ties missä ties kenen luona, kuka minut edes kutsuisi? En minä tunne sellaisia ihmisiä jotka bilettävät yöhön. Eikä se välttämättä hirveästi minua häiritse.

Välillä, ihan joskus, tulee sellainen olo että kuinka tätä voi jaksaa? Kuinka tätä oikeasti voi jaksaa? Kun paha päivä tulee, niin se vain tulee. Ja se ei ole vain vähän paha päivä, se on useimmiten katastrofi. Tunteeni ovat niin äärimmäisiä, ettei niitä meinaa kestää...ja nyt siis minulla pitäisi olla oikea lääkitys! Mitään ei kai sitten voida tehdä, minun on kestettävä ja purtava hammasta. Yritettävä olla tekemättä typeriä vahingollisia asioita. Ei sillä että tekisin, mutta välillä sitä miettii kaikkea. Elämäni on yksi katastrofi. En jaksaa enää nähdä sitä kaikkea hyvää, olen niin väsynyt etsimään positiivista ja elämään toivossa, en jaksa enää elää toivossa...olen vain niin väsynyt.

Että ollaan sitä taas niin säälittävää ja surkeaa. Joskus tekisi mieli vain kiroilla ääneen kaikki se paska mikä päässä pyörii ja päästää agressiot pintaan sen sijaan, että kiehuu ainoastaan sisäisesti. Mutta enhän minä kiroa, minä olen kiltti-tyttö. Hohhoh. Menen saunaan ja rauhoitun. Väsyttää 14 tunnin nukkumisen jälkeen. Että näillä mennään, once and again.

hyvä päivä

2011-04-29T10:47:00.002+03:00

Heh. Olipa eilen päivä. Minulla oli, siis korostan sanaa oli, aikamoiset suunnitelmat. Ja mitä tein? Menin terapiaan kyllä, mutta sitten tulinkin loppupäiväksi kotiin itkemään, nukkumaan, itkemään, nukkumaan...tätä jatkoin n. viiteen asti käyden välillä muistaakseni kahvilla, olin niin pökkyrässä että en todellakaan muista jäikö päiväkahvikin välistä. Että joo. Oikein kiva päivä. Sitten viiden maissa kuin salama kirkkaalta taivaalta toinnuin, ei enää itkettänyt ja kuudelta lähdin ystävän luo pelailemaan. Ja nauroin mihin olin päiväni kuluttanut. Totaalisen sekopäistä. Illastakin puhuin ystävälle puhelimessa ihan hassutusjuttuja ja oli niin hauskaa, täysin uskomatonta. Että taitaa vähän heiluttaa. Tämä on suurinpiirtein yhtä sekamuotoista kun silloin kun sain diagnoosin...Näitä tulee tällaisia päiviä kai, ei pidä pelästyä. Joskus vaan viiraa.

Suurin itkuni syy oli luonnollisesti tämä opiskelukuvio. Kun ei vaan kykene enää. Lopetin ainoan luentokurssini tällä haavaa, onneksi opettaja oli kuitenkin ymmärtäväinen ja totesi että nyt on poikkeustilanne ja tähän mennessä tehdyn työn perusteella saan suoritusmerkinnän. Ensin itkin hysteerisesti kun lähetin hänelle mailia että lopetan, sitten kun hän vastasi - itkin vielä hysteerisemmin koska vastaus oli niin ihana...että ei hyvä aika. Naurattaa näin jälkeenpäin, mutta eilen vaan itketti ja byhhyy. Olipa päivä.

Tänään ei hätää enää. Tulin tänne yliopiston koneelle hoitelemaan pari tärkeää asiaa joita ei minun wordtiesmikäversioni hoida, ahdisti jo kävellessä edes tulla yliopistolle mutta se meni jo ohi. Ei täällä ole pelottavaa. Tänään huippukeikaille illalla hip! Parempi päivä, toivon niin. Enkä soimaa itseäni siitä, etten saa luetuksi. En vain saa, aivokapasiteetti on liian suuren lääkitysrasituksen alaisena. Minkäs sille mahtaa, jos elämäni on elettävää lääkityksellä joka estää minulta yliopistolaiselämän niin sitten valitsen mielummin sen elämän ylipäänsä kuin yliopiston. Tieni voi johtaa vielä vaikka minne, joten enpäs stressaakaan. Ehkä minusta vielä jotain tulee, joskaan ei luultavasti hum.kandia ihan lähikuukausina tai ollenkaan. Mitäs tuosta (vaikka psst. ketuttaa yhä vaiks muuta väitän, hihi).

että silleen

2011-04-28T10:05:00.002+03:00

Uh, kylläpä olen ollut ärsyyntynyt viime päivät - syystä että ei pala enää. Nyt on jo ties monesko päivä, fyysiset oireet ohi mutta psyyke vielä taistelee. Näin itse asiassa viime yönä unta että poltin, ja se epäonnistumisen tunne oli jotain ihan kamalaa, että eiiiii ei tälläkään kertaa...kun heräsin olin niin huojentunut, nyt sain tuntea sen tunteen polttamatta unen läpi, joten eipä tarvitse oikeasti hakea röökiä ja kössiä taas tätäkin yritystä. Päivä kerrallaan, kun pääsen viikon taukoon taputan itseäni päälaelle. Jos vaikka oikeasti onnistuisin, nyt olisi palikat siinä mielessä kohdallaan että voin oikeasti hyvin joten en tunne tarvitsevani sauhuja. Ja tiedän varsin hyvin että minun on yksinkertaisesti lopetettava ennemmin tai myöhemmin, joten se voisi olla vaikka nyt. Olenkin kyllä selvinnyt jo vaikeasta paikasta kun olin kylässä paljon polttavalla ystävällä - en pumminut vaan annoin hänen käydä itsekseen polttamassa. Ei pala enää. Nih.

Tykkäsin eilisestä kovin - lähdin vihdoin liikkeelle kun päätin, että ei tämä oireilu tästä murehtimalla katoa ja kun lääkärikin sanoi että liiku jos jaksat niin tein sitten niin. Olin hot joogassa, sepä vasta hassu laji! Sali, joka on lämmitetty reilusti yli 30 asteiseksi ja sitten siellä vaan joogaillaan ja hikoillaan, hih tykkäsin! Olin alkeistunnilla ettei olisi liian rankkaa, ensin pelästyin kun olin hetken ollut siellä salissa että apua tähän kuumuuteen pyörtyy, mutta sitten kun lähdettiin liikkeelle niin ilma alkoi vaihtua ja hiki virrata eikä enää huipannut. Menen tänäänkin sinne kun aloitustarjoukseen kuului viikon treenit special pricella niin nyt pitää käyttää koko viikko hyväksi. Periaatteessa se on vähän turhan kallis elitistilaji opiskelijalle, mutta ehk kerta viikkoon pystyy kustantamaan itsensä sinne rentoutumaan. Onhan se aika huvittavaa treenata saunassa...

Aamulääkkeeni on vähän kurjat kun ne otettuani uuvahdan ihan totaalisesti. Joka ikinen päivä nousen seitsemän-kahdeksan maissa, syön aamupalan, otan lääkkeet, yritän alkaa lukea, nukahdan ja nukun ties montako tuntia. Tänään kaksi. Ihan typerää, varsinkin kun kohta alkaisi kurssi jossa on aamutunteja. Eh. Joo. Ei minusta ole kahdeksaksi kouluun kun oikeasti silmät painuu kiinni väkisin. Mutta lääkitystä ei voi muuttaa, valitettavasti muu elämä pitää järjestää sen mukaan mihin päivärytmiin lääkkeet pakottaa. Pah. Ja sitten tuo kirjakasa, voi epätoivo! Yli 2000 sivua odottamassa sitä, että tartun toimeen. En jaksa. Ahdistun. Tekisi mieli vain luovuttaa, heittää kirjoilla vesilintua ja päättää, että jääköön tutkinto auki minun päälläni ei tällä hetkellä yksinkertaisesti opiskella, en pysty lukemaan putkeen kun pari kymmentä sivua ja nyt edessä olisi 2000 sivun urakka. Ahi ahi. Huokaus, pitkä sellainen. Viikko sitten pääsin sairaalasta, nyt minun pitäisi olla täysin kunnossa ja jaksaa epäinhimillinen urakka kirjallisuutta ja ei, itseluottamus pettää tässä kohtaa. Menen minä tänään luennolle kun on tämä yksi ja ainoa luento viikossa, osallistun toukokuun tenttiin kun sen kirjat melkein olen lukenut, mutta en nyt pystyjaksakykenehalua edes miettiä tuota kesäkuun megatenttiä, se tuntuu liialta, kamalalta, pelottavalta, lannistavalta. Ehkei minusta vain ole, nähtäisiinpä sekin että minä oikeasti yksinkertaisesti luovutan. Kuuntelen hetken päätäni enkä vedä äärirajoille - eli piipaa sairaalaan, se on nähty kun en suostu luovuttamaan ajoissa. En tosiaan mene hoitoon koska stressi vetää minut piippuun, tai koska olen burn outin partaalla kun joudun puoli päivää nukkumaan lääketokkurassa ja loput lukemaan, lukemaan ja lukemaan.

Nyt pitkästä aikaa terapiatädille, vihdoinkin hän näkee minut normaalitilassa. Ehkä yllättyy, heh. Viimeksi olin täysin maaninen, nyt yllätän olemalla näin fiksu ja silleen, joo-o. Sitten menen kirjastolle ja opiskelen. Käyn syömässä koska niin tehdään. Pakottaudun luennolle ja sit kohta joogailemaan ja jos en ole puhkipoikki niin kirkollekin vielä...voi mahdoton mikä päivä, noin kirjoitettuna näyttää vähän pahalta. Vähän aktiiviselta. Aktiivisemmalta kuin pääni jaksaa. No niin, siinähän se menee omalla painollaan kun EI stressaa. Menee menee. Hah. Joo-o. Loppu.

long gone, yep?

2011-04-25T15:31:00.002+03:00

Ah, tänään on ollut oikea keväthulinapäivä. Hulisin koko pienen kopperoni siistiksi, vein kaikki turhat paperit keräykseen, ladoin talvitakit ja hatut pusseihin ja piiloon, imuroin ja pyyhkäilin ja nyt on siistimpää kun ehkä...noh, pitkään aikaan, heh. En ole oikein siivoaja-tyyppiä. Tai kauniisti ilmaistuna pidän pienestä sekasorrosta. Tai ainakin väitän pitäväni ettei tarvitsisi siivota :D

Olin lomalla porukoilla ja sehän meni hienosti. Oikeasti, vuosiin en ole ollut näin hyvässä kunnossa pääsiäisenä, kotona! Tosin pitkäperjantaina meinasi käydä köpelösti kun tämä sydämeni teki taas ihan omia temppujaan: syke hyppi 50 ja 150 väliä minuuteissa, yhtäkkiä otti vauhtia ja sitten taas laski, kerran jäi lyönti välistä ja sykemittari meni nollille (kieltämättä tässä vaiheessa vähän jo säikäytti), olo oli aivan karmaisevan huono ja makasin spagettina sängyssä. Päänsärky, voimattomuus, rintakipu, rytmisekoilut, kaikki oireet päällä yhtenä kimppuna niin päivystykseenhän sitä piti. Ja siellä olikin sitten huvittava lääkäri...ilmeisesti jossain iänkaikkisen vanhoissa papereissani (niiden oli oltava vanhoja kosk en ole käynyt kotlaakson päivystyksessä vuosiin!) luki minun olevan psykpotilas ja lääkärin ensimmäinen kysymys oli: "Mitä rauhoittavaa käytät?" Öh, joo. Niin. Mistä hän tiesi että käytän rauhoittavaa? Vastaus: "Truxalia". "Käviskö opamoxi jos määräisin, rauhoittaa tuota sydäntäkin?" Onneksi olin kovana ja sanoin, et ei käy. Kun just sairaalassa bentsot lopetettiin ihan syystä, niin en kyllä huoli opamoxeja miltään tk-tohtorilta. Niin sitten hän sanoi että syö nyt sitä truxalia et ei täs muuta ja moi. Hip. Eipä hän muuta olisi voinut tehdäkään. Onneksi sentään olin niin viisas ja siitä tohtori minua kehuikin, etten suostunut ottamaan kotona Propralia rytmihäiriöihin vaikka porukat painosti. Yritin selittää, että jos pulssi on välillä 50 niin ei sitä sovi beetasalpaajalla laskea. Lääkärikin totesi, että jos olisin ottanut niin ei olisi enää potilasta - aika karmaisevaa, että yksi pieni lääkemoka niin olisin mennyttä naista! Että tämmöistä kuuluu Illun sydämelle. Ei ihan normimeininki, jei.

Torstai oli ihan mahdoton epäonnenpäivä. Esimerkinomaisesti voisi mainita, että ei sitten ollutkaan pääsykokeita - kun ne olikin olleet keskiviikkona. Siis joo, ei oikeasti ole todellista, olin lukenut, tulkinnut ja katsonut täysin väärin ja vasta koululla tajusin että NO WAY kokeet oli menneet ohi, ne oli 20. päivä ja nythän siis oli 21. ja kyllä. Siistiä all right. No, ei ollut se ala minua varten. Nykyään olen ihmeen kovapintainen kun en oikein napsahda mistään, toki oli ikävää että kokeet meni ohi ihan omaan syytäni mutta ajattelin vain että "no can do" ja kohautin olkiani. Ja samana päivänä sattui toinenkin kurjuus jota en tahdo edes muistella, mutta sekin alkaa painua tajuntaani vasta nyt, itse juttu ei juuri hetkauttanut vaikka kun keskustelin siitä siskon ja parin ystävän kanssa niin kaikki olivat aivan järkyttyneitä. Ei minua järkyttänyt, varmaan siksi kun syön hevosenannoksia tasaajia ja vielä jotain ahdistuksenpoistoihmepillereitä päälle, ei kumma ettei mikään tunnu missään kun on niin tajuttoman tasainen ettei osaa edes surra. Nauru vielä sujuu, onneksi. Tai niin no vuodatin minä pari kyyneltä kun kirpaisi niin kovaa perheen jutut siskon valmistumisesta, meidän piti saada paperit yhtä aikaa mutta minultahan se ei nyt onnistu sattuneesta syystä että olin lasaretissa, kurssit jäi kesken ja aikaisintaan kesäkuussa onnistuu saada tutkinto ulos jos tentit on menneet läpi. Blah. Niin vähän itketti tuo mutta se meni nopeasti ohi. Kun otin taas kovanaaman ja siirryin naureskeluvaihteelle.

Huomenna haen kirjastosta monta monituista kirjaa ja muistutan itseäni siitä, että olen opiskelija, en kokopäiväsairas. Olin sairaskipeä kolme viikkoa, nyt pitäisi olla asiat kohdallaan ja näin, niin, joo. Oikeasti olen yhä hirveän väsy. Luultavasti ihan vain fyysisesti siksi, koska mania on aikamoisen kuluttava tila. Viikon mania vaatii monen viikon palautumisen. Niin nukun sit vaan. Nukun ja nukun. Ja harmittelen kun en voi lähteä salille enkä mihkään, hyvä kun pienelle kävelylle uskaltaa. Ei näillä sekopäisillä heitetä kuntolenkkiä. Se on vaikeaa, siis vaikeaa psyykeelle ettei pääse treenaamaan. Oikea koetinkivi. Että jos ei tähän kaadu nii sit kyllä pysyy pystyssä vaiks missä. Parhaani yritän mutta en voi väittää että tämä olisi easy as it can be. Oikeasti pelkään. Mutta ei siitä sen enempää...syömishäiriö long gone, ei nyt jaksaisi sitä hösellystä taas ja blah, ei vaan jaksaisi. Mutta silti iltaisin, nukkumaankäydessä, 12 vuotta päässä pyöritelty nauha alkaa taas alusta ja näyttää samaa leffaa mitä tuolloin alkoi näyttää: laskemista, häpeää, ruoskintaa, ivaa, haukkumista, lupauksia, lupauksia, lupauksia...iltaisin. Nukkumaan käydessä. Vielä ei siis olla katastrofin partaalla, mutta en tykkää tästä kehityssuunnasta. Enkä tykkää siitä, mitä olen aivan yhtäkkiä alkanut nähdä peilistä. Mokoman valokuvaprojektin vuoksi - isä otti minusta ja siskosta kuvia ja sisko on oikea malli ja minä yksinkertaisesti typerän näköinen. Ja liikaa. Että näin. Parantunut. Mutta en yksinkertaisesti nyt ajattele sitä näin auringonpaisteessa. Jos leffa pyörii vain iltaisin en hätäänny. Kosk varsinainen syöminen tapahtuu päivisin ja kun se sujuu, en hätäänny. Hätäännyn ja sit mennään, niin se menee. Joten ei, ei mennä. Ei. Mennä.

Jep jep. Nyt käväisen viemässä kirjeen postiin ja sit laitan jotain kivaa ruokaa. Käyn vähän kävelyllä ja lämmitän saunan. Ihan kivaa. Ja huomenaamusta soitan varmaan lääkärille ja valotan vähän millaista tämän nyt on, että pääsisinkös pliis sinne aika pian. Ei nyt hätää, olen ihan rauhallinen. Kaikki hyvin, kaikki ihan hyvin.

yllätys!

2011-04-20T06:49:00.002+03:00

Hah hah. Tulin kotiin. Ihan tosissaan, tulin vain. Kun ajattelin pärjätä ja kyllästyin, väsähdin ja turruin mokomaan osastoelämään. Piti vastata oikein kahteen kysymykseen että pääsi vapaaksi: Oletko vauhdissa? En. Oletko masentunut? En. Reseptit kouraan ja to the real world. Great! Oikeasti olen ihan tasainen. Olen ollut jo lauantaista asti. Ehkä tämä neljä päivää on vielä aika lyhyt "putki" voida hyvin, mutta se apu mitä sairaalasta sain ei juurikaan ollut enempää kun mitä kodilla on minulle tarjota, joten kotona olen. Mielelläni. Jos osaston anti on se, että päivän aikana saan tarvittavan tarvitessani ja kuumemittarin pyytäessäni, voin ottaa lääkkeen ja etsiä kuumemittarin kaapista kotonakin. Lisäksi kotona on hieman plussaa kun on tämä elämä. Arki. Kaikki kiva ja kaikki meno.

Käväisin aamulla vaa'alla ja tulin iloiseksi - olin suunnilleen samoissa lukemissa kun ennen sairaalaan menoani. Se on aika hip, koska sairaalassa painon säilyttäminen ei ollut ihan helppo ja yksinkertainen härdelli. Osaston energiaköyhää sapuskaa jos olisin syönyt samalla mitalla kun kotiruokaa olisin nyt varjo entisestäni. Mutta enpäs olekaan, koska otin mallia miespuolisista potilastovereistani ja söin, noh, aikamoisia määriä :D. Kuinka voikaan olla hyvä fiilis siitä, että paino EI ole laskenut, on tämä kyllä kumma homma koko paranemiskuvio...parempi näin toki, mutta ihmetystähän tällainen aiheuttaa kun se vielä tapahtuu ihan itsestään. Että ihan oikeasti jos etsii itsestään ahdistuksen merkkejä jonkin lukeman vuoksi niin niitä ei vain tule. Ajatus: normaalipainossa. Ajatus: hieno homma. Ajatus: kynsin ja hampain kiinni. Ja jokainen noista ajatuksista on kovin ohimenevää sorttia, en pyörittele päässäni pitkin päivää sitä, kuinka painan nyt x lukua. Katson kerran, ja jätän siihen. En ymmärrä! Miten tässä näin kävi? Tai siis onni ja hyvä mieli, mutta päänpyöritys kyllä tälle menolle kun ei siitä nyt mahdottoman kauan ole kun tämä olisi ollut ihan naurettava ajatus. Että hyväksyä nyt normaalipaino! Heh heh. Ehkä kyseessä on positive circle vicious circlen sijaan, paino pysyy ja mieli tukee, mieli tukee ja paino pysyy. Iloista. Hali minulle kun olen näin fiksu, heh.

Eli siis pääsiäisenä kotona mitä luultavammin toteutuu! Siitä olen innoissani. Ihan mukavaa lähteä porukoille, vielä pari päivää pyörin tässä kotosalla mutta varmaan perjantai on reissupäivä. Sitä ennen ehdin vielä jännittää yhdet pääsykokeet, ihan huvilla menen kokeilemaan missä kuosissa aivoni ovat tämän heilutuksen jälkeen, jos pääsisin läpi niin se olisi kyllä suurin läppä aikoihin. Mutta ainahan sitä kokeilla saa. Alasta olen vielä psst, kerron sitten jos pääsen. Tässä olisi se etu, ettei tarvitsisi muuttaa. Muuttaminen on ikävää puuhaa...etenkin jos muuttaa sisäoppilaitokseen johon mahtuu ehkä 1/20 osa tavaroistani. Mihin minä loput sullon? Johonkin vuokrattuun varastoon? Ihan hauskaa oikeastaan että ensi syksy on sakean sumun peitossa. Minulla ei ole mitään havaintoa mitä teen ja missä olen...mutta kesäkuun loppuun kun jaksan olla epätietoinen niin sitten selkenee. Eihän siihen ole kuin pari kuukautta.

Kahvi oli loppu, kummallinen aamu! Kahvihammas huutelee, mutta en voi vastata kun ei ole mistä keittää. Kauppaan en kyllä lähde, nyt on rankka säästökuuri jos aion jollain selvitä sairaalamaksuista. Ongelmia tulee näinkin...tosin yksi kahvipaketti nyt ei siinä paljoa paina, heh. Maksaisin sillä aika pienen prosentuaalisen osuuden päivämaksusta, joka muutens täällä on 15e ettäs tiedätte. Aika edullinen hostelli, kun hintaan sisältyy ruokailut, majoitus ja lääkkeet. Ja bonuksena päälle periaatteessa (ja tämä on valitettavasti pitkälti periaatteellista) keskusteluapua ja tukea kuntoutumiseen. Noh, niin. Periaatteessa. Ehkä välillä. Joinakin päivinä. Silloin tällöin. Ei sillä, enemmän tässä reissussa oli positiivista kuin negatiivista. Tai ehkä se johtuu siitä, että olen nyt niin positiivisella tuulella. Joku toinen päivä varmaan haukkuisin paikan pystyyn aasta ööhön...

Vielä pari tuntia niin lähden kyläilemään ja sitten en tiiä mitä puuhaan. Jotain tarttis keksiä...ehks meen salille. Olisi jo aikakin. Joo salille, jee! Tulisipa yhtä iloinen päivä kuin eilen niin olisin, noh, niin, iloinen :) joo-o, eipä muuta. Kotona!

päässä juhlat

2011-04-16T09:24:00.002+03:00

Kotona muutaman tunnin postintarkistuslomalla. Postia minä tässä tarkistan, sähköistä ja toki kommenttiboksikin postiksi luetaan. Joo-o. Noh, niin, siitä että lomakin evättiin voi päätellä ettei hirveän hurjan ihmeellisen hienosti mene. Tai siis oikeammin menee. Liian. Nukkunut en ole, olen hyppinyt seinille lähes kirjaimellisesti ja koko viikon asiani oli "lääkärin mietintämyssyssä". Heh. Koko ilmaisun hupaisuus vain nauratti minua vaikka oikeasti olisi varmaan pitänyt itkeä - odotin maniassa viikon että vihdoin perjantaina lääkäri otti minut vastaan. Ja siitä se riemu sitten yltyi, koko paletti uusiksi noin lääkkeiden suhteen ja nyt sitten odotetaan vastetta...ja haaveillaan pääsiäislomasta. Vähän suruttaa että en muista koska viimeksi olisin ollut pääsiäisenä järjissäni kotona. Olen välillä ollut kotona kyllä, mutta useimmiten huonossa jamassa. Kevät, sairaala. Kevätsairaala. Tänä keväänä voisin lähteä porukoille, syödä hyvillä mielin äidin pääsiäispiirakkaa (se on traditio) - oikeastaan jo tässä pitäisi pysähtyä. Hyvillä mielin! Piirakkaa! No niinpä. Eipä olisi tullut kuuloonkaan vielä viime vuonna. Tai edellisenä. Tai...öö...noh, niin. En muista.

Ollaan keksitty uusi huvitus: palapeli. Siinäpä loistava peli. Kootaan porukalla tuhatta palasta kokoon joka ikisessä välissä, aamuvarhaisesta iltamyöhään (tosin minun myöhäni on aika paljon aiemmin kuin kaikilla muilla). Siihen jää kiinni. Samoin kuin trivialiin, nyt tosin kyllästyttiin jo siihen. Nyt on palapelivaihe. Kaikkihan me olemme siellä kokoamassa. Osastolla on ollut aika levotonta kun porukkaa lappaa sisään lähes ovista ja ikkunoista, joka päivä tulee uusia ja se on aika väsyttävää. Että "hei olen illu joo kukas sinä joo mitäs täällä joo läpäläpä". Ei sellaista aina huvita. Ja sitten juuri kun johonkin tutustuu paremmin niin hän lähtee pois. Onneksi on yksi parempi kaveri jonka kanssa varmaan virutaan ainakin yhtä kauan osaston ah-niin-virikkeellisessä ympäristössä. Aikamoiselta säilömöltä ja koelaboratoriolta on paikka tämän viikkoa tuntunut kun mitään ei tapahdu, valitan ja valitan kun sydän hyppää rinnasta ja pää räjähtää ja olen le-vo-ton niin eijjei, lääkäri ei nyt ehdi. Hah. Mietintämyssy. Mutta ei siitä nyt mitään suuria kaunoja jäänyt, olipahan aikamoinen viikko mutta onneksi nyt pitäisi, siis pitäisi, alkaa helpottaa.

Taidan keittää kahvit kun kerrankin saa. Harmittaa hieman tai oikeastaan paljon että lomaa ei tippunut...mutta ehkä se toisaalta tässä tilassa olisi ollut aika sekopäistä edes lähteä kokeilemaan täysin uudella lääkityksellä ja silleesti niin. Kohta hyppään pyörän selkään ja poljen takaisin mittailemaan valkoseiniä. Huh hui, tylsyys ja vaiva. Mutta onneksi päässä on juhlat niin on aina hauskaa, hih.